Erään aikakauden loppu...

Tapaninpäivä 20 vuotta sitten vuonna 1991. 20 vuotta sitten sai päätöksensä maailmanjärjestys, jonka monet luulivat olevan ikuinen. Edes Berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989 ja Itä-Euroopan vallankumoukset eivät saaneet poliitikkoja näkemään edessä olevia vielä suurempia mullistuksia. Joulupäivänä Mihail Gorbatšov oli eronnut Neuvostoliiton presidentin tehtävistä ja seuraavana päivänä huipentui parin vuoden ajan jatkunut kehitys yhden aikakauden päättymiseen. Tapaninpäivänä 1991 laskettiin punalippu viimeisen kerran alas Kremlin lipputangosta päättäen 74 vuotta jatkuneen kommunistisen yhteiskuntakokeilun ja kylmän sodan. Toisesta maailmansodasta lähtien maailmaa hallinnut kahtiajako idän ja lännen, kommunismin ja kapitalismin, diktatuurin ja demokratian välillä, katosi yhdessä yössä.

Neuvostoliiton hajoaminen ei tapahtunut kuitenkaan hetkessä vaan se oli parin vuoden kehityksen huipentuma. Kommunistihallintojen kaatuminen Itä-Euroopassa 1989, osaksi Gorbatšoviin politiikan seurauksena, muutti Neuvostoliiton suhdetta entisiin liittolaismaihin merkittävästi. Gorbatšovin mukaan jokainen maa saisi valita oman tiensä pelkäämättä Budapestin 1956 tai Prahan 1968 toistumista. Kansandemokratioiden tapahtumien johdosta lakkautettiin tammikuussa 1991 Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto SEV, joka oli ollut Neuvostoliiton ja sen liittolaisten taloudellisenyhteistyön kulmakivi. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto lopetti tuen Kuuballe, joka oli ollut Fidel Castron valtaannoususta asti kommunismin etuvartio läntisellä pallonpuoliskolla. SEVin hajoamisen jälkeen loppunsa näki helmikuussa Naton vastapainoksi aikoinaan perustettu Varsovan liitto. Varsovan liiton hajoamisen myötä katkesivat viimeisetkin sotilaalliset siteet Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan välillä. Vuoden 1990 aikana suurin osa voittamattomasta puna-armeijasta oli vedetty entisistä kansandemokratioista. Maista, jotka se oli vapauttanut toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja joita se oli luvannut puolustaa lännen uhkaa vastaan.

Gennadi Janajevin ja muiden vanhoillisten kommunistien epäonnistunut vallankaappaus elokuussa vain nopeutti Neuvostoliiton hajoamista. Vallankaappausyrityksen jälkeen neuvostotasavallan yksi toisensa jälkeen julistautuivat itsenäisiksi Neuvostoliitosta. Supervalta, joka oli saanut asemansa Suuressa Isänmaallisessa sodassa, menetti olemassaolonsa oikeutuksen kun neuvostokansalaiset hylkäsivät järjestelmän.

Neuvostoliiton hajoaminen muutti Suomen ulkopolitiikan suunnan täysin. Tasapainoilu idän ja lännen välillä hävisi ja Suomi pystyi liittymään mukaan Euroopan integraatioon. Kaikuja menneistä ajoista on kuitenkin havaittavissa, sillä Venäjän suoranainen arvosteleminen vaikuttaa edelleen olevan tabu poliittisessa keskustelussa ja presidenttiehdokas Väyrynen on tuntunut jumittuvan kokonaan kahdenkymmenen vuoden takaisiin asetelmiin. Joku voisi käydä Paavolle sanomassa, että Neuvostoliitto on jo hajonnut. Väyryselle ja kaikille muillekin luettavaksi voin suositella professori Jaakko Blombergin vastikään ilmestynyttä teosta ”Vakauden kaipuu – kylmän sodan loppu ja Suomi”, joka on ensimmäinen perusteellinen kokonaisesitys kylmän sodan päättymisestä ja sen vaikutuksesta Suomen ulkopoliittiseen asemaan.

Suomen ohella Neuvostoliiton hajoaminen vaikutti koko maailmanpolitiikkaan, muuttaen kaksinapaisen maailman yhden supervallan hallitsemaksi, Yhdysvallat saattoi nyt toimia yksin pelkäämättä intressien törmäystä toisen supervallan kanssa. Tapaninpäivänä 1991 yksi historian merkittävimmistä aatteista – kommunismi – kuoli. 70 vuodessa aate osoitti tehottomuutensa kansalaisten vapauttajana ja hyvinvoinnin jakajana. Kommunismi kyllä vapautti venäläiset pienen aristokraattisen yläluokan vallasta, mutta toi tilalle stalinistisen diktatuurin. Neuvostoliiton hajoaminen olisi voinut päättyä vapauden ja demokratian voittoon entisissä neuvostotasavalloissa. Hyvin alkanut kehitys ei kuitenkaan voinut mitään vanhoille valtarakennelmille. Kommunistipuolueiden tilalle tuli kyllä uudet puolueet, mutta kommunisminajan johtajat säilyivät. 20 vuotta myöhemmin, erityisesti monessa Keski-Aasian entisessä neuvostotasavallassa on vallassa samat henkilöt kuin Neuvostoliiton aikana. Neuvostoliiton tilalle tullut Venäjä ei muuttunut diktatuurista demokratiaksi yhdessä yössä tai edes yhdessä vuosikymmenessä. Neuvostoliiton hajoamiseen ja kansojen vapauttamiseen merkittävästi vaikuttanut Boris Jeltsin ei luotsannut Venäjää kohti todellista demokratiaa vaan keskittyi vallankasaamiseksi itselleen ja hallitsevalle eliitille. 1990-luvun alun toiveikkuus kariutui vuoden 1993 vallankumousyrityksen tukahduttamiseen voimatoimin. Tuolloin, kuten myös vuonna 1991, vallankaappauksen käynnistäjänä toimi maan varapresidentti.

Vaikka miljoonat ihmiset tervehtivät ilolla NKP:n yksinvallan päättymistä 20 vuotta sitten, ovat miljoonat ihmiset kaivanneet takaisin entistä supervaltaa. Monille kansalaisille 1990-luvulla kaaokseen vajonnut Venäjä oli kaikilta osin Neuvostoliiton täydellinen vastakohta eikä tilanne ole tästä parantunut Putinin ja Medvedevin yrityksen supervalta-aseman palauttamiseksi. Demokratian ei myöskään ole nähty toimivan tarpeeksi hyvin venäläisessä yhteiskunnassa ja neuvostovallan aikainen hallinnointi tuntuu jatkuvan, oli vallassa kuka tahansa tai mikä ryhmittymä tahansa.

On mielenkiintoista seurata miten syksyn parlamenttivaalien vilppisyytöksistä alkunsa saaneet vaatimukset aidosta demokratiasta toteutuvat Venäjällä. Onko kenties odotettavissa valtarakenteiden perusteellinen muutos kuin 20 vuotta sitten vai jatkuuko entinen meno presidentin vaihtuessa pääministeriksi ja päinvastoin? Ainakaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana demokratia ei ole osoittanut sopeutumiskykyä venäläiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Historian valossa Venäjän ovat valistuneet itsevaltiaat luoneet, diktaattorit säilyttäneet ja demokraatit tuhonneet. Venäjän tilannetta kuvaa hyvin kirjailija Eugene O’Neillin toteamus: ”ei ole nykyisyyttä tai tulevaisuutta, on vain menneisyys, joka toistuu nyt uudestaan ja uudestaan”. Venäjän tilanteessa, kuten muissakin suurissa mullistuksissa, historia valitettavasti toistaa itseään.

Vaalit itänaapurin tyyliin

Kolumni julkaistu Keski-Suomen Viikko lehdessä.

Venäjällä käytiin reilu viikko sitten paljon keskustelua herättäneet parlamenttivaalit. Olin itse opiskelijajohtajien kanssa opintomatkalla Pietarissa juuri joulukuun alussa tutustumassa politiikan harjoittamiseen Venäjällä. Ennakko-oletuksena oli räiskyvän vaalikampanjoinnin näkemistä ja vilkasta poliittista keskustelua. Todellisuus kuitenkin iski vastaan Pietarissa vaalien näkymättömyytenä, sillä kaupungin keskustassa lauantaina liikkuessa ei olisi uskonut maassa käytävän parlamenttivaalit seuraavana päivänä. Useat oppositioryhmät olivat aikaisemmin ilmoittaneet boikotoivansa vaaleja eivätkä näin ollen kampanjoisi. Myöskään valtapuolue Yhtenäinen Venäjä ei kampanjointia tehnyt, ellei muutamia katukuvassa näkyviä mainoksia lasketa. Vaalien läheisyyden huomasi ainoastaan silloin kun Venäjän kommunistisen puolueen jäsenet tyrkkivät Pravdaa metroasemilla ohikulkevien mukaan.

Vaalien tuloksen seurauksena kansa on tullut kaduille ainakin Pietarissa ja Moskovassa eikä mielenosoituksille ainakaan vielä ole näkynyt loppua. Venäjällä kansalaiset osoittavat nyt ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tyytymättömyyttä maan poliittista johtoa vastaan ja vaativat demokratian kunnioittamista. Venäjän tämän hetkinen kehitys edustaa tänä vuonna tutuksi tullutta linjaa, jossa turhautuneet kansalaiset vaativat muutosta. Onneksi Venäjällä kansa ei innostu niin helposti barrikadeille kuin arabimaissa, jolloin Pohjois-Afrikassa näkyneet muutokset eivät ole kertarysäyksellä mahdollisia Venäjällä. Pidän venäläisten hidasta syttymistä siksi onnekkaana, että on aina huolestuttavaa kun ydinasevallan sisällä alkaa tapahtua poliittisia muutoksia joiden kulkua ei voida selkeästi ennakoida. Tämä ei mielestäni ole inhorealismia vaan reaalipoliittista ajattelua. Venäjän kohdalla muutoksen oikeusvaltioperiaatteita kunnioittavaksi ja demokraattisesti johdetuksi valtioksi tulee tapahtua hallitusti.

Venäjän tämän hetkinen tilanne on mielenkiintoinen, sillä tasan 20 vuotta sitten maassa kuohui myös. Tapaninpäivän iltana 1991 maailma sai seurata kuinka punalippu laskettiin viimeisen kerran alas Kremlin lipputangosta ja Neuvostoliiton 74 vuotta kestänyt kommunistinen yhteiskuntakokeilu oli ohitse. Maailmalla juhlittiin Neuvostoliiton hajoamista ja kylmän sodan päättymistä, mutta Venäjällä alunjuhlinta muuttui karuksi todellisuudeksi. Se mikä olisi voinut johtaa demokratian voittoon, muuttui suurvallan sisäiseksi kaaokseksi ja henkiseksi hajanaisuudeksi. Siirtyminen nopeasti suunnitelmataloudesta markkinatalouteen aiheutti valtaisia ongelmia, joita ei ole saatu korjattua edes 20 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kaikki eivät kokeneet Jeltsinin järjestelmää omakseen. Vaikka miljoonat ihmiset olivat vihanneet kommunistista diktatuuria, olivat monet neuvostokansalaiset aidosti ylpeitä isänmaastaan. Olihan Neuvostoliitto kylmän sodan aikana kiistatta maailman toinen supervalta. Asema, jonka se oli saanut lyötyään Saksan Suuressa Isänmaallisessa Sodassa. Tällainen historiankuva ei ollut pelkkää propagandaa vaan se oli juurtunut syvälle kansalaisten tietoisuuteen.

Joulun lähestyessä on hyvä unohtaa hetkeksi maailman melskeet ja rauhoittua lataamaan akkuja tulevaa vuotta varten. Voimien kerääminen on tarpeen sillä, tiistain välikysymyskeskustelua seuratessa ja aina vaan uusien uutisten tulviessa Euroopan talouskriisistä, ongelmat eivät näytä olevan poissa Joulun jälkeenkään. Edessä olevista haasteista huolimatta haluan toivottaa kaikille Keski-Suomen Viikon lukijoille oikein punaista ja rauhallista Joulua!

Jani Kokko

Kunnanvaltuutettu

Muurame

Tasavalta juhlii ristiriitaisuuksien varjossa

Tasavaltamme juhlistaessa 94. itsenäisyyspäiväänsä on sinisen taivaan alla maa saanut valkoisen lumipeitteen. Hienossa maisemassa saa siis siniristilippu tänään liehua itsenäisessä Suomessa. Itsenäisyyspäivää on juhlistettu tänään hyvin perinteisin menoin lipun nostolla, sotilasparaatilla, Edvin Laineen Tuntemattomalla Sotilaalla ja muutaman tunnin kuluttua on vuorossa jälleen vuoden katsotuin televisio-ohjelma eli linnan juhlat.


70 vuotta sitten itsenäisyyttä vietettiin hyvin toisenlaisissa tunnelmissa. Maa oli sodassa ja ulkoinen vihollinen oli valmis tuhoamaan koko maan. Sodan koettelemuksista kuitenkin selvittiin koko kansan yhteistyöllä ja erityisesti sotien jälkeen maan jälleenrakentamisessa ja sotakorvausten suorittamisessa. Yhtenäisellä yhteiskunnalla rakennettiin myös pohja suomalaiselle hyvinvointivaltiolle ja nostettiin Suomi yhdeksi eturivin kansakunnista kansakuntien joukkoon.

Vuosikymmeniä sitten juoksuhaudoissa ei ollut väliä kansalaisen yhteiskuntaluokalla, uskonnollisella vakaumuksella tai seksuaalisella suuntautumisella, vaan kansalaiset taistelivat ja kaatuivat yhteisen asian puolesta. Sotamarsalkka Mannerheim totesi päiväkäskyssään talvisodan rauhan jälkeen, että ”olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole vielä nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä teistä kuin olisitte omia lapsiani, yhtä ylpeä olen tuntureitten miehestä Pohjolassa kuin Pohjanmaan lakeuksien, Karjalan metsien, Savon kumpujen, Hämeen ja Satakunnan viljavien vainioitten, Uudenmaan ja Varsinais-Suomen lauheitten lehtojen pojasta. Olen yhtä ylpeä uhrista, jonka tarjoaa köyhän majan poika siinä kuin rikaskin”.

Tänä itsenäisyyspäivänä kansakunnan yhtenäisyys ja itsenäisyyden kunnioittaminen on ollut koetuksella muun muassa julkisessa keskustelussa ja useiden kansanedustajien kieltäydyttyä kutsusta Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoon. Osalla kansanedustajilla ei näytä olevan kunnioitusta sitä instituutiota kohtaan, johon muun muassa Ståhlberg, Mannerheim ja Kekkonen ovat kuuluneet. Instituutiota, joka on symboloinut tasavallan jatkuvuutta ja demokratiaa koko itsenäisyytemme ajan. Kansakunnan itsenäisyyttä ja veteraaneja on käytetty viime viikkojen aikana keppihevosena poliittisten päämäärien ajamiseksi unohtaen samalla, että he ja koko kansa taistelivat 70 vuotta sitten vapaan, demokraattisen, tasa-arvoisen ja suvaitsevaisen Suomen puolesta, yhtä maailman totalitaarisimmista valtioista vastaan.

