Arabikatu jatkaa marssiaan

Reilu kuukausi sitten oli Tunisia, noin viikko sitten Egypti ja tällä viikolla arabivallankumouksen kohteena on Libya. Tähän asti väkivaltaisimmassa kumouksessa yritetään kaataa maata yli neljäkymmentä vuotta hallinneen Muammar Gaddafin hallinto. Koko hallintokautensa ajan Gaddafi on tunnettu hyvin eksentrisenä johtajana, jonka naisista koostuva henkivartiokaarti, beduiiniteltta-matkailuja ja kovan linjan puheet ovat pitäneet hänet hyvin vahvasti julkisuudessa huolimatta Libyan eristetystä asemasta.

Parin vuorokauden aikana Gaddafin hallinnon kontrolli kansalaisistaan on romahtanut ja suurin osa maasta ei ole enää hänen hallinnassaan. Sen verran vahvasti Libyan kansa on reagoinut, että uskon Gaddafin olevan syrjäytetty alle viikossa. Nopeasti toteutetusta syrjäyttämisestä huolimatta uhriluku tulee kasvamaan vielä sadoilla kun Gaddafin fanaattisimmat kannattajat yrittävät estää jo itsestään selvyytenä olevan vallankumouksen toteutumisen. Henkilö, joka uhkaa tappaa kaikki vastustajansa, kiihottaa kannattajiaan siihen ja sanoo kuolevansa marttyyrina, tuskin luopuu vallasta suosiolla. Itse pidän todennäköisenä sitä, että Gaddafi ei pakene maasta kuten muut syrjäytetyt arabijohtajat ovat tehneet vaan ”kuolee sankarillisesti taistelussa”. Hän päätynee samanlaiseen ratkaisuun kuin Salvador Allende hallintonsa viimeisinä päivinä (vertaamatta nyt yhtään Gaddafia ja Allendea toisiinsa) ja tekee itsemurhan. Marttyyrius on Gaddafin viimeinen keino osoittaa hänen puolustaneen Libyaa sekä sen kansaa vihollisia vastaan ja antaa näin kuvan kuolemisesta Libyan kansan puolesta.

Arabimaiden kansalaisten nousu hallituksiaan vastaan ja niiden kaatuminen on ollut ennenäkemättömän nopeaa. Liikehdinnän, joka levisi Tunisian ja Egyptin kautta Libyaan, voidaan katsoa alkaneen tunisialaisen kauppiaan polttoitsemurhasta joulukuun puolessa välissä. Kahdessa kuukaudessa kaksi vuosikymmeniä vallassa ollutta hallintoa on kaatunut, yksi on romahtamassa. Lisäksi kuohunta on levinnyt Marokkoon, Algeriaan, Jordaniaan, Bahrainiin, Iraniin ja Jemeniin. Arabimaiden vallankumouksia on verrattu Itä-Euroopan tapahtumiin vuonna 1989. Yhtymäkohtia käsitetasolla toki löytyy, mutta nopeudessaan ne eroavat suuresti. Itä-Euroopan kumouksien käynnistyminen puolasta alkuvuodessa 1989 päättyi melkein vuotta myöhemmin Romaniassa. Silloin hallinto vaihtui vain kuudessa maassa. Arabimaissa alle kuukaudessa kaksi autoritaarista hallintoa on jo romahtanut ja melkein kymmenen maata on jonossa.

Maanpuolustuskorkeakoulun komentaja Juha-Antero Puistola sanoi 2.2 tehdyssä haastattelussa mm. Libyan olevan sillä hetkellä vakain arabimaa. Puistolan mukaan maa on Gaddafin rautaisessa otteessa ja ei-työllistettyjen nuorten joukko, joka on muissa arabimaissa toiminut kansannousun moottorina, puuttuu lähes kokonaan maista. Kuukausi sitten annettu lausunto kuvaa hyvin sitä nopeutta jolla dominoefekti on edennyt ja miten siihen ei ole millään tavalla pystytty varautumaan. Kun turvallisuuspolitiikkaa työkyseentutkiva henkilö menee arvioissaan näin pahasti pieleen, voiko kukaan sanoa edes suurin piirtein miltä Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka tulevat näyttämään vuoden lopulla.

Olemmeko nähneet demokratian voittokulun maissa, joita aina on hallittu autoritaarisesti. Vai todistammeko alueen maiden ajautuneen entistä syvempään kaaokseen, joka pahimmillaan on käynnistynyt aseelliseksi konflikti ja ruokkii ääri-islamin kasvua. Kuten edellisessä blogissani toin samasta aiheesta esille, kumoukset eivät ainoastaan kohdistu syrjäytettäviä hallintoja, vaan myös länttä vastaan. Näin lännen turvallisuuspoliittiselta kannalta tarkasteltuna edut ovat selkeästi uhattuna ja maat joissa ei koskaan ole ollut demokraattista järjestelmää pystyvät helposti luisumaan fundamentalistien käsiin. Kun kyseessä ovat maailman suurimmat öljyntuottajamaat, on ongelma hyvin suuri.