torstai 19. huhtikuuta 2012

Idealismin ja realismin vaikea yhtälö

Kolumni julkaistu Keski-Suomen Viikko lehdessä 19.4.

Paavi Benedictus XVI vieraili taannoin Kuubassa parantamassa maan ja katolisen kirkon suhteita. Ennen Kuuban vierailuaan paavi oli antanut lausunnon, jossa hän totesi, ettei nykyaikana kommunismille ole enää yhteiskuntajärjestelmänä käyttöä. Lausunto edusti hyvin länsimaiden harjoittamaa ulkopolitiikkaa, jossa punnuksina toimivat idealismi ja realismi.

Kuuban tapauksessa julkisuuteen nostetaan usein maan hallinnon toisinajattelijoihin kohdistamat toimet ja sananvapauden rajoitukset. Harvemmin kuitenkin tuodaan esille sosialistisen Kuuban toista puolta, niitä asioita, joita on pystytty parantamaan. Harva edes tietää, että Kuubassa lukutaitoisten kansalaisten osuus väestöstä on läntisenpallonpuoliskon korkein. Maa päihittää näin kehittyneet G8 maat Yhdysvallat ja Kanadan. Kuubassa lääkäreidenkoulutus on korkealla tasolla ja maa lähettää vuosittain suuren joukon lääkäreitä Latinalaisen Amerikan muihin maihin auttamaan erityisesti slummien terveydenhuollon järjestämisessä.

Kuuba on vain yksi esimerkki siitä miten ulkopolitiikka on edelleen idealismin ja realismin välistä tasapainottelua, jossa säännöt eivät ole kaikille samat. Reaalipolitiikkaa sen vankimmassa muodossa, sillä useimmiten ulkopolitiikassa nähdään vain se mitä halutaan nähdä. Suomi ei ole poikkeus länsimaiden joukossa, sillä meilläkin ulkopolitiikan periaatteet vaihtelevat sen mukaan mistä maasta kulloinkin on kysymys. Varsinkin naapurimaiden kohdalla kielenkäyttö on tarkkaa. Itärajan takana on aina oleva suurvalta, on sen yhteiskuntajärjestelmä sitten mikä tahansa, ja tämän tosiasian kanssa on tultava toimeen. Euroopan ulkopuolisiin maihin, varsinkin kehitysmaihin, voidaan kuitenkin helposti soveltaa ”idealistista” ulkopolitiikkaa. Idealistinen ulkopolitiikka on hyvin harhainen termi sillä, sitä toteuttava valtio toimisi samojen arvojen mukaisesti, riippumatta mistä maasta kulloinkin on kysymys ja soveltaisi samoja periaatteita kaikkiin.

Tällä hetkellä ajankohtainen Lähi-idän tilanne toimii hyvänä esimerkkinä länsimaiden harjoittaman ulkopolitiikan kaksijakoisuudesta. Syyrian ja Iranin kohdalla maiden hallituksien toimet oikeutetusti tuomitaan, mutta Saudi-Arabian kohdalla silmät ummistetaan tosiasioilta. Kun Egyptissä puhkesi kansannousu, länsi siirtyi hyvin nopeasti tukemaan demokratisoitumista. Sen sijaan kun Bahrainissa maan hallitus Saudi-Arabian tuella aseellisesti tukahduttaa demokratiaa vaativien kansalaisten liikehdintää, niin tähän ei puututa. Päinvastoin jotkut maat käyvät vielä asekauppaa Saudi-Arabian kanssa.

Länsimaiden olisi hyvä harjoittamassaan ulkopolitiikassa oikeasti toimia arvojensa mukaisesti. Demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisen tulisi olla ensisijainen tavoite kaiken ulkopoliittisen toiminnan kanssa, hoidettiin suhteita sitten ystäviin tai vihollisiin.