Itsenäisyyspäivänä on yleensä unohdettu poliittiset ristiriidat ja korostettu kansakunnan yhtenäisyyttä ja kunnioitettu sitä uhria millä itsenäisyys on turvattu. Suomi on sodasta syntynyt maailman historian myrskyssä ja sodalla on itsenäisyytemme lunastettu toisen maailmanpalon aikana. Maamme on maksanut itsenäisyydestämme kalliin hinnan. Suomi menetti Petsamon, Sallan, Laatokan Karjalan ja Karjalan kannaksen, mukaan lukien maan toiseksi suurimman kaupungin Viipurin. Yli 400.000 karjalaista, joukossa oma mummoni, joutui lähtemään kotiseuduiltaan ja asettumaan muualle Suomeen. Sadat tuhannet sotilaat antoivat monta vuotta elämästään isänmaan puolustamiseksi, ja 90.000 heistä kaatui Suomen sodissa. Kuitenkaan Suomen sotilaat eivät kaatuneet tai kärsineet turhaan vaan vapauden ja kansanvallan voitto jäi pysyväksi.

Rauhallista itsenäisyyspäivää runoilija Yrjö Jylhän sanoin:

Te ette turhaan taistelleet

te ette turhaan kaatuneet

te saitte suurimman voiton:

te voititte veljen veljelleen,

te löysitte kansan eksyneen,

te airuet aamunkoiton.

Historian epätarkkuuksia

YLE Teemalla on pyörinyt syksyn ajan mielenkiintoinen dokumenttisarja ”Hitlerin kätyrit”, jossa nimensä mukaisesti on esitelty Hitlerin Saksan liittolaismaiden johtajia ja yhteistyömiehiä. Huomiota ovat saaneet Ranskan Pierre Lavalin ohella muun muassa Palestiinan suurmufti Haj Amin al-Husseini, Hollannin natsipuolueenjohtaja Anton Mussert sekä Hitlerin juutalaiset.

Puhuttaessa Hitlerin liittolaisista on luonnollista, että sarjassa käsitellään myös Suomea, olihan maamme yksi Saksan kanssasotijoista. Taannoin esitetyssä Suomi jaksossa käsiteltiin hyvin kattavasti maamme yhteistyötä Saksan kanssa ja kehitystä, joka johti Suomen Saksan liittolaiseksi. Muuten hyvin laadukkaasti tehdyssä sarjassa tuli kuitenkin Suomen kohdalla esiin yllättävän paljon epätarkkuuksia ja suoranaista historiantietämättömyyttä.

Epäloogisuuksien joukossa löytyy pahimpina virheinä muun muassa seuraavaa:

Suomen yhteistyön Saksan kanssa nähdään juontuvan jo Suomen sisällissodan ajoista. Sisällissodan aikaisten suhteiden kehittymisessä Suomen ja Saksan välillä korostetaan Mannerheimin merkitystä. Kuitenkin dokumentissa on kokonaan unohdettu mainita, että Mannerheim ei edes halunnut Saksan keisarikunnan apua. Mannerheim on itse todennut muistelmissaan ja kirjeissään tuolta ajalta, että Suomen olisi sodittava vapaussotansa yksin ilman ulkovaltojen apua. Osaltaan saksalaisten maihinnousu Etelä-Suomeen aiheutti painetta valkoista armeijaa kohtaan käynnistää ratkaiseva isku punaisia vastaan, jolloin sodan lopputuloksen voitaisiin sanoa ratkenneen jo ilman Saksan apua.

Vuoden 1929 vaaleissa SKP sai 14 prosentin kannatuksen, mikä on täysi mahdottomuus sillä puolue oli kielletty Suomessa vuoteen 1944 asti. Todennäköisesti SKP on sekoitettu Sosialistiseen työväen ja pienviljelijöiden vaaliliittoon, joka oli yksi kommunistien peiteorganisaatioista.

Vuoden 1940 kauttakulkusopimus Saksan kanssa yhdistettiin pelkästään Mannerheimin myötävaikutuksella solmituksi. Kuitenkin todellisuudessa asiasta oli yhteisymmärrys Suomen välirauhan ajan poliittisenjohdon keskuudessa.

Kesällä 1941 Suomi ei ollut hyökkäävä osapuoli vaan Suomi julisti sodan ja hyökkäsi Neuvostoliittoon vasta sen jälkeen kun Neuvostoilmavoimat olivat pommittaneet useita Suomen kaupunkeja 25.6.1941. Joten tässä suhteessa Suomen sotilaallista toimintaa voidaan nimittää hyökkäyssodaksi vasta sen jälkeen kun hyökkäys eteni pitkälle Itä-Karjalaan.

Kannaksen suurhyökkäyksen aikana vuonna 1944 Suomella oli melkein satatuhatta sotilasta puolta miljoonaa neuvostosotilasta vastassa, eikä joukkojen määrän suhde ollut 50.000 ja 150.000 kuten dokumentissa annetaan ymmärtää. Todennäköisesti koko suurhyökkäyksen joukkojen määrä on sekoitettu Tali-ihantalan taisteluun, jossa 50.000 suomalaista sai vastaansa 150.000 neuvostosotilasta.

Dokumentissa on myös monessa valokuvassa presidentti Ryti sekoitettu pääministeri Rangelliin ja monissa filminpätkissä kuvataan aivan muilla rintamilla käytyjä taisteluja kuin Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Jatkosodasta kerrottaessa moni filmi on selkeästi tunnistettavissa Saksan armeijan etenemiseksi Neuvostoliittoon. Lopussa näytetyn filmin Petroskoin valloitusparaatista liittyminen syksyn 1944 aselepoon jää hämärän peittoon.

Dokumenttisarja on kuitenkin Suomi osion epätarkkuuksista huolimatta tuonut esiin kattavasti Saksan kanssasotijoiden ajatusmaailmaa ja vastauksia kysymykseen: miksi heistä tuli Saksan liittolaisia. Positiivista myös on, että dokumentissa on esitelty perinteisten Quislingin ja Lavalin lisäksi vähemmän tunnettuja yhteistyömiehiä. Kuten Saksan juutalaisia, jotka tukivat Hitleriä ja joiden osallisuus natsihallinnon politiikassa on ollut vaiettu aihe.

Mitä Gaddafin jälkeen?

Tänään on kuulunut uutisia Libyan vallasta syöstyn johtajan Muammar Gaddafin kuolemasta. Jäljellä olevat Gaddafin linnakkeet ovat luhistumassa ja johtajan kuolema oletettavasti nopeuttaa niiden antautumista. Keväällä totesin Libyan tilanteen ratkeavan ainoastaan länsivaltojen sotilaallisella voimalla, eikä pelkillä pakotteilla ja lentokieltoalueen perustamisella. Epäröinnin jälkeen länsivallat ja YK alkoivat toimia ja lukkiutunut tilanne Libyassa alkoi liikkua Naton aloitettua ilmapommitukset. Tilanteen olisi voinut kuvitella päättyvän Tripolin kukistumiseen Gaddafin kuolemaan taistelussa tai itsemurhaan. Gaddafin tyyliselle johtajalle joutuminen kapinallisten vangiksi ja päätyminen näytösoikeudenkäyntiin ei olisi ollut ”kunniallinen” loppu. Gaddafi ei kuitenkaan kuollut taisteluissa tai tehnyt itsemurhaa vaan onnistui näihin päiviin asti yllyttämään kannattajiaan taistelussa kapinallisia ja länsimaita vastaan.

Mikäli Naton ilmaiskussa kuollut henkilö todellisuudessa on Muammar Gaddafi, voidaan hyvällä syyllä kysyä: mitä Gaddafin jälkeen?

Entisen johtajan kannattajilla on vielä runsaasti aseita käytössään, mutta Gaddafin kuolema saattaa heikentää heidän taistelutahtoaan. Entisen hallinnon tukijoiden muodostamaa uhkaa suurempi ongelma löytyy väliaikaishallinnon sisältä. On olemassa suuri vaara, että kapinallisjohtajat pyrkivät omien joukkojensa avulla täyttämään syntyneen valtatyhjiön ja saavuttaakseen vallan hyvin samalla tavalla kuin Gaddafi vuonna 1969. Pahimmillaan tämä voi tapahtua orastavan demokratian kustannuksella ja vaalien kautta. Toisen ongelman Libyan vakauttamisen tiellä muodostaa maan heimorakenne, miten esim. berberi ja touareg – heimot pystyvät keskenään yhteistyöhön? Myös koko maan yhtenäisyys on vaarassa vahvan keskusvallan luhistuttua, sillä monet alueet mm. Tripolitania ja Kyreneaika eroavat monessa suhteessa toisistaan merkittävästi.

Libyan kohdalla tulevaisuuden näkymien voidaan tulkita olevan heikoimmat ”arabikadun” maista. Tunisiassa vaaleja on siirretty jo eteenpäin, mutta lisäajasta huolimatta kansalaiset ovat rekisteröityneet laiskasti äänestäjiksi ja galluppien kärjessä tuntuvat keikkuvan entiset valtapuolueet ja islamistiset liikkeet. Egyptissä Mubarakin syrjäyttäjät ovat tuskastuneet uudistusten hitauteen ja ennen heidän puolellaan ollut armeija on jo tulittanut kaduille uudestaan tulleita ihmisiä. Egyptissä on myös uskontojen kesken leimahtanut väkivaltaisuuksia entisen hallinnon suojeluksessa olleiden koptikristittyjen tuntiessa turvallisuutensa uhatuksi. Arabianniemimaalla Jemenin tilanne on todella sekava ja tarkkaa tietoa todellisesta vallanpitäjästä ei ole presidentti Ali Abdullah Salehin erottua.

Yksi yhteinen piirre vallankumouksen tänä vuonna kokeneissa arabimaissa on havaittavissa. Niin Tunisiassa, Egyptissä ja kuin myös Libyassa ihmiset otaksuvat kaiken muuttuvan kuin sormia napsauttamalla paremmaksi ja järjestelmä, jota kutsutaan demokratiaksi, laskeutuu taivasta ja se voidaan ottaa suoraan käyttöön. Arabikadun kulkijoiden olisi hyvä huomata, että länsimaissa demokratian idean kehittely nykyisen kaltaiseksi kesti kolmen sadan vuoden ajan ja sen soveltaminen käytäntöön esim. Suomessa nykyisen kaltaiseksi kansavaltaiseksi järjestelmäksi on vienyt yli viisikymmentä vuotta. Kuinka kauan muutoksen voidaan ajatella kestävän sellaisissa maissa, joissa ei ole koskaan ollut demokratiaa ja jossa demokratian käsitettä ei edes ymmärretä? Nyt kannattaisi pystyä tarkkaan harkittuun ja ennen kaikkea hillittyyn järjestelmän muutokseen. Nopeassa tahdissa toteutetut radikaalit yhteiskunnalliset muutokset autoritaarisista maista demokratioiksi voi tuoda valtaan uudet Husseinit, Gaddafit ja Khomeinit, jolloin meillä on käsissämme jälleen uusi pallopeli yhdellä maailman räjähdysherkimmistä alueista.

Kun maailma muuttui

New York aurinkoisena syyskuun 11. päivän aamuna vuonna 2001. Tuon aamun tapahtumat New Yorkissa, Washingtonissa ja Shanksvillessä ovat syöpyneet useiden suomalaisten mieliin pysyvästi. Itse muistan ja tulen muistamaan varmaan koko elämni ajan hyvin missä olin ja mitä tekemässä kun kuulin radiosta ensimmäisen kerran lentokoneen törmänneen pilvenpiirtäjään New Yorkissa. Kuvat palavista torneista, palomiehistä syöksymässä romahtaviin rakennuksiin, savuavat lentokoneen kappaleet eräällä pellolla Pennsylvaniassa ja savu sekä pölypilvi Manhattanin yllä osoittivat miten yllättäen ja millaisella voimalla terroristit pystyvät iskemään. Iskut osoittivat myös sen, ettei maailman merkittävin talousmahti ja sotilasvoiman supervalta ole turvassa terrorismilta.

Al-Qaidan kaappaamista neljästä lentokoneesta ensimmäinen, American Airlinesin lento 11, iskeytyi World Trade Centerin pohjoiseen torniin klo 8.46 itärannikon aikaa. Iskua seuranneiden puolentoista tunnin tapahtumien aikana melkein 3 000 ihmistä kuoli ja maailma astui epävarmuuden aikaan, joka merkitsi monen valtion ulko- ja turvallisuuspolitiikan muuttumista sekä laittoi usean valtion kansallisen turvallisuuden koetukselle. Iskut nostivat kansainvälisen terrorismin aivan uudelle tasolle, jossa minkäänlaista uhkaa ei voitu sulkea pois, vaikka toteutumisen olisi ajateltu olevan mahdotonta.

United Airlinesin lento 175 iskeytyi klo. 9.03 World Trade Centerin eteläiseen torniin romahduttaen sen vain 56 minuuttia myöhemmin. Pohjoistorni säilyi pystyssä klo 10.28 asti. Ennen World Trade Centerin sortumista oli American Airlinesin lento 77 iskeytynyt klo. 9.37 Yhdysvaltain puolustusministeriö Pentagoniin. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1812 sodan, oli Yhdysvaltain pääkaupunki hyökkäyksen kohteena. Ensimmäistä kertaa sitten Yhdysvaltain sisällissodan oli Washington D.C. ylipäätään joutunut sotilaallisen uhan alaiseksi.

Yhdysvaltain ilmatila suljettiin kokonaan klo. 9.45 ja yli 4 500 ilmassa ollut konetta määrättiin välittömästi laskeutumaan kentille. Puolen päivän aikaan koko Yhdysvaltain ilmatila oli tyhjennyt ensimmäistä kertaa lentokoneista. Taivaalla ei ollut muita kuin ilmavoimien hävittäjiä partioimassa suurkaupunkien yllä ja Air Force One, joka kiidätti presidentti George W. Bushia Floridasta Offutin lentotukikohtaan Nebraskassa. Offutissa sijaitsee STRACOMin eli Yhdysvaltain strategisen komentojärjestelmän päämaja ydinaseiskulta suojatussa bunkkerissa. Samaan aikaan varapresidentti Cheney ja presidentin neuvonantajat oli evakuoituna Valkoisen Talon bunkkeriin. Ulkoministeri Colin Powell keskeytti Perun vierailunsa ja lähti takaisin Yhdysvaltoihin, samaan aikaan kun puolustusministeri Rumsfeld auttoi pelastamaan haavoittuneita Pentagonissa. Syyskuun 11. päivän aikana Washingtonin yllä näkyi paljon merijalkaväen helikoptereita, niiden evakuoidessa kongressia ja liittovaltion korkeinta johtoa Mount Weatheriin pääkaupungin ulkopuolelle, jonne kylmän sodan aikana olisi pyritty pelastamaan maan johto Neuvostoliiton käynnistäessä ydinsodan.

Puheessaan kansakunnalle iskujen jälkeen presidentti Bush totesi ”suuri kansa on ryhtynyt puolustamaan suurta maata. Terrorihyökkäykset voivat ravistaa suurimpien rakennustemme perustuksia, mutta ne eivät ulotu Amerikan perustuksiin. Nämä teot rikkovat terästä, mutta ne eivät taita Amerikan päättäväisyyden terästä. Amerikka valittiin maaliksi, koska me olemme vapauden ja mahdollisuuksien kirkkain majakka maailmassa.” Iskujen jälkeen amerikkalaiset todellakin yhdistyivät kansakuntana ja presidentin toimet saivat laajan kannatuksen. Parhaimmillaan presidentin kannatuslukemat nousivat 94 prosenttiin. Yhtenä osoituksena amerikkalaisten yhtenäisyydestä, päättäväisyydestä ja uhrautuvuudestä pidettiin United Airlinesin lentoa 93, jonka matkustajat nousivat kaappaajiaan vastaan ja pudottamalla lentokoneen Pennsylvaniassa pelastivat kenties useita ihmishenkiä Washingtonissa. Lenno 93 on sanottu olleen ensimmäinen voitto terrorismin vastaisessa taistelussa.

Iskujen jälkeen käynnistyi uuden vuosituhannen koko ensimmäistä vuosikymmentä hallinnut terrorismin vastainen sota, joka päättyi vasta Barack Obaman tultua presidentiksi. Aluksi sota yhdisti idän ja lännen yhteisen vihollisen edessä. Kylmän sodan voitiin todellakin katsoa päättyneen kun Venäjä tarjosi kaiken apunsa ja tukensa Yhdysvalloille. Maailman yhdistyminen terrorismia vastaan näkyi selkeimmin operaatiossa Afganistanissa. Lyhyt sota ja sitä seurannut rauhanturvaoperaatio poisti maasta ääri-islamilaisen Taleban hallinnon ja siirsi Afganistan hitaalle ja pitkälle matkalle kohti demokratiaa. Liittokunnan juuttuessa yhä pitkäkestoisempaan konfliktiin Afganistanissa, terrorismin vastaisen sodan etulinjoja muodostui kaikkialle. Lopulta amerikkalaisia joukkoja toimi Afganistanin lisäksi Pakistanissa, Jemenissä, Thaimaassa, Indonesiassa, Filippiineillä, Keniassa, Tansaniassa, Sudanissa, Somaliassa Etiopiassa…

Syyskuun 11. päivän terrori-iskuista syntynyt yhtenäisyys ja yhteinen päämäärä maailman kansakuntien keskuudessa murtuivat kuitenkin jo pari vuotta iskujen jälkeen marraskuun 20. päivänä 2003. Tuon päivän jälkeen terrorismin torjunnasta tuli Yhdysvaltain ristiretki Irakia vastaan. Sotaan pidettiin Bush nuoremman henkilökohtaisena kohtoretkena Saddam Husseinia vastaan, joka oli yrittänyt murhata Bush vanhemman 1993. Irakin sota heikensi kansainvälistä yhteistyötä ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla, se romutti YK:n mahdollisuudet hillitä konflikteja, hajotti Euroopan Unionin Yhdysvaltain liittolaisiin ja Irakin sodan vastustajiin.

Vuosikymmenen aikana Yhdysvallat ei pystynyt kukistamaan Al-Qaidaa ja syyskuun 11. päivän joutui kokemaan mm. niin Balin, Madridin, Lontoon kuin Mumbain asukkaat. Terroristit onnistuivat tavoitteessaan levittää pelkoa, se näkyi mm. maailman lentokentillä entistä tarkempina turvatarkastuksina. Terrorismi sai Yhdysvallat käyttämään hyvin kyseenalaisia keinojaan kansalaistensa suojelemiseksi, jolloin ihmis- ja kansalaisoikeudet unohdettiin. Yhdysvallat toimi lähes koko presidentti Bushin virkakaudenajan niitä arvoja vastaan, joita kohtaan terroristit olivat hyökänneet ja Yhdysvallat vannonut puolustavansa.

Kymmenen vuotta iskujen jälkeen terrorismin toimintaedellytykset ovat heikentyneet ja sen tukialueet vähentyneet, mutta sitä ei ole kukistettu. Vaikka Irakista liittokunnan asevoimat ovat lähestulkoon jo vetäytyneet, sota jatkuu edelleen Afganistanissa ja turvallisuusviranomaiset raportoivat useista uhista, erityisesti länsimaita vastaan. Pitkittynyt konflikti Lähi-idässä Israelin ja Palestiinan välillä odottaa edelleen ratkaisuaan ja niin kauan kun sitä ei saavuteta, pystyvät terroristit käyttämään sitä yllykkeenä taistellessaan länsimaita vastaan. Ääri-islamin lietsomaa terroria ei kuitenkaan pystytä kukistamaan pelkästään asevoimien ellei samanaikaisesti pystytä puuttumaan köyhyyteen ja työttömyyteen, jotka lietsovat äärimmäistä epätoivoa pitkin islamilaista maailmaa. Demokratian ja ihmisten mahdollisuuksien lisääminen omassa elämässään on avainasemassa estettäessä terrorismin kannatuksen kasvua.

”Uskon, että köyhyyden torjunta on myös tehokkain keino torjua terrorismia pitkällä aikavälillä”
Presidentti Martti Ahtisaari Nobel-puheessaan

Lyhyt on kepulaisten muisti

Eilen Keskustan eduskuntaryhmän kesäkokouksessa pienimmän oppositiopuolueen puheenjohtaja Mari Kiviniemi moitti hallitusta kovin sanoin ja totesi hallituksen politiikan ajavan Suomen takaisin Impivaaraan. Kiviniemi syytti hallitusta melkein kaikesta vääryydestä maan ja taivaan välillä, ainoastaan rutto ja heinäsirkat jätettiin mainitsematta.

Kiviniemi syytti puheessaan hallitusta johtajuuden puutteesta. Kuitenkin Kiviniemen johtamaa hallitusta ei muusta muistetakaan kuin johtajuuden puutteesta ja vastuunpakoilusta. ”Seuraava hallitus”, oli Kiviniemen mantra kun yhteiskunnalliset ongelmat iskivät vastaan. Maassa tuntui Kivinimen puheiden perusteella olevan toiminnassa kaksi hallitusta: Kiviniemen hallitus ja seuraava hallitus. Kiviniemeä ei välttämättä voi syyttää johtajuuden puutteesta, sillä sitä hänellä ei edes koskaan ollutkaan. Valtiovarainministeri Katainen ja muut Kokoomusministerit johtivat hallituksen toimintaa ja tästä tuuliajolle joutumisesta Keskusta maksoi huhtikuun eduskuntavaaleissa raskaasti.

Hallituksen talous- ja työllisyyspolitiikka oli Keskustan mielestä luonnollisesti aivan vääränlaista nykyiseen tilanteeseen. Hallitus jarruttaa silloin, kun pitäisi tehdä aktiivista politiikkaa kasvun edellytysten vahvistamiseksi ja työllisyyden ylläpitämiseksi.”. Nykyisellä hallituksella kuitenkin on mahdollisuus muuttaa talouspolitiikkaansa jos talouskehitys ja työllisyystilanne sitä vaativat. Kiviniemen hallitus puolestaan oli järkevästä lukinnut itsensä edeltävän hallituksen ohjelmaan, joka oli tehty ennen globaalia talouskriisiä. Veroja alennettiin ja alennukset toteutettiin ulkomaanvelkaa lisäämällä, pelkästään sen takia kun hallitusohjelmassa oli veronalennuksista sovittu. Nykyinen hallitus joutuu toteuttamaan leikkauksia ja korottamaan veroja, koska Keskusta johteisten Vanhasen ja Kiviniemen hallitusten miljardivahinkojen korjaaminen ei käy hetkessä.

Kiviniemen sisäpoliittiset heitot voi jotenkin yrittää ymmärtää, koska pitäähän sitä oppositiossa yrittää kaikkea. Ja kaikenlaisia heittoja ja avauksia voi heitellä ympäriinsä kun ei ole minkäänlaista vastuuta, tämä on jo nähty. Mutta Kiviniemen kommentit hallituksen EU-politiikan heikkoudesta nostavat pakostakin hymyn huulille, puolueen sädekehää yritetään kiillottaa unohtamalla sopivasta Kiviniemen hallituksen oma EU-linja.

Kun katsotaan aikaa ennen eduskuntavaaleja pääministeri Kiviniemi tuki ja vaati Suomelta vastikkeetonta veronmaksajien rahojen syytämistä Kreikkaan, Irlantiin, jne. Vaalien jälkeen Kiviniemi piti pöyristyttävänä miten hallitus lappaa rahaa luhistuvaan järjestelmään. Onko tämä sitä Keskustan mainostamaa Asiaa-linjaa ja vastuunkatoa? Keskusta haluaa, että ”Suomi pitää huolta omista kansallisista eduistaan”, kuitenkin kun hallitus tekee näin vakuusvaatimuksillaan, niin se onkin sitten Keskustan mielestä takinkäännös eurooppalaiselle yhteistyölle. Samaan hengenvetoon Kiviniemi ja muu Keskustajohto kuitenkin vaatii, että Suomi ”rakentaa yhteistä eurooppalaista hyvinvointia ja menestystä”. Onko tässä pienoinen ristiriita? Keskusta on yksi EU vastaisempia puolueita eduskunnassa, ainakin jos Keskustan kenttäväeltä tai Paavo Väyryseltä kysytään.

Lopuksi voi vielä mainita Keskustan presidenttiehdokas farssista, joka alkaa saada jo tragedian piirteitä. Puheessaan eduskuntaryhmälle Kiviniemi ei maininnut kertaakaan ainoan ehdolla olevan henkilön, Paavo Väyrysen, nimeä vaan pyysi lisää henkilöitä asettumaan ehdolle. Vaikka Kiviniemi totesi ”meillä on iso joukko vanhempia valtionaisia ja – miehiä”, niin todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Ainoa valtiomiestasolle edes kurkottava, komissaari Rehn, kieltäytyi ehdokkuudesta. Anttila, Pekkarinen, Jäätteenmäki, Vanhanen ja ketkä kaikki muut ovatkaan kieltäytyneet ehdokkuudesta, eivät yllä samalle valtiomiestasolle Niinistön ja Lipposen kanssa. Kiviniemi lupasi puoluejohdon seisovan täysillä ehdokkaan takana, on hän sitten kuka tahansa. Eli reilun kuukauden kuluttua saadaan nähdä miten eurooppalaista yhteistyötä ja Suomen asemaa jokaisessa ytimessä puolustava Kiviniemi vaatii Väyrysen rinnalla Suomea eromaan eurosta, ottamaan kruunun valuutaksi ja lähestulkoon muodostamaan uutta Hansa-liittoa pystyyn Itämerelle.

”Keskusta on vastuullinen ja uudistava eikä loiki politiikassaan päiväperhojen perässä.”, ainakin oppositiopolitiikan harjoittamisessa Keskusta on tehnyt täyskäännöksen johtamastaan hallituspolitiikasta ja yrittää keräillä irtopisteitä joka puolelta. Aikamoista linjattomuutta, eikä tämän illan A-talk keskustelu luvannut yhtään parempaa.

Ihmisen muistin sanotaan olevan lyhyt ja poliitikkojen sitäkin lyhempi, maksimissaan vaalikauden mittainen. Kiviniemellä ja Keskustajohdolla ei puheiden perusteella vaikuta olevan muistia laisinkaan.

Valtuustonkokouksen antia

Muuramen valtuustonkokouksen keskusteluissa oli nähtävissä uuden hallituksen Suomen kuntakartan yläpuolelle nostattavat tummat pilvet. Syksyn ensimmäisessä valtuustonkokouksessa merkittävin päätös koski valtioneuvoston vaatimusta sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistoiminta-alueen muodostamista. Muuramella ei ole mitään intressiä yhteistoiminta-alueeseen liittymiseksi ja tästä johtuen toimintojen yhdistämiselle päätettiin vuosi 2015, joka on valtioneuvoston asettama takaraja. Intressiä tähän suuntaan ei ollut mutta päätös oli pakko tehdä, koska hallitus on nyt viisaudessaan päättänyt suuren olevan tällä hetkellä kaunista sekä kustannustehokasta. Vaikkei näistä mitään todisteita olekaan, mutta kuntauudistusta on myös aikaisemman hallituksen toimesta nähty tehtävän hatusta vedetyillä perusteilla unohtaen kuntalaisten edun.


En kiistä sitä etteikö Suomessa olisi liikaa kuntia ja yhteistoiminta olisi kannattavaa, tietyissä tilanteissa. Suomessa on hyvin toimeentulevia kuntia ja huonosti toimeentulevia kuntia. Vaikka hallitus väittää kuntauudistusta tehdessään tarkastelevan alueita yksilöllisesti, niin silti suuruuden ekonomian tavoittelu on vallalla hanketta vietäessä eteenpäin. Itse en pysty ymmärtämään miksi hyvin toimeentulevat kunnat, olivat ne sitten suuria tai pieniä, halutaan väkisin suuriin kokonaisuuksiin ja karsimaan palveluita? Keski-Suomen kuntia vertailtaessa käyttötalouden nettomenoilla, on Muurame selkeästi maakunnan ykkönen monella sektorilla. Kuntamme pystyy järjestämään palvelut edullisesti, laadun säilyessä silti korkeana. Kuntaministeri Virkkusen hellimä ajatus kustannustehokkuudesta näin ollen toteutuu sosiaali- ja terveystoimen, vanhustenhuollon, erikoissairaanhoidon ja perusopetuksen osalta. Myös muilla palvelusektoreilla ollaan maakunnallisesti kolmen kärjessä. Kaikki nämä palvelut pystytään järjestämään suurimmaksi osaksi kunnan omien taloudellisten resurssien avulla, sillä valtionosuuksia Muurame saa maakunnan kunnista vähiten.

Muurame on todiste siitä, ettei kunnan suuruus ole edellytys palveluiden järjestämisessä. Tätä näkökulmaa ei kuitenkaan valtion taholta haluta nähdä. Yhteistoiminta-alueen muodostamiselle ei ole mitään taloudellisia tai väestöllisiä perusteita Muuramen kohdalla, vaan kyse on pelkästään lainsäätäjän tahdosta. Lainsäätäjän tahtona on turvata kuntien järjestämät palvelut ja hillitä menojen kasvua puitelain avulla. Miten sitten tullaan toimimaan kun huomataan, että lain vaatimukset eivät toteudukaan vaan palveluverkkoa on karsittu ja kustannukset nousseet? Voivatko kunnat silloin palata järjestämään palveluita omin voimin itsenäisinä kuntina?

Uusimmassa Kuntalehdessä yksi uuden hallituksen kuntaohjelman pääarkkitehdeista Jouni Backman (sd.) toteaa, että ”kunnille pitää palauttaa tehtävät, jotka kunnille kuuluvat”. Muuramen kohdalla maan hallituksen pyrkimyksenä on kuitenkin kunnan itsehallinnollisten tehtävien hävittäminen ja Muuramen ajaminen osaksi Jyväskylää. Meillä on jo ne tehtävät hoidettavana, jotka kunnalle kuuluu, joten niitä ei tarvitse meille palauttaa. Toinen hallituksen kuntapolitiikan arkkitehti Lasse Männistö, joka myös toteaa uusimmassa Kuntalehdessä, että ”itsehallinnossa on kyse siitä, että kunnille pitää saada mahdollisuus päättää niille kuuluvista asioista”. No meillähän on ollut valta päättää omista asioista, mutta hallituksen toimet ovat johtaneet erilaisten epädemokraattisten yhteistoiminta-alueiden ja hallintohimmeleiden rakentamiseksi.

Paras kaikista on kuitenkin kuntaministeri Virkkunen, joka on tehtäväänsä niin uppoutunut, ettei häntä näkynyt kuntajohtajien päivillä Seinäjoella ja oikeastaan ministeri ei ole paljoa poistunut Helsingin bunkkeristaan ollenkaan maakuntiin. Kuntaministeri Virkkunen hokee kokoajan työssäkäyntialueisiin pohjautuvien ”vahvojen peruskuntien” puolesta. Ministeri ei ole kuitenkaan viitsinyt selventää millainen hänen mielestään on vahva peruskunta? Aiheellisesti voidaan kysyä onko esim. ministerin kotikunta Jyväskylä vahva peruskunta velkamäärän ollessa parisataa miljoonaa ja palveluita ajettaessa alas ydinkeskustan ulkopuolella. Keskisuomalaista lukiessa myös kaupungin demokratian tila tuntuu olevan vähän niin ja näin kaupunginjohtaja Andersson toimista johtuen. Ministeri Virkkunen on tuntunut Andersson tavoin ottaneen elämän tehtäväkseen Muuramen poistamisen kuntakartalta. Ministeri voisi kyllä ensin hoitaa Kauniaisen tilanteen kuntoon, joka ei ole täyttänyt juuri mitään PARAS-lain tai uuden puitelain velvoitteita, ennen kuin alkaa enemmän puuttua Muuramen asioihin.

Onneksi ainakin osa meistä kuntapäättäjistä asettaa kuntalaisten hyvinvoinnin ensisijaiseksi päätöksenteossa eikä keskity erilaisten hallinnollisten kokonaisuuksien luomiseen kuten uusi hallitus tekee.

Valtiomies vs. valtiomies

Tasavallan 12. presidentti valitaan viiden kuukauden kulutta ja ehdokasasettelu on suomalaiseen tyyliin lähtenyt hyvin verkkaisesti käyntiin potentiaalisten ehdokkaiden vatvoessa ehdokkuuttaan. Pitkään näytti presidentinvaaleista tulevan hyvin ennalta arvattavat, kun presidentiksi olisi kruunattu jo vuosien ajan kannatuskyselyiden johtopaikkaa hallussaan pitänyt henkilö. Nyt kuitenkin Sauli Niinistön kuningastielle on noussut merkittävä este, valtiomiestasoinen este.

Paavo Lipposen päätös lähteä tavoittelemaan puolueensa ehdokkuutta ja lopulta itse presidenttiyttä, nostaa tulevat vaalit aivan uudelle tasolle. Millään muulla puolueella ei ole asettaa Paavo Lipposen tasoista eurooppalaista valtiomiestä Niinistön haastajaksi. Tällä hetkellä kun Euroopan Unioni on historiansa pahimmassa kriisissä ja koko yhteisvaluutan tulevaisuus näyttää epävarmalta, tarvitaan Paavo Lipposen kaltaista Eurooppalaisen yhteistyön puolestapuhujaa kansakunnan korkeimmalle paikalle. Paavo Lipponen on jo tällä hetkellä kovan luokan valtiomies, jonka mielipiteitä kuunnellaan ja kunnioitetaan, erityisesti Euroopassa, vaikka hän on ollut jo usean vuoden ajan poissa aktiivipolitiikasta.

Nykyisen talouskriisin pahentuminen heijastuisi suoraan kansalaisten hyvinvointiin. Tällaisessa tilanteessa tasavallan presidentiksi tarvitaan henkilöä, joka pystyy toimimaan kansakuntaa kokoavana voimana ja yhdistämään eri kansalaispiirit. Äärioikeiston, populismin ja muukalaisvihan noustessa tällaista vahvaa ja kansakuntaa kokoavaa voimaa tarvitaan enemmän kuin koskaan tasavallan presidentiksi. Eristäytyminen ja kuppikuntaisuus eivät ole koskaan olleet Suomen etu ja tällaista kehitystä vastaan Paavo Lipponen on toiminut koko poliittisen uransa ajan.

Helsingin Sanomat totesi pääkirjoituksessaan, että ”Sdp:n ehdokasasettelu on ollut toistaiseksi surkuhupaisaa katseltavaa, kun puolueosastot ovat keksineet nimiä maan ja taivaan väliltä edes kysymättä suostumusta kandidaateilta itseltään. Toivelistalla on jo 24 nimeä,”. Hyvin harva esitetyistä nimistä täyttää presidentti-instituution vaatimukset ja kesällä vaikutti nimitulvan kiihtyessä määrän korvaavan laadun. Puolueen valtiomiesreservissä ei ole montaa henkilöä, joiden voisi ajatella pystyvän toimimaan tasavallan presidenttinä. Paavo Lipponen on kuitenkin yksi näistä henkilöistä ja kiistatta paras ehdokas, joka Suomen Sosialidemokraattisella Puolueella on asettaa ehdolle tuleviin presidentinvaaleihin.

Mielenkiintoista on nyt nähdä miten puolueen jäsenäänestykselle presidenttiehdokkuudesta tulee käymään ja pidetäänkö sitä edes. Entinen pääministeri ja puhemies Lipponen painii kuitenkin huomattavasti kovemmissa sarjoissa kuin yksikään muu nyt esille tuoduista paristakymmenestä nimestä. Eilen Lasse Lehtinen teki jo oman ratkaisunsa jättäytyessä syrjään esivaalista, nyt odotetaan muiden ehdolle esitettyjen ratkaisuja.

Syksyn mittaan varmasti myös muut eduskuntapuolueet tulevat asettamaan omat ehdokkaansa, mutta todellinen taistelu Mäntyniemen isännyydestä tullaan käymään Kokoomuksen ja SDP:n ehdokkaiden välillä. Valtiomies saa vastaansa valtiomiehen kun tammikuun presidentinvaaleissa toisella kierroksella tulevat kohtaamaan Eurooppalaisen Suomen rakentajat Lipponen ja Niinistö.

Operaatio Barbarossa

70 vuotta sitten, aamuyöllä klo 4 aikaan 22.6.1941 käynnistyi maailmanhistorian tuhoisin sotilasoperaatio. Tuona aamuna yli kolme miljoonaa Wehrmachtin sotilasta ylitti Saksan ja Neuvostoliiton rajan aloittaen kahden ideologian, fasismin ja kommunismin, sekä kahden totalitaarisen valtion välisen taistelun Euroopan kohtalosta. Kesäkuussa 1941 alkanut taistelu kesti melkein neljä vuotta, päättyen punalipun kohoamiseen Reichstagin ylle 30.4.1945 ja Saksan ehdottomaan antautumiseen mutamaa päivää myöhemmin.


Operaatio Barbarossa oli suurin ja laajin koskaan toteutettu sotaoperaatio. Rintamalla, joka ulottui Jäämereltä Mustallemerelle, miljoonat sotilaat tukenaan yli 3 300 panssarivaunua ja 2 500 lentokonetta lamaannuttivat Neuvostoliiton johdon hyökkäyksen ensimmäisinä päivinä. Yhdessä liittolaistensa Suomen, Unkarin, Romanian ja Italian kanssa, saksalaiset armeijaryhmät sotamarsalkkojen Leebin, Bockin ja Rundstedtin komennossa työnsivät rintamaa satoja kilometrejä itää kohti. Saksan ja sen liittolaisten armeijat monin paikoin jyräsivät useat Neuvostoliiton armeijat salamasodalla, estäen tehokkaasti ja pitkään puna-armeijan organisoituneen vastarinnan.

Operaatiolla oli kolme keskeistä strategista päämäärää. Wilhelm Ritter von Leebin komentaman Pohjoisen Armeijaryhmän kohteena oli Leningradin valloittaminen. Leningradin valloittamisen jälkeen Pohjoisen Armeijaryhmän tuli yhyttää suomalaiset Laatokan Karjalassa ja jatkaa sieltä hyökkäystä pohjoiseen. Fedor von Bockin ja Keskisen Armeijaryhmän päämääränä oli Moskovan valloitus. Eteläisen Armeijaryhmän, komentajanaan Gerd von Rundstedt, tavoitteena oli Ukrainan alueen ja Kiovan nopea valloitus sekä teollisuuslaitosten ja viljantuotantoalueiden haltuunotto. Sodan tuloksellisen jatkamisen kannalta Neuvostoliiton eteläalueiden valtaaminen oli strategisesti tärkeää, kun taas Moskovaa ja Leningradia pidettiin enemmän symbolisina kohteina. Toki molemmat kaupungit omasivat suuresti teollisuustuotantoa, jota oli kuitenkin suuressa määrin siirretty suojaan Uralille ja Siperiaan. Historiantutkijat ovat kiistelleet olisiko Moskovan valloitus edes romahduttanut Neuvostoliittoa ja sen armeijaa. Kaupungin menettäminen olisi kuitenkin ollut merkittävä arvovaltatappio Stalinille ja saattanut jopa johtaa hänen syrjäyttämiseensä, Moskovan menettämisen olisi myös ratkaisevasti heikentänyt sotilaiden taisteluintoa ja voinut johtaa myös muiden Neuvostoliiton rintamien romahtamiseen.

Saksalaisten hyökkäys saavutti nopeasti tavoitteensa kaikkien armeijoiden osalta. Operaatio Barbarossa huipentui lokakuussa 1941 Moskovan edustalla saksalaisten käynnistäessä Operaatio Taifuunin. Guderianin johtama Operaatio Taifuuni sai vastaansa Zukovin muodostamat uudet divisioonat. Uloimmat saksalaisjoukot näkivät jo Kremlin tornit ja olivat vain 16 kilometrin päässä punaiselta torilta, ennen kuin neuvostoliittolaisten vastarinta puski heidät takaisin. Talvi seisahdutti saksalaisten laajat sotatoimet ja pitkistä yhteyksistä johtunut huollon katkeileminen esti hyökkäyksien käynnistämisen. Uuden offensiivin Moskovaa vastaan saksalaiset käynnistivät keväällä -42, mutta yhtä lähelle Neuvostoliiton pääkaupunkia saksalaiset eivät enää tulleet sodan kuluessa pääsemään. Lopulta Hitler käänsi suurimman huomionsa Neuvostoliiton eteläosiin, Bakun öljykentille ja Volgan teollisuusalueille, jonne suunnattiin osa Keskisen Armeijaryhmän voimista.

Huolimatta Moskovan valloituksen epäonnistumisesta, Operaatio Barbarossa oli suuri menestys Saksalle. Wehrmacht oli edennyt 1 700 kilometriä Neuvostoliiton länsirajalta, pitäen hallussaan 1,300,000 km2 laajuista aluetta. Salamasodan oppeja noudattaen maavoimat olivat ilmavoimien tukemina säilyttäneet etenemisnopeutensa ja välttäneet joutumasta kuluttaviin taisteluihin puna-armeijan kanssa. Nopea eteneminen johti merkittäviin neuvostojoukkojen saarrostuksiin, mm. Smolenskissa ja Brest-Litovskissa, joiden purkaminen jätettiin jälkijoukkojen tehtäväksi. Saksalaisten ennenäkemättömän nopea eteneminen ja massiivinen hyökkäys johtivat sodan alkupäivinä satojen tuhansia sotilaiden suuruisten puna-armeijan osastojen antautumiseen saksalaisille. On arvioitu Neuvostoliiton menettäneen suurimman osan taistelukykyisistä joukoistaan antautuneina jo sodan alussa. Neuvostoliiton armeija oli menettänyt yli 20.000 panssarivaunua ja lentokonetta, joista suurin osa tuhottiin suoraan kentille.

Usein on katsottu toisen maailmansodan käännekohdaksi muodostuneen nimenomaan Saksan Neuvostoliittoon suuntautunut sotaretki, jonka suurimmissa taisteluissa Saksa tulisi häviämään koko sodan. Saksan ja Euroopan kohtaloa ei kuitenkaan ratkennut Moskovan porteilla, Stalingradin raunioilla tai historian suurimmassa panssaritaistelussa Kurskissa. Toisen maailmansodan päättyminen Saksan häviöön ratkaistiin 5.9.1940. Tuona päivänä Adolf Hitler määräsi Luftwaffen muuttamaan strategiaansa taistelussa Britanniasta. Luftwaffe oli keskittynyt ilmaherruuden saamiseen Kuninkaallisilta Ilmavoimilta (RAF) Etelä-Englannin ja Kanaalin yllä. Tuon tavoitteen saavuttamiseksi Luftwaffe oli iskenyt suurella voimalla lentokenttiä ja hävittäjä laivueita vastaan. Operaatio Merileijonan toteuttamisen kannalta ilmaherruuden saavuttaminen oli elintärkeää.
Kuitenkin Hitlerin 5.9 antama käsky ei enää kiinnittänyt päähuomiota RAF:n lyömiseen vaan asustuskeskuksien, kuten Lontoon, pommituksiin. Syy äkilliseen strategiaan muutoksiin johtui RAF:n suorittamasta Berliinin pommituksesta. Hitlerin tekemä päätös oli koko sodan kannalta hyvin kohtalokas ja osaltaan sen seurauksena Saksa myöhemmin joutui kahden rintaman sotaan Neuvostoliittoon hyökkäämisen jälkeen.

Luftwaffen kapasiteetti ei riittänyt Führerin uuden käskyn ja aikaisemman suunnitelman yhtäaikaiselle toteuttamiselle. Briteille Saksan suunnitelmien muuttuminen oli onnenkantamoinen, sillä syyskuun alkupäivien tilanne oli hyvin kriittinen. Luftwaffe oli pystynyt suurista tappioistaan huolimatta melkein halvaannuttamaan RAF:n. Oli enää päivistä kiinni Saksan ilmaherruus Britannian yllä. Hitlerin päätös siirtyä asutuskeskuksien pommittamiseen antoi RAF:lle sen pitkään kaipaaman hengähdystauon: uupumuksen partaalla olleet lentäjät pystyivät lepäämään, lentolaivueet pystyttiin kokoamaan uudestaan ja toiminta ohjaamaan vielä säästyneille kentille. RAF:n uusi nousi, käänsi ilmasodan Saksalle epäedulliseen suuntaan ja johti lopulta Operaatio Merileijonan peruuttamiseen. Operaatioon keskitettyjä joukkoja alettiin siirtää Kanaalin rannikolta Saksan itäosiin Operaatio Barbarossaa varten.

Taistelussa Britanniaa vastaan Hitlerin 5.9 antama käsky oli merkittävä strateginen virhe. Yhtä suurena virheenä Saksan sodankäynnin kannalta voidaan sen ohella pitää Dunkerquen evakuoinnin sallimista. Saksan hyökättyä Ranskaan toukokuussa 1940 ja saavutettuaan Kanaalin rannikon, oli suurin osa Britannian siirtoarmeijasta jäänyt mottiin Dunkerqueen. Hitler määräsi 24.5 2. panssaridivisioonan pysäyttämän hyökkäyksensä, osaltaan toivoen hyökkäyksen pysäyttämisen edesauttavan rauhan saamisessa Britannian kanssa. Hyökkäys käynnistettiin uudestaan 26.5, mutta tuon kahden päivän aikana britit olivat pystyneet aloittamaan joukkojensa evakuoinnin ja saivat siirrettyä yli 300 000 sotilasta Englantiin. Tuo joukko tuli muodostamaan britti armeijan rungon, joka tulisi lyömään Hitlerin joukot niin Pohjois-Afrikassa kuin Normandiassakin.

Muurame-henki taannut kehityksen

Kirjoitus julkaistu sanomalehti Keskisuomalaisessa 21.6

Muurame vietti edellisen viikon ajan 90-vuotisjuhliaan. Muurame on kehittynyt muutamassa vuosikymmenessä maaseutuvaltaisesta pikkukunnasta monipuolisten ja laadukkaiden palveluiden sekä vahvan elinkeinorakenteen omaavaksi kasvukunnaksi. Katsottiin sitten tilastoja esim. sosiaali- ja terveydenhuollon, perusopetuksen tai erikoissairaanhoidon nettokustannuksista on Muurame selkeästi maakunnan ykkönen.

1960-luvulla monet Muuramen kaltaiset kunnat jäivät paikoilleen kun piti kehittyä ja ne ovat nyt kriisissä. Muuramessa sen sijaan nähtiin haasteet mahdollisuutena ja siitä lähtien on kunnassa työskennelty tiiviissä yhteistyössä päättäjien, virkamiesten, henkilöstön ja elinkeinoelämän kanssa muuramelaisten parhaaksi aina toinen toistaan tukien.

Syntyi Muurame-henki, joka on edelleen yksi kunnan kivijalka. Muurame-henki on taannut kunnan vahvan kehityksen ja mahdollistanut jouhevan yhteistyöhön kunnassa toimivien tahojen kanssa. Muurame-henki näkyi myös siinä miten sankoin joukoin muuramelaiset osallistuivat 90-vuotisjuhliin.

Kunnan itsenäisyys ei saa olla itsetarkoitus, sillä ei voida perustella kunnan olemassaoloa. Jossain tilanteissa taloudelliset ja väestölliset olosuhteet ovat vain sellaiset, ettei itsenäisyydelle ole edellytyksiä. En kuitenkaan ymmärrä sellaista politiikkaa, joka ajaa vahvat ja elinkelpoiset kunnat, kuten Muuramen, kohti suuria yksiköitä. Varsinkaan sellaista politiikkaa, joka perustuu hatusta vedettyihin väestömääriin.

Meillä luotiin aikanaan viisi suurta lääniä hallinnon tehostamisen nimissä. Nyt ne on pilkottu 15 elyksi ja 7 aviksi, koska huomattiin, ettei suuruuden ekonomia tuo tarvittua hyötyä. Herää kysymys, koska ylisuurille kunnille käy samoin? Koska huomataan, ettei valtiovallan taholta voida määritellä montako kuntaa Suomessa voi olla?

Monessa kuntaliitoksessa on nähty ettei vaikutukset ole olleet suotuisat esim. palveluiden laadun tai kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksien kannalta. Koska tehokkaiden ja laadukkaiden kuntapalveluiden säilyttäminen edellyttää hallinnollisen rajan olemassaoloa Muuramen ja naapurikuntien välillä, niin se raja ollaan valmiita säilyttämään!

Kuntamme ulkopuolella on tahoja ja voimia, jotka mielellään näkisivät Muuramen poistuvan kuntakartalta. Heidän näkemyksiään eivät mitkään järjelliset syyt puolla. Itsenäisyyden menettäminen ei takaisi laadukkaampia palveluita ja parempaa kustannustehokkuutta.

Toivon, että kuntauudistusta tehdessään uusi hallitus ryhtyy tarkastelemaan kuntia kuntalaisten lähtökohdista eikä pelkästään hallinnollisina yksikköinä. Mikäli valtiovallalta ei tule määräystä pakkoliitoksesta, olen varma, että vuonna 2021 juhlitaan Muuramen 100-vuotistataivalta itsenäisenä, nuorekkaana ja kasvavana edelläkävijä kuntana!

Jani Kokko
Kunnanvaltuutettu (sd.)
Muurame

Kataisen kohtalonhetki

Puoliltapäivin tiedetään tuleeko Jyrki Kataisesta Suomen seuraava pääministeri, sillä silloin päättyy eduskuntapuolueiden antama mandaatti hallitustunnustelija Kataiselle.

Edessä on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa, joista Katainen voi ilmoittaa:

1) Katainen ilmoittaa aloittavansa Keskustan kanssa neuvottelut vähemmistöhallituksen muodostamiseksi. Kyljessä tulevat RKP ja KD.

2) Katainen ilmoittaa epäonnistuneensa hallituksen muodostajana eikä halua toimia pätkäpääministerinä muutamaa kuukautta. Vetovastuu siirtyy SDP:n Jutta Urpilaiselle.

Nämä ovat ne ainoat vaihtoehdot jotka ovat kokeilematta ja realistisia, eivätkä ole kuolleita ideoita jo syntyessään. Katainen voi kyllä jostain kumman syystä esittää myös sellaisia vaihtoehtoja joiden epäonnistumista ei tarvitse edes epäillä.

1) Jatketaan kuuden puolueen neuvotteluita. Jos neuvotteluiden osapuolien lausuntoja osataan tulkita, niin vasemmisto ei ole palaamassa Kataisen esittämillä ehdoilla neuvotteluihin. Lisäksi on pelkkää ajantuhlaamista palata takaisin jo kerran kariutuneisiin neuvotteluihin.

2) Katainen pyrkii muodostamaan hallituksen Keskustan ja Perussuomalaisten kanssa. Mikäli puheenjohtaja Soinin lausuntoja on kuunnellut, vaikka viimeisen vuoden ajalta, niin pitäisi olla selvää, ettei puolue tule lähtemään hallitukseen, joka syytää suomalaisten veronmaksajien rajoja pitkin Eurooppaa. Tällainen hallitusviritelmä voisi onnistua, mikäli Kokoomus tekee täyskäännöksen Eurooppa politiikassaan.

3) KOK+SDP+PS, epäonnistui jo aikaisemmin.

Tunnin sisällä selviää miten Kataisen kuningastielle käy: tuleeko hänestä Suomen 72. hallituksen pääministeri vai suistaako hän poliittisella pelillä Kokoomuksen oppositioon?

Ideologinen "jytky" säätytalolla!

Kataisen virne hyytyi lopullisesti tänään SDP:n ja Vasemmiston kävellessä pois hallitusneuvotteluista. Kataisen "varmana" pitämä hallituspohja kariutui omaan mahdottumuuteensa. SDP:n oikeudenmukaisuus ja työ – teemaan ei Kataisen ja Kokoomuksen oikeistolainen talouspolitiikka, leikkaukset ja vähempiosaisten kurittaminen sopinut millään tavalla. Niistä lupauksista ja tavoitteista, joita SDP piti vaaleissa tärkeinä, ei joustettu. Puolue ei pettänyt kannattajiaan. Tämän päivän tapahtumat säätytalolla ja aikaisempi Perussuomalaisten ratkaisu jättäytyä hallituksen ulkopuolelle oli hyvin ennustettavissa vaalien jälkeen, kuten taannoisessa blogissani totesin: http://janikokko.blogspot.com/2011/04/murrosvaalit-2011.html.

Kuolleena syntynyt idea kuuden puolueen hallituksesta on hautautunut lopullisesti ja neuvottelut alkavat alusta. Perustuslain mukaan hallitustunnustelijan epäonnistuttua hallituksen muodostamisessa siirtyy vastuu neuvotteluiden vetämisestä toiseksi suurimmalle puolueelle eli tässä tapauksessa SDP:lle ja Jutta Urpilaiselle. Silti Katainen yrittää edelleen juntata itsestään pääministeriä. Katainen totesi neuvotteluiden ensimmäisenä päivänä, että kuuden puolueen hallituspohjan tarjoavan vahvat hartiat hallitustyöskentelylle. Nähtävästi Katainen ei ole tutustunut maamme poliittiseen historiaan, jossa paljon puolueita omaavat hallitukset ovat olleet tehottomia ja politiikan toteuttaminen on ollut äärimmäisen konsensuksellista.

Jo neuvotteluiden kestäessä voivoteltiin tuskaista hallituksen muodostamista, vaikka 13 päivää kestäneet hallitusneuvottelut ovat ainakin minun mielestäni olleet hyvin lyhyet. Mikäli nämä kuusi puoluetta olisivat muodostaneet parissa päivässä hallituksen, olisi takki kääntynyt puolueella jos toisella. Mutta eduskunnan vallan vahvistumisen johdosta tilanne on nyt tämä. Aikaisemman perustuslain aikana ei tällaista ongelmaa syntynyt presidentin päättäessä hallituksen muodostajan ja usein miten hallituspohjan. Tasavallan päämiehen ratkaisut saattoivat toisinaan olla ristiriidassa vaalituloksen kanssa, mutta ei sitä tässäkään tapauksessa vaalituloksella ollut mitään merkitystä hallituksen muodostamiselle. Vielä vähemmän vaalitulosta kunnioitetaan, mikäli Keskusta suostuu Kataisen tunnusteluihin. Huolimatta Keskustan mahdollisesta mukaan menosta Kataisen johtamaan hallitukseen, tulee uusi hallitus silti olemaan hyvin heikko. Vaikka puolueet ovat ideologisesti lähellä toisiaan on 105 edustajan enemmistöhallituksen kaatuminen parhaimmillaan vain kuukausien kysymys.

On hyvin vaikeaa kuvitella Keskustan osallistuvan Kokoomuksen, RKP:n, Vihreiden ja KD:n hallitukseen. Neljän vuoden hallitusyhteistyö Kokoomuksen kanssa romahdutti Keskustan kannatuksen ja tänään tulleiden kannatuskyselyiden mukaan puolueen kannatus on laskenut kuukaudessa 1,5 prosenttia. Osallistuminen Kataisen porvarihallitukseen löisi viimeiset naulat Keskustan arkkuun, suurien leikkauksien ja rikkaiden veronkevennyksien myötä.

Ainoat oikeat vasemmistopuolueet jättivät porvarit yksin hallituksen muodostamisen kanssa. Vihreät, huolimatta ”vasemmistolaisuutensa” korostamisesta kuuluvat tähän porvarien leiriin, he eivät nähneet tarpeelliseksi sanoa SDP:n ja Vasemmiston kanssa ”EI” Kokoomuksen ehdotuksille.

Ideologia on palannut takaisin politiikkaan mikä on todella loistavaa yli kaksi vuosikymmentä kestäneen konsensuspolitiikan jälkeen!

Oodi ilolle Eurooppa-päivänä

Eurooppa-päivää on vietetty aurinkoisesta säästä huolimatta synkissä tunnelmissa. Robert Schumanin ehdotuksesta 9.5.1950 alkunsa saanut Euroopan Unioni on ajautunut yhteen historiansa pahimmista kriiseistä. Julkisessa keskustelussa on viime vuosina asetettu kyseenalaiseksi koko integraatio, Unionin nopeasta laajentumisesta ja talouskriisin hoitamisesta aiheutuneiden ongelmien kasvaessa. Unionin perusarvot ovat joutuneet jopa perustajamaiden osalta uhatuiksi Ranskan ja Italian vaatiessa muutoksia kansalaisten vapaaseen liikkuvuuteen.

Maastrichtin sopimuksesta alkanut integraation syventäminen on ajautunut tyveneen viime vuosien aikana. Vakavasti voidaan pohtia oliko vuosien 2004 ja 2007 laajentumiset liian nopea, Unionin poliittisten instituutioiden ja rakenteiden kehittämisen kanssa? Poliittisten instituutioiden vallan vahvistaminen, erityisesti parlamentin, on tärkeää lisättäessä kansalaisten luottamusta Euroopan Unioniin ja sen toimintaan. Tällä hetkellä suurin osa kansalaisista pitää koko Unionia Brysselistä käsin johdettavana byrokratiatehtaana, eikä vähiten Timo Soinin puheiden ansiosta. Populististen ja euroskeptisten liikkeiden lisätessä kannatustaan on Unionin rakentaminen tehty vaikeammaksi. On selvää että 27 maan Unionissa yhteisistä linjoista Unionin tulevaisuuden suhteen on paljon vaikeampi sopia kuin kuuden perustajajäsenen aikana. Kansallisten näkökulmien erilaisuudesta ja ääriliikkeiden noususta huolimatta pitää pystyä selkeästi määrittelemään kumpaan suuntaan Unionia tullaan kehittämään: ”Euroopan Yhdysvalloiksi” vai enemmän talousliittoon painottuvaksi valtioiden liitoksi?

Euroopan Unionin tulevaisuuteen vaikuttaa hyvin suuresti se miten talousahdinkoon ajautuneiden euromaiden ongelma tullaan hoitamaan. Hoidetaanko se oikeudenmukaisesti ja vaaditaan myös markkinoilta vastuuta vai jatketaanko oikeistolaisten poliitikkojen linjalla, jossa rahaa syydetään ongelmamaille ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Haluammeko siis sammuttaa ongelman ja estää uuden palon syttymisen vai pelkästään padota sen ja toivota ettei se leviä? Sosialidemokraattinen liike on ollut vahvasti Euroopan integraation kannalla jo 1900-luvun alusta lähtien. Eri maiden sosialidemokraattiset puolueet ovat tiiviisti toimineet yhdessä koko 1900-luvun sosiaalisesti oikeudenmukaisen Euroopan rakentamisessa ja vaatineet Euroopan yhtenäisyyttä kansalliskiihkon ja sotien paineen alaisena.

Nykyinen kriisi tarjoaa mahdollisuuden Euroopan Unionille kasvaa entistä vahvemmaksi liittovaltioksi tai valtioiden liitoksi, riippuen kumpi tie tullaan valitsemaan. Perustehtävässä Unioni ja sen edeltäjät ovat jo onnistuneet: rauha on säilynyt Euroopassa. Viimeisten 60 vuoden aikana integraatiossa mukana olevat maat eivät ole käyneet keskenään sotia, tätä voidaan pitää suurena saavutuksena 1900-luvun ensimmäisen puoliskon historiaa muistellessa. Euroopan poliittiselle taivaalle kerääntyneistä pilvistä huolimatta integraation perusajatus kansojen yhtenäisyydestä ylitse valtioiden rajojen elää vahvana.

"Moninaisuudessaan yhtenäinen"

Hyvän voitto pahuudesta

Yhdessä monista terrorismin vastaisen sodan taisteluista saavutettiin voitto maanantaina, Yhdysvaltalaisten erikoisjoukkojen eliminoidessa Osama Bin Ladenin. Yli vuosikymmenen jatkunut etsintä terroristijohtajan kiinnisaamiseksi päättyi Pakistanissa, jossa Osaman ei pitänyt pakistanilaisten tiedusteluviranomaisten mukaan edes olla. Vapaus, demokratia ja ihmisoikeudet saivat voiton niistä pahuuden voimista, jotka eivät pidä ihmisyyttä minkään arvoisena. Vaikka Osaman kuolema ei päättäkään globaalia sotaa terrorismia vastaan niin se antaa selkeän signaalin, että enemmin tai myöhemmin terroristit tullaan saamaan kiinni.

Viikolla on kuulunut äänenpainoja niin kansainvälisessä keskustelussa kuin kotimaassakin siitä, että Bin Laden olisi pitänyt tuoda oikeuden eteen vastaamaan teoistaan. Vain silloin joidenkin mukaan länsimaiset oikeusvaltioperiaatteet olisivat toteutuneet ja terrori-iskuissa kuolleiden omaiset olisivat saaneet hyvityksen. Vastustusta on herättänyt myös Yhdysvaltain ”villin lännen”- asenne tapauksen hoitamisessa, George Bushin lausahdus ”elävänä tai kuolleena” muistui monille eurooppalaisille toimijoille heti mieleen. Kuitenkaan en ole kuullut amerikkalaisten toimien tuomitsijoilta, kuinka tuhoisat vaikutukset Osaman kiinni jäämisessä elävänä olisi oikein ollut.

Osaman vangitseminen ja hänen tuominen Yhdysvaltoihin oikeuden eteen ei olisi ollut realistinen vaihtoehto missään olosuhteissa. Mikäli hänet olisi otettu elävänä kiinni, olisi tällä hetkellä sadat länsimaiset eri ääriryhmien kaappaamina odottamassa teloitusta kunnes Osama vapautettaisiin. Jokainen länsimaalainen olisi ollut potentiaalinen kohde terroristeille Marokosta Indonesiaan, puhumattakaan Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan kohdistuneista iskuista. Myös jokunen länsimaiden suurlähetystö ja edustusto saattaisi roihuta muslimimaissa. Pelkästään Osaman kuolema aiheuttaa jo nyt suurta huolta kostoiskuista länsimaihin. Osaman oikeudenkäynti olisi provosoinut ääriryhmiä entistä enemmän käyttämään kaikkia keinoja ja tappamaan erittäin paljon länsimaalaisia hänen vapauttamisekseen.

Kuvat Osaman kuolemaa juhlivista amerikkalaisista ovat myös herättäneet närää ihmisissä (lähinnä eurooppalaisissa), ikään kuin tuhansien siviilien ja sotilaiden surmaamisesta vastuussa olleen henkilön kuolemasta ei voisi olla tyytyväinen. Vaikka väkivaltaan ei pidä vastata väkivallalla niin tätä asiaa täytyisi pystyä katsomaan amerikkalaisten kannalta, heidän maansa joutui tuhoisimman hyökkäyksen kohteeksi sitten Pearl Harborin ja Bin Laden uhkasi viimeisen kahden vuosikymmenen ajan amerikkalaisia missä tahansa he liikkuivat.

On myös ymmärrettävää miksi Osaman terrorissa läheisensä menettäneet pitivät Bin Laden kuolemaa hyvityksenä. World Trade Centerin iskussa poikansa menettänyt Sally Regenhard tiivistää monien amerikkalaistan tunnetilan:

”toivottavasti Osama Bin Laden koki saman julman ja pitkän kuoleman kuin poikani ja muut uhrit”.

Murrosvaalit 2011

Vuosikymmeniin jännittävimmistä eduskuntavaaleista on kulunut reilu viikko ja paljon on kerinnyt tapahtua: Keskusta on onnistunut kääntämään takkiaan kepulaisenkin mittapuun mukaan hyvin nopeasti, Suomi on leimattu kansainvälisessä lehdistössä ”junttilaksi” (jälleen), Kokoomuksen, SDP:n ja Perussuomalaisten edustajat pystyvät jo hymyssä suin tulemaan toimeen keskenään ja Euroopan unioni sekä euroalueen maat ovat varpaillaan Suomen uutta EU-politiikka odotellessa.


Sotien jälkeisen Suomen eduskuntavaaleissa ovat vuosien 1945, 1970 ja 1995 vaalit saaneet seurakseen vuoden 2011. Suomen poliittisessa elämässä on harvoin koettu yhtä suurta myllerrystä Arkadianmäelle, jonka Perussuomalaisten murskavoitto ja Keskustan suurtappio tällä kertaa toivat.

Vuoden 1945 vaaleissa SDP koki musertavan tappion menettäen 35 paikkaa kommunistien saadessa takaisin poliittiset oikeudet ja SKDL:n noustessa eduskuntaan 49 paikalla. Veikko Vennamo ja SMP ottivat 1970 vaaleissa niin suuren voiton, etteivät Yleisradion silloisen vaalistudion tietokoneetkaan pystyneet ennustamaan puolueen kannatuksen suurta kasvua. SMP:n 17 lisäpaikkaa olivat erityisesti pois Keskustalta, tässä suhteessa historia on toistanut itseään. SDP:n lähihistorian suurin voitto tuli vuoden 1995 vaaleissa, puolueen lisätessään kannatusta 15 paikalla nostaen kansanedustajien määrän 63:een, silloisen valtapuolueen Keskustan romahtaessa 44:ään.

2011 eduskuntavaaleissa ei voida puhua muista voittajina kuin ainoastaan Perussuomalaisista, muut puolueet kisasivat ainoastaan siitä mikä puolue menettää vähiten paikkoja Perussuomalaisille. Paljon mainostettuja torjuntavoittoja ei kukaan saanut. Vaalientulos ennakoi parikymmentä vuotta jatkuneen konsensuspolitiikan loppua, mikä ei välttämättä ole huono asia. Nyt puolueiden poliittiset erot ovat todella tulleet esille, ainoastaan vaaliensuurhäviäjät Keskusta ja Vihreät eivät pystyneet tuomaan esiin omaa yksilöllistä linjaansa muihin puolueisiin nähden. Konsensuspolitiikan loppua osoittaa myös kansan antama suuri epäluottamuslause maata neljä vuotta johtaneen porvarihallituksen oikeistolaiselle politiikalle, josta Keskusta ja Vihreät saivat maksaa kovimman hinnan. Hallituspuolueiden kärsimää 27 paikan menetystä ei ole aikaisemmin koettu Suomen poliittisessa elämässä.

Ennakkoarvailuista poiketen ei Perussuomalaisten kannatuksen kasvu juurikaan nostanut äänestysaktiivisuutta. Kansalaiset kävivät uurnilla vain muutaman prosenttiyksikön enemmän kuin viime vaaleissa ja tälläkin kertaa nukkuvien puolue nousi suurimmaksi keräten kolmanneksen äänistä. Ne ihmiset, joilla olisi eniten voitettavaa äänestämällä, jättivät jälleen kerran käyttämättä äänioikeuttaan. Äänestysaktiivisuus oli selkeästi heikointa niillä seuduilla, joissa työttömyys, köyhyys ja sosiaaliset ongelmat ovat suurimmat. Näillä alueilla ei edes Perussuomalaisten hurmos tehonnut kansalaisiin.

Perussuomalaisten voittaessa Kokoomus, SDP, RKP ja KD selviytyivät ”kuivin jaloin” vaaleista. Kokoomuksesta tuli suurin puolue kannatuksen laskusta huolimatta, SDP selätti gallupit ja nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi. RKP sai tiivistettyä rivinsä ja säilytti kansanedustajapaikkansa, Kristillisdemokraatit selvisivät olosuhteisiin nähden hyvin. Sen sijaan Keskusta ja Vihreät romahtivat vaaleissa.

Huolimatta pääministerinpaikasta Keskusta oli silti neljä vuotta hallituksessa Kokoomuksen aisankannattajana, Kokoomus teki merkittävimmät poliittiset päätökset ja Keskusta totteli. Puolue unohti omat kannattajansa ja tätä linjaa edustaa mm. jätevesiuudistus, postilaki, energiaratkaisut, jne. Viimeisenä naulana Keskustan arkkuun iskeytyi kriisin ajautuneille euromaille lahjoitettu miljardiapu, tämä vielä Euroopan unioniin ja euroon kannattajakunnan mukaan skeptisimmin suhtautuvalta puolueelta. Keskustan yritys muuttua liberaaliksi yleispuolueeksi on epäonnistunut suuresti, liberaalien city-kepulaisten linjan erotessa merkittävästi maaseudulla vallalla olevasta alkiolaisesta keskustalaisuudesta. Kiviniemen edustaessa liberaalia linjaa oli selvää, ettei hänen käyttäminen vaalikampanjoinninkärkenä ollut strategisesti järkevää.

Vihreät puolestaan saivat huomata, ettei puolue voi pestä käsiään neljä vuotta jatkuneesta oikeistopolitiikasta. Vihreiden voittokulun katkaisi ennen kaikkea puolueen linja hallituksessa, joka oli hyvin kaukana ympäristöntilasta huolta kantavasta puolueesta. Sanat ja teot olivat hyvän räikeässä ristiriidassa ja tämän kansalaiset kyllä huomasivat. Vihreät äänestivät ydinvoimanlisärakentamista vastaan ja yrittivät sillä kirkastaa marttyyrin sädekehäänsä, jäämällä kuitenkin hallituksen he eivät voi välttää päätöksen moraalista vastuuta. Vihreiden lähteminen hallituksesta olisi osoittanut puolueella olevan todellakin selkärankaa ja periaatteita joista ei jousteta, tämän tilaisuuden he jättivät kuitenkin käyttämättä. Tällä vaalikaudella Vihreät kirkastivat kuvaansa ainoastaan Kokoomuksen puisto-osastona. Vaaleissa Vihreiden moraalinen ylemmyydentuntonsa koki kolauksen heidän päävastustajan Perussuomalaisten ottaessa murskavoiton. On hyvä, että kansalaiset äänestyskäytöksellään osoittivat mielipiteensä Vihreiden politiikasta, oppivathan tällä tavalla (toivon mukaan) hieman nöyryyttä. Vihreät voivat kerrankin puolueensa historian aikana miettiä olisiko nyt eteen tullut sellainen tilanne, että he olisivat joskus olleet ja toimineet väärin?

Historiallisten vaalien jälkeen edessä ovat historiallisen hallitusneuvottelut, ainakin vaikeuden suhteen. Aikaisemmin kaksi suurta puoluetta on pyrkinyt kompromissiin hallituksen linjasta, johon apupuolueet ovat sitten sopeutuneet. Tällä kertaa hallituksen yrittää muodostaa kolme kannatukseltaan tasavahvaa puoluetta joiden poliittiset linjat eroavat hyvin paljon. Hallitustunnustelija Kataisesta voi hyvinkin tulla vähemmistöhallituksen pääministeri. Vaikkei vähemmistöhallitusta kuitenkaan tulisi, niin epäilen vahvasti sitä pystyykö enemmistöhallituskaan istumaan koko vaalikautta. Lisäksi on hyvin epätodennäköistä Perussuomalaisten tuleminen hallitukseen, vaikka heistä hallituspuolue on jo lehdistön toimesta tehty. 

Loppuun vielä muutama sana vaalien vaikutuksesta maamme poliittiseen historiaan. Uskallan väittää, että Kiviniemestä tuli näiden vaalien jälkeen viimeinen keskustalainen pääministeri ja Maalaisliitto/Keskustan valta-asema Suomen politiikassa on näiden vaalien jälkeen murtunut. Keskustasta tulee muodostumaan samanlainen pienpuolue kuin muistakin keskustapuolueista Euroopassa. Toiseksi uskallan väittää, että vaalitulos todennäköisesti katkaisee RKP:n 43 vuotta kestäneen hallituskauden. Ensimmäistä kertaa enemmistöhallituksen muodostaminen ei tarvitse ”meille käy kaikki ja periaatteita, joista pitää kiinni ei ole” –RKP:tä ja ruotsinkieleen penseästi suhtautuvat Perussuomalaiset tuskin edes RKP:tä hallitukseen huolisivatkaan. Ikiaikaisen hallituspuolueen päätyminen oppositioon olisi suuri järkytys RKP:n kansanedustajille, sillä heistähän kaikki ovat toimineen ainoastaan hallituspuolueen edustajina.

Palveluseteli luo epätasa-arvoa

Mielipidekirjoitus julkaistu Keskisuomalaisessa 19.3

Tänään 19.3 vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Jyväskylän Sosialidemokraattiset Nuoret ja Opiskelijat (JSDN) haluavat kiinnittää huomiota suomalaisia eriarvostavaan kehitykseen julkisten palveluiden saamisessa. Kuntakentällä, erityisesti sosiaali- ja terveyssektorilla, on viime vuosina panostettu palvelusetelijärjestelmän käyttöönottoon. Tarkoituksena on säästää kuntien rahoja palveluntuotannossa ja kasvattaa kuntalaisten itsenäisyyttä palveluiden hankkimisessa. Tähän liittyy kuitenkin hyvin monenlaisia ongelmia kuntalaisten tasa-arvon kannalta. Yksityisten palveluiden saatavuus, laatu ja hinta vaihtelevat suuresti kuntien välillä. Palvelusetelijärjestelmä myös heikentää suuresti julkisten palveluiden rahoitusta, sillä entistä suurempi osa rahoituksesta joudutaan suuntaamaan yksityisen sektorin katteiden kasvattamiseksi.

On suuri, ideologinen linjanveto päättää siitä, että ihmisten täytyy itse osata, jaksaa ja kyetä hankkimaan itselleen sopivat palvelut. Kyseessä on samanlainen oikeistolaiseen retoriikkaan perustuva ajatus, kuin että jokaisen ihmisen pitäisi kyetä neuvottelemaan itselleen sopivista työehdoista työehtosopimusten ulkopuolelta. Palveluseteli johtaa väistämättä siihen, että ihmiset ovat vaarassa jäädä oman onnensa nojaan ja taloudelliset sekä sosiaaliset erot ihmisten välillä vain kasvavat. Sosiaali- ja terveyspalveluiden tasa-arvoinen ja laadukas saatavuus on yksi tärkeimpiä asioita tasa-arvoisessa hyvinvointivaltiossa. Köyhyys, työttömyys ja sairastuvuus kasaantuvat usein samojen ihmisten taakaksi, sillä nämä tekijät ovat yhteydessä toisiinsa. Yhteiskunnan tehtävä on taata ihmisille todellinen mahdollisuuksien tasa-arvo, joka luo jokaiselle keinoja edistää omaa elämäänsä ja hyvinvointiaan.

Yksityiset palvelut voivat täydentää julkista palveluntuotantoa, mutta niitä ei tule asettaa itsetarkoituksellisesti etusijalle julkisiin palveluihin nähden. Siksi palveluseteli-kokeilu täytyy lopettaa ja resurssit tulee suunnata julkisten hyvinvointipalveluiden kehittämiseen. Näin mahdollistetaan tasa-arvoiset palvelut kaikille kuntalaisille, huolimatta heidän varallisuudestaan tai asuinpaikastaan.

Jani Kokko
puheenjohtaja
Jyväskylän Sosialidemokraattiset Nuoret ja Opiskelijat

Transatlantiset suhteet kunnossa

Yhdysvaltain varapresidentti paranteli jet lagia parin päivän ajan Helsingissä ennen vierailuaan Moskovaan. Vaikka Bidenia ei otettu yhtä hurmioituneesti vastaan kuin Lyndon Johnsonia syksyllä 1963, on supervallan kakkosmiehen vierailu täällä pohjolan perukoilla merkittävä tapahtuma. Vierailu noudatteli perinteistä kaavaa ja mitään merkittävää vierailulla ei saatu aikaan, ellei Bidenin autosaattueesta johtuvia liikenneruuhkia Helsingissä lasketa sellaisiksi, vaan kysymyksessä oli ns. ”vierailu vierailun vuoksi”, siis symbolinen ele. Yhteisen lehdistötilaisuuden lausunnot edustivat perinteistä diplomatian kieltä, jossa kerrotaan kahdenvälisten suhteiden olevan kunnossa, arvostetaan toisen osapuolen saavutusta ja merkitystä tietyllä alalla ja heitetään väliin nokkelia vitsejä joilla korostetaan maiden läheisiä suhteita. Biden ainakin osasi tällaisen vitseillä tapahtuvan diplomaattisen toiminnan hyvin.

Bidenin vierailu oli symbolisuudestaan huolimatta merkityksellinen Suomen sisä- ja ulkopolitiikalle. Vierailu osoitti että, väitteistä huolimatta, Suomen ja Yhdysvaltojen suhteet ole viilentyneet tai etääntyneet tällä vuosikymmenellä vaan suhteet ovat hyvässä kunnossa olosuhteisiin nähden. Presidentti Obaman ulkopolitiikka on edeltäjäänsä verrattuna helpottanut suhteiden ylläpitämistä Yhdysvaltojen kanssa ja mahdollistanut läheisemmät ponnistelut yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi, esimerkiksi globaalintalouskriisin hoitamisessa ja toimimisessa kansainvälistä terrorismia vastaan. Toivottavasti Bidenin esittämä kutsu vierailulle Washingtoniin toteutuu pian ja presidentit Halonen ja Obama tapaavat Valkoisessa Talossa.

Hyvistä suhteista huolimatta Yhdysvaltain korkeiden edustajien vierailut ovat olleet harvinaisia viimeisen kahdenvuosikymmenen aikana. Kylmän sodan päättymisen jälkeen Suomen painoarvo Yhdysvaltain silmissä on vähentynyt. Enää ei ole jaettua Eurooppaa tai Berliiniä, ei Neuvostoliittoa miljoona armeijoineen Itä-Euroopassa. Yhdysvaltain intressit ovat siirtyneet entistä enemmän Lähi-idän alueelle ja Kiinan mahdin kasvamisen myötä Itä-Aasiaan. Tästä syystä Suomella ei ole enää samanlaista merkitystä toimia Yhdysvaltojen ja Venäjän välissä. Kylmän sodan aikana Suomen puolueeton asema Neuvostoliiton naapurissa teki maastamme lännen ja idän lähentäjän, useat suurvaltajohtajien huippukokouksen käytiin Helsingissä, suurimpana ETYK 1975. Suomen suurta merkitystä Yhdysvalloille kylmän sodan aikana kuvastaa hyvin se, että presidentiksi tultuaan George H.W. Bush ensitöikseen soitti kymmenelle tärkeimmälle valtiojohtajalle, yksi näistä tärkeistä valtiojohtajista oli presidentti Mauno Koivisto.

Mutta, oli kylmää sotaa tai ei, suhteet Yhdysvaltojen ja Suomen välillä ovat siis kunnossa ja nyt ei voi ainakaan yksikään kokoomuslainen natointoilija syyttää vasemmistolaisen tasavallan presidentin ja vasemmistolaisen entisen ulkoministerin heikentäneen transatlantisia suhteita.

Hyvinvointivaltio nimeltä Suomi on kriiissä

Pääkirjoitus on julkaistu Pätkätyöläinen – lehdessä 3.3.2011

2007 eduskuntavaalien jälkeen muodostettu hallitus sai perintönä kasvavan kansantalouden, vähenevän työttömyyden ja yli kolme miljardia euroa ylijäämäisen valtiontalouden. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, seuraaja saa perinnöksi kasvaneen työttömyyden, lisääntyneen eriarvoisuuden kansalaisten välillä ja kahdeksan miljardia alijäämäisen valtiontalouden. Hallituskauden jälkeen maassa on 700.000 köyhää, 150.000 lasta elää köyhyysrajalla sinnittelevissä perheissä. Meillä on neljännesmiljoona työtöntä, joista pitkäaikaistyöttömien osuus kasvaa, yli 50.000 nuorta on työttömänä.

Maailmantaloudenongelmat olisivat iskeneet yhtä voimakkaasti Suomeen huolimatta siitä ketkä olisivat olleet vallassa, sitä en kiistäkään. Mutta ero löytyy siitä miten näihin globaalintalouden haasteisiin olisi vastattu. Esimerkiksi julkiset investoinnit olisivat tuottaneet kolme kertaa suuremman hyödyn kansataloudelle kuin verotuksenkevennykset. Sinivihreähallitus on tullut kriisin keskellä tunnetuksi sanomasta ”seuraava hallitus”, ja sen mukaisesti siirtänyt vastuun useista tärkeistä poliittisista kysymyksistä seuraavalle hallitukselle. ’

Eräs suuri valtiomies on sanonut ”jos vapaa yhteiskunta ei kykene auttamaan suurta joukkoa köyhiä, se ei voi pelastaa pientä joukkoa rikkaita”. Yhteiskuntarauhan kannalta nykyinen tilanne on kestämätön. On syntymässä uusia yhteiskuntaluokkien välisiä muureja kansalaisten väliin. Tämä on tapahtumassa maassa, jota pidetään tasa-arvoisuuden edelläkävijänä. Haluammeko tämän kehityksen jatkuvan ja eriarvoistumisen, työttömyyden, turvattomuuden ja köyhyyden lisääntyvän?

Suurin osa kansalaisista ei halua nykyisen politiikan jatkumista. Äänestämällä huhtikuun eduskuntavaaleissa olemme osa muutosta ja yhdessä voimme kääntää kansakunnan tien kohti yhteiskuntaa, jossa rahanvalta on korvattu kansanvallalla. Hyvinvointivaltioon, jossa markkinatalous toimii yhteiskunnan hyödyksi, eikä yhteiskunta markkinatalouden hyödyksi. Nykyinen rahan, ahneuden ja yksilökeskeisyyden hallitus tulee korvata sosiaalisesti ja oikeudenmukaisesti toimivaksi hallitukseksi ja tämän muutoksen voi ainoastaan SDP:n johtama hallitus tarjota.

SDP:n vaihtoehto, jolla Suomi nostetaan lamasta seuraavalla hallituskaudella, on realistisin ja oikeudenmukaisin verrattuna muihin puolueisiin. Muutamia esimerkkejä, joita SDP:n johtama hallitus tulee ajamaan: Oikeudenmukainen verouudistus, jossa yhtenä osana pääomatuloverotuksen progression kiristäminen. Emme kannata alv:n nostamista, kuten Kokoomus, sillä se johtaa kohti tasaveroa ja se ei ole oikeudenmukaista veropolitiikkaa. Eläkeikää ei tulla nostamaan sosialidemokraattien toimesta vaan työuria pidennetään parantamalla työhyvinvointia ja työelämän joustoja. Perusturvan tasoa parannetaan, tavoitteena on minimipäivärahojen nostaminen 100 eurolla.

Työtä näiden tavoitteiden puolesta ovat valmiita tekemään kaksi tämän lehden sivuilla esiteltävää nuorta ehdokasta – Atte Viinikka ja Sonja Kekkonen. Luottamusta demokraattiseen järjestelmäämme ei palaudu ja muutosta nykyiseen politiikkaan ei tule, jos samat ihmiset äänestetään uudestaan päättämään asioista. Jos haluat hyvinvointiyhteiskunnan olevan voimissaan tulevaisuudessa ja jos haluat nähdä todellisen muutoksen suomalaisessa politiikassa, ovat Atte ja Sonja sinun edustajiasi.

Politiikka on aina jakopolitiikkaa. Se mistä otetaan ja mihin annetaan, on aatteellinen kysymys. Siksi politiikalla ja puolueilla on eroja, siksi ei ole yhdentekevää ketkä poliittista valtaa kulloinkin käyttävät. Tämän vuoksi politiikkaan tulee vaikuttaa ja äänestäminen huhtikuun eduskuntavaaleissa on tärkeää. Meillä jokaisella oleva äänioikeus on pitkällisen työn tulosta. Siksi äänestäminen ei ole pelkästään oikeutemme, se on meidän velvollisuutemme. Päätöksiä tekevät ne, jotka tulevat paikalle. Jos sinä et äänestä, joku muu kyllä käyttää ääntäsi. Olethan paikalla huhtikuussa.

Äänestä ja vaikuta!


Eduskuntavaalit 17.4
Ennakkoäänestys 6.-12.4

Jani Kokko

kunnanvaltuutettu

Köysi Gaddafin ympärillä kiristyy

Massojen valtiossa massat ovat nyt kiihtyvällä tahdilla syrjäyttämässä maata neljäkymmentä vuotta johtanutta Gaddafin hallintoa. Suurin osa maasta on erilaisten sotapäälliköiden hallussa ja Gaddafin valta on kaventunut pääkaupungin Tripolin lähiseudulle. Viikolla Gaddafi syytti kansannousuun osallistuvia ”huumehöyryissä toimivaksi huligaanijoukoksi”. Gaddafin viimeisimpiä lausuntoja kuunnellessa vaikuttaa kyllä siltä, että maan johtaja on myös pössyttellyt jotain tajuntaa laajentavia aineita.

Libyan väkivaltaisuuksiin ovat lopulta heränneet myös YK ja EU. Päivin pohdiskelun jälkeen On päästy kansainväliseen sopuun toimintavoista, jotka aina tehdään tällaisessa tilanteessa. Sekä YK ja EU ovat julistaneet Libyan kauppasaartoon ja aseidenvientikieltoon. Eiköhän tässä vaiheessa luulisi kansainvälisen yhteisön tajuavan, ettei kauppasaarto ole toimiva keino väkivaltaisuuksien lopettamiseksi ja hallinnon vaihtamiseksi. Libya oli Lockerbien pommi-iskun jälkeen vuodesta 1988 lähtien kauppasaarrossa aina 2000-luvulle asti. Gaddafin valtaa kauppasaarto ei heikentänyt ja kuten yleisesti käy kauppasaarrosta kärsivät viattomat siviilit. Useat Afrikan maat – Liberia, Kongo, Angola, ovat olleet kauppasaarrossa väkivaltaisuuksien ja sisällissotien vuoksi ja tilanteet eivät ole niillä ratkennut. Myöskään YK:n Irakiin kohdistama kauppasaarto ei estänyt Husseinia kaasuttamasta omaa kansaansa. Myös matkustusrajoitukset ovat aika ponnettomia keinoja kansainväliseltä yhteisöltä. Esimerkkiä matkustusrajoituksien tehottomuudesta ei tarvitse etsiä edes Euroopan ulkopuolelta, Valko-venäjän saarto ei ole paljoa Lukashenkan hallintoa haitannut.

Tehokas keino tällaisessa tilanteessa olisi lähettää sotilaita maahan, amerikkalaisittain ilmaistuna ”boots on the ground”, lopettamaan väkivaltaisuudet ja avustamaan Libyan demokratiaryhmittymiä, eikä pidentää niitä toimimattomilla kauppasaarroilla. Tässä suhteessa Yhdysvalloista voisi ottaa oppia, sillä maa puuttuu hyvin nopeasti konfliktiin kuin konfliktiin (varsinkin kun maan elintärkeät edut ovat uhattuna). Tietysti täytyy pitää huoli, että voimatoimet noudattavat kansainvälistä lakia ja niihin on YK:n mandaatti. Sotilaallinen ratkaisu kriisiin saattaa olla tulossa, sillä Yhdysvaltain 6. laivasto on lippulaivansa USS Mount Whitneyn johdolla siirtymässä kohti Libyaa. Mikäli amerikkalaisten tai sotilasliitto Naton puuttuminen tilanteeseen koetaan poliittisesti liian tulenaraksi, voivat suurella rahalla ja vaivalla kasatut EU:n kriisinhallintajoukot puuttua tilanteeseen. Käsittääkseni ne on juuri tällaisia tilanteita varten perustettu ja Libya taitaa mahtua joukkojen toimintasäteen piiriin.

Libyan kriisiin puuttumiseen on aihetta, sillä muista arabikansannousuista poiketen, on kumouksesta tulossa hyvin verinen. Keskushallinnon romahtaminen ja avoimeksi jääneet asevarikot, voivat ajaa Libyan sisällissotaan, jossa nyt demokratian puolella olevat sotilasjohtajat alkavat kilvoitella vallasta. Sisällissota Euroopan Unionin etelärajalla olevassa maassa aiheuttaisi suuret pakolaistulvat ja unionia kohti ja olisi myös turvallisuuspoliittisesti suuri uhka.

Nyt tarvitaan ulkomaisia joukkoja Libyaan ja nopeasti. Nykyisenkaltainen vitkastelu länsimailta johti aikoinaan 800.000 ihmisen kuolemaan Ruandan kansanmurhassa ja sama tilanne ei saa uusiutua Libyassa. Kansainvälisen yhteisön olisi myös syytä alkaa tehokkaammin avustaa demokratiaan pyrkivä maita. Tällä hetkellä yhdessä maassa toimivaa hallintoa ei ole ollenkaan, yksi on sotilasjuntan alaisuudessa, kolmas ajautumassa sisällissotaan ja arabianniemimaan maiden tilanteeseen on puututtu ainoastaan ”toivomalla malttia molemmilta osapuolilta”. Tästä on demokratia kyllä aika kaukana.

Puuttuivat länsimaat tilanteeseen tai eivät, köysi Gaddafin ympärillä kiristyy päivä päivältä, kirjaimellisesti.

Arabikatu jatkaa marssiaan

Reilu kuukausi sitten oli Tunisia, noin viikko sitten Egypti ja tällä viikolla arabivallankumouksen kohteena on Libya. Tähän asti väkivaltaisimmassa kumouksessa yritetään kaataa maata yli neljäkymmentä vuotta hallinneen Muammar Gaddafin hallinto. Koko hallintokautensa ajan Gaddafi on tunnettu hyvin eksentrisenä johtajana, jonka naisista koostuva henkivartiokaarti, beduiiniteltta-matkailuja ja kovan linjan puheet ovat pitäneet hänet hyvin vahvasti julkisuudessa huolimatta Libyan eristetystä asemasta.

Parin vuorokauden aikana Gaddafin hallinnon kontrolli kansalaisistaan on romahtanut ja suurin osa maasta ei ole enää hänen hallinnassaan. Sen verran vahvasti Libyan kansa on reagoinut, että uskon Gaddafin olevan syrjäytetty alle viikossa. Nopeasti toteutetusta syrjäyttämisestä huolimatta uhriluku tulee kasvamaan vielä sadoilla kun Gaddafin fanaattisimmat kannattajat yrittävät estää jo itsestään selvyytenä olevan vallankumouksen toteutumisen. Henkilö, joka uhkaa tappaa kaikki vastustajansa, kiihottaa kannattajiaan siihen ja sanoo kuolevansa marttyyrina, tuskin luopuu vallasta suosiolla. Itse pidän todennäköisenä sitä, että Gaddafi ei pakene maasta kuten muut syrjäytetyt arabijohtajat ovat tehneet vaan ”kuolee sankarillisesti taistelussa”. Hän päätynee samanlaiseen ratkaisuun kuin Salvador Allende hallintonsa viimeisinä päivinä (vertaamatta nyt yhtään Gaddafia ja Allendea toisiinsa) ja tekee itsemurhan. Marttyyrius on Gaddafin viimeinen keino osoittaa hänen puolustaneen Libyaa sekä sen kansaa vihollisia vastaan ja antaa näin kuvan kuolemisesta Libyan kansan puolesta.

Arabimaiden kansalaisten nousu hallituksiaan vastaan ja niiden kaatuminen on ollut ennenäkemättömän nopeaa. Liikehdinnän, joka levisi Tunisian ja Egyptin kautta Libyaan, voidaan katsoa alkaneen tunisialaisen kauppiaan polttoitsemurhasta joulukuun puolessa välissä. Kahdessa kuukaudessa kaksi vuosikymmeniä vallassa ollutta hallintoa on kaatunut, yksi on romahtamassa. Lisäksi kuohunta on levinnyt Marokkoon, Algeriaan, Jordaniaan, Bahrainiin, Iraniin ja Jemeniin. Arabimaiden vallankumouksia on verrattu Itä-Euroopan tapahtumiin vuonna 1989. Yhtymäkohtia käsitetasolla toki löytyy, mutta nopeudessaan ne eroavat suuresti. Itä-Euroopan kumouksien käynnistyminen puolasta alkuvuodessa 1989 päättyi melkein vuotta myöhemmin Romaniassa. Silloin hallinto vaihtui vain kuudessa maassa. Arabimaissa alle kuukaudessa kaksi autoritaarista hallintoa on jo romahtanut ja melkein kymmenen maata on jonossa.

Maanpuolustuskorkeakoulun komentaja Juha-Antero Puistola sanoi 2.2 tehdyssä haastattelussa mm. Libyan olevan sillä hetkellä vakain arabimaa. Puistolan mukaan maa on Gaddafin rautaisessa otteessa ja ei-työllistettyjen nuorten joukko, joka on muissa arabimaissa toiminut kansannousun moottorina, puuttuu lähes kokonaan maista. Kuukausi sitten annettu lausunto kuvaa hyvin sitä nopeutta jolla dominoefekti on edennyt ja miten siihen ei ole millään tavalla pystytty varautumaan. Kun turvallisuuspolitiikkaa työkyseentutkiva henkilö menee arvioissaan näin pahasti pieleen, voiko kukaan sanoa edes suurin piirtein miltä Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka tulevat näyttämään vuoden lopulla.

Olemmeko nähneet demokratian voittokulun maissa, joita aina on hallittu autoritaarisesti. Vai todistammeko alueen maiden ajautuneen entistä syvempään kaaokseen, joka pahimmillaan on käynnistynyt aseelliseksi konflikti ja ruokkii ääri-islamin kasvua. Kuten edellisessä blogissani toin samasta aiheesta esille, kumoukset eivät ainoastaan kohdistu syrjäytettäviä hallintoja, vaan myös länttä vastaan. Näin lännen turvallisuuspoliittiselta kannalta tarkasteltuna edut ovat selkeästi uhattuna ja maat joissa ei koskaan ole ollut demokraattista järjestelmää pystyvät helposti luisumaan fundamentalistien käsiin. Kun kyseessä ovat maailman suurimmat öljyntuottajamaat, on ongelma hyvin suuri.

Talous kasvuun ja hyvinvointi nousuun SDP:n keinoilla

SDP julkaisi talous- ja veropoliittisen ohjelmansa viikonloppuna viidensadan puolueaktiivin joukolle Vantaalla. Ohjelma, jonka avulla SDP tulee voittamaan vaalit, on oikeudenmukaisin ja realistisin vaihtoehto verrattuna muiden puolueiden esityksiin. Tavoitteenamme on pysäyttää valtion velkaantuminen ensi vaalikauden aikana. Nykyisen porvarihallituksen järjettömän talous- ja veropolitiikan jälkiä on hyvin haasteellista korjata, mutta demarit ovat pystyneet tähän aikaisemminkin ja tämän raskaan työn ja vastuun tulemme hoitamaan nytkin.

SDP:n talous- ja vero-ohjelma on oikeudenmukaisempi kuin Keskustan. SDP:n ohjelma vastustaa viimeiseen asti verotuksen ajautumista kohti tasavero toisin kuin Kokoomuksen ohjelma. Perussuomalaisiin verrattuna meillä edes on talouspoliittinen ohjelma toisin kuin Soinin protestiliikkeellä. Luotan kuitenkin siihen, että Perussuomalaiset julkaisee oman talousohjelmansa, jahka ovat saaneet sellaisen kopioitua joltakin muulta puolueelta.

Vuonna 2007 työnsä aloittanut porvarihallitus pystyi muutamassa vuodessa muuttamaan kolme miljardia euroa ylijäämäisen valtiontalouden kahdeksan miljardia euroa alijäämäiseksi. Maailmantaloudenongelmat olisivat rantautuneet ja iskeneet yhtä voimakkaasti Suomeen huolimatta siitä ketkä olisivat olleet vallassa, sitä en kiistäkään. Mutta ero löytyy siitä miten näihin globaalintalouden haasteisiin olisi vastattu. Julkiset investoinnit, suuret rakennushankkeet olisivat tuottaneet kolme kertaa suuremman hyödyn kansataloudelle kuin verotuksenkevennykset. Investointien puolesta puhuivat monet kansantaloustieteen professorit eri yliopistoissa ja valtiovarainministeriön omat virkamiehet. Seuraavan vaalikauden suurin haaste on tuon porvarien jättämän aukon paikkaaminen valtiontaloudessa sosiaalisesti ja oikeudenmukaisesti kestävällä tavalla. SDP:llä on tarjota keinot siihen ja uskottava vaihtoehto nykyisten hallituspuolueiden linjalle:

Työllisyyttä vahvistavalla kasvu- ja investointiohjelmalla täytetään vajeesta kuusi miljardia euroa. Kuuden miljardin euron vajeen täyttäminen edellyttää noin kolmen prosentin kasvua kansantaloudessa ja tämä pystytään toteuttamaan demareiden ohjelmalla. Sen avulla saadaan luotua 100.000 uutta työpaikkaa ja nostamaan työllisyysaste 72 prosenttiin. Käsiin räjähtäneeseen nuorisotyöttömyyteen, johon työministeri Sinenmäki (vihr.) ei ole tarjonnut juuri mitään ratkaisuksi, otetaan nollatoleranssi.

Jäljelle jäävästä kahdesta miljardista 1,5 miljardia katetaan verotulojen lisäyksellä. Verotuksen kiristyminen kohdistuu varallisuuden ja pääoman verotukseen. Verotuksen tulee olla oikeudenmukaista ja tasa-arvoista, joten siksi veronkorotukset eivät kohdistu työn verottamiseen tai arvonlisäveroihin. Sosialidemokraatit eivät kannata arvonlisäveron nostamista, joka ajaa Suomen kohti tasaveroa, toisin kuin Kokoomus ja Keskusta, koska se ei ole oikeudenmukaista veropolitiikkaa sen iskiessä ankarimmin niihin joilla on pienet tulot. Lisäksi arvonlisäveron korottaminen iskee kipeimmin palvelualojen pieniin yrityksiin ja kiihdyttää inflaatio.

Loppu 500 miljoonaa paikataan säästöillä valtiontaloudesta. Säästöt on myös toteutettava oikeudenmukaisesti ja tämän laman kustannuksia ei saa maksattaa yhteiskunnan vähempiosaisilla – opiskelijoilla, työttömillä, eläkeläisillä. Siksi säästöt kohdistuvat elinkeinotukiin, varustelumenoihin ja hallinnon päällekkäisyyksien purkamiseen eli byrokratian vähentämiseen. Lisäksi harmaantalouden valvontaa tullaan tehostamaan ja se saatetaan verotukseen piiriin. Varovaisten arvioiden mukaan Suomen harmaassa taloudessa valtiolta jää saamatta verotuloja noin 10 miljardin euron arvosta, joten tähän ongelmaan on syytä puuttua ja sen torjuntaa ohjata resursseja.

Myöhemmin tulen avaamaan tarkemmin SDP:n talous- ja veropoliittisen ohjelman linjauksia kasvun, valtiontalouden ja verotuksen osalta.

Paavo-Gate

Ylireagoinnista ja vääristä päätelmistä käynnistynyt Paavo-Gate sai tänään yhden päätöksen kun Tasavallan Presidentti (TP) tapasi eduskunnan ulkoasianvaliokunnan jäseniä. Keskusteluissa sivuttiin Wikileaks-vuodosta noussutta kohua entisen puhemiehen mahdollisista keskusteluista Yhdysvaltain suurlähetystön kanssa. Mielenkiinnolla odotan Paavo Lipposen kommenttia kohun tiimoilta, hänen ollessa Lauantain ykkösaamun vieraana.

TP ei ollut ärtynyt Lipposen toimista, toisin kuin toimittajat antoivat ymmärtää. TP:n mielestä on luonnollista, että tällaisista ulkopoliittisista kysymyksistä käydään luottamuksellisia keskusteluja ulkovaltojen kanssa, toisin kuin toimittajat antoivat ymmärtää. TP:llä on suuri luottamus Lipposeen, toisin kuin toimittajat, no ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Paavo-Gateissa uunoitettiin mediaa 6-0. Parin viikon aikana yli-innokkaat sopulit (eli toimittajat) ilman mitään lähdekritiikkiä tai kunnollista taustojen selvittämistä juoksivat olemattoman uutisen perässä kuin sokeat kanat. Uutisoitiin täytenä totena sellaista mitä ei välttämättä ollut edes tapahtunut. Uutisoitiin suurella kohulla sellaista, jossa ei edes ole mitään uutisoitavaa. Olisiko toimittajilla nyt pikkuisen syytä katsoa peiliin ja palauttaa mieleen journalismin perusasioita?

Kuten taannoisessa Wikileaks kirjoituksessa toin esille ja mitä Tasavallan Presidentti tänään sanoi: Wikileaksin paljastukset eivät välttämättä ole yksi yhteen totuuden kanssa. Kysynkin edelleen: mitä hyötyä ja ihannoitavaa on wikileaksin toiminnassa?

Se mitä puhemies Lipponen, kansliapäällikkö Jarmo Viinanen ja ulkoministeriön virkamiehet mahdollisesti tekivät, kuului heidän toimenkuvaansa. Jos emme voi luottaa valtiollisessa protokollassa toisena olevan henkilön kykyyn ymmärtää mistä voi ja mistä ei voi keskustella vieraan maan suurlähetystön kanssa. Tietojenvaihto kuuluu olennaisesti diplomatiaan. On hyvä, että kerromme (tässä tapauksessa yhdysvaltalaisille) oman näkökulmamme keskusteluista, koska Moskovasta amerikkalaiset ovat kyllä saaneet Venäjän näkökulman keskusteluihin selville.

Diplomatiassa keskustelut perustuvat luottamuksellisuuteen kansakuntien välillä ja tähän kuuluu olennaisesti ajoittainen toimiminen ”suljettujen ovien takana” julkisuudelta piilossa joten, Paavo Lipposta lainatakseni, so what!

Kriisi arabimaissa

Viime viikkojen tapahtumia Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä on verrattu kansandemokratioiden vapautumiseen kommunismin ikeestä 1989. Monet olettavat Egyptin presidentti Hosni Mubarakin kokevan saman kohtalon kuin Tunisian presidentti Ben Ali ja vuoroaan odottavat mm. Jemenin ja Jordanian hallitukset. Itä-Euroopan kumouksessa ja nyt nähtävässä arabimaiden kuohunnassa on kuitenkin yksi selkeä ero: 1989 kapinoitiin Neuvostoliitto vastaan lännen tuella, nyt kumouksellinen toiminta kohdistuu länttä vastaan. Egypti on ollut lännen merkittävä liittolainen alueella monen vuosikymmenen ajan. Kun maa lopetti vihollisuudet Israelin kanssa 1979, on Yhdysvallat sen jälkeen tukenut maan armeijaa miljardilla dollarilla vuodessa. Hosni Mubarakilla on ollut suuri rooli Lähi-idän edes jonkinasteisessa vakaudessa, hänen kolmivuosikymmentä kestäneen hallinnon aikana Egypti ei ole kertaakaan ollut sodassa Israelin kanssa ja maa on panostanut huomattavasti Lähi-idän rauhan aikaansaamisessa. Länsivaltojen johtajat ovat olleet yleinen näky Kairossa ja maan ihmisoikeustilanteesta ei ole moitittu. Nyt kasvoja yritetään pelastaa kehottamalla Mubarakia väistymään ja tekemään uudistuksia. Miksi näitä vaatimuksia ei esitetty jo kaksikymmentä vuotta sitten?

Kansannousu ei ole pelottanut Lähi-idän vahvaa miestä ja presidentti Mubarak aikoo pysyä vallassa kautensa loppuun asti. Presidentin tukijat ovat ensimmäistä kertaa ilmestyneet kaduille ja ovat näyttäneet, etteivät kaikki egyptiläiset ole hallintoa vastaan. Tosin heidät on ehditty leimata lahjotuiksi hulinoitsijoiksi median taholta, edes selvittämättä hallituksen puolustajien kantoja. Maan vähemmistöt tukevat vahvasti Mubarakia, sillä hänen sekulaarinen hallinto on taannut mm. koptikristittyjen turvallisuuden (joita on noin 10 prosenttia maan väestöstä). Erityisesti uskonnolliset vähemmistöt pelkäävät nykyisen hallinnon kaatumisen jälkeen valtaan nousevan islamilaisenhallinnon.

Egyptin tilanne on saanut valtavasti huomiota ja sosiaalisessa mediassa on kerääntynyt yhteen vallankumouksen tukijoita ympäri maailmaa, itsellenikin tuli kutsu ”virtuaaliseen marssiin Egyptin protestoijien tueksi”. Mieleen tulee periaatteellinen kysymys siitä, voidaanko vallankumousta tekeviä tai protestoijia pitää lähtökohtaisesti aina oikeassa? Juhlittaisiinko islamilaista vallankumousta nykypäivänä samalla tavalla kansan rohkeana toimintana hallitusta vastaan, tilannehan oli silloin samanlainen Iranissa kuin nyt Egyptissä. Epäilen vahvasti ettei.

Reaalipoliittisesti tarkasteltuna Mubarakin ja hänen hallintonsa väistyminen vallasta on länsimaille katastrofaalisin tilanne Lähi-idässä vuosikymmeniin. Egyptin hajanainen oppositio ei pysty kasamaan vahvaa keskushallintoa ja tällä hetkellä käydyt kahden suuren blokin yhteenotot voivat pilkkoutua eri ryhmien väliseksi valtataisteluksi. Egyptin keskusvallan heikentyminen heijastuu suoraan alueen status quohon ja uhkaa mm. Israelin turvallisuutta, maan armeija IDF on korottanut valmiuttaan ja pääministeri Netanjahu vaati länsimaita tukemaan Mubarakin hallintoa.

Myöskään demokraattisen hallinnon muodostuminen ei ole reaalipoliittisesti riskitön vaihtoehto Egyptin naapurimaille, länsivalloille tai edes egyptiläisille itselleen. Demokratiassa kun on se vaara olemassa, että kansalaiset äänestävät ”väärin”. Tällainen mahdollisuus ei ole täysin hatusta vedetty sillä tämä tapahtui joiden mielestä Ruotsin viimeisissä parlamenttivaaleissa Ruotsidemokraattien päästessä valtiopäiville. Arabimaiden ääriliikkeet ovat huomattavasti radikaalimpia kuin Eurooppalaiset vastineensa ja niiden vallankasvusta löytyy esimerkkejä. Algeriassa vuoden 1991 parlamenttivaaleissa voiton vei islamilainen pelastusrintama, jonka istuva hallitus lopulta syrjäytti ja mitätöi vaalituloksen. Tämä tapahtui Yhdysvaltojen ja Euroopan tuella.

Kaikesta huolimatta länsimaat voivat kuitenkin antaa Egyptin nykyisen hallinnon kaatua, tapahtuma ei ole niin paha kuin vallankumous eräässä toisessa arabimaassa. Saudi-Arabiassa Egyptin kaltaista tapahtumaa ei voi syntyä ja tilanteessa länsi ei ainakaan olisi yhtä toimettomana kuin nyt Egyptin tapauksessa. Maailman suurimman öljyntuottajamaan ajautuminen demokraattisiin käsiin on niin iso riski jota länsimaat, erityisesti Yhdysvallat, eivät voi sallia. Yksissä vaaleissa valtaan voi nousta ääri-islamilainen hallinto, mikä ei olisi yhtään ihme, sillä onhan Saudi-Arabia radikaalin islamin tyyssija.