Yes We Can, Again!

Marraskuussa 2008 Yhdysvallat ja suurin osa maailmasta juhli. Sadattuhannet ihmiset Chicagon Grant Parkissa juhlivat melko tuntemattoman Illinoisin nuoremman senaattorin Barack Obaman valintaa Yhdysvaltain 44. presidentiksi. Hän oli raivannut tiensä alle vuosikymmenessä osavaltion senaatista kansakunnan johtajaksi, ajassa jollaiseen kukaan aikaisempi presidentti ei ollut pystynyt.

Vannoessaan virkavalaansa tammikuussa 2009, Obama oli ainoastaan 47-vuotias. Vain neljä presidenttiä ennen häntä oli valittu nuorempana virkaan: Theodore Roosevelt 42-vuotiaana vuonna 1901, John F. Kennedy 43-vuotiaana 1961 ja Bill Clinton 1993 sekä Ulysses S. Grant 1869, molemmat 46-vuotiaina. Theodore Rooseveltin hyvin nuorta virkaanastujaisikää selittää hänen nousunsa presidentiksi varapresidentin paikalta William McKinleyn salamurhan jälkeen. 

Yhtenä nuorimpana virkaan valittuna, presidenttinä Obama symboloi John F. Kennedyn kaltaista idealismia, nuorekkuutta ja tulevaisuuden uskoa Amerikan menestykseen. Tukeutumista niihin perusarvoihin, joille Amerikka luotiin yli kaksi sataa vuotta aikaisemmin. Amerikkalaiset olivat saaneet tarpeekseen kahdeksan vuotta kestäneestä republikaanivallasta Valkoisessa talossa, joka oli johtanut Afganistanin ja Irakin sotiin, suistanut entistä suuremman osan työttömyyteen ja köyhyyteen sekä jakanut kansakuntaa vuoden 2000 presidentinvaaleista lähtien.

Barack Obama päihitti vastaehdokkaana olleen Vietnamin sodan sankarin ja pitkän linjan senaattorin John McCainin hyvinkin suurella ääntenenemmistöllä, saaden lähes yhdeksän miljoonaa ääntä enemmän. Obamaa suuremman äänisaaliin on viimeisen sadan vuoden aikana saanut ainoastaan viisi presidenttiä, joista edellinen demokraatti oli Lyndon Johnson vuonna 1964 (n. 15 miljoonan äänen ero Barry Goldwateriin). Franklin D. Roosevelt päihitti vuoden 1936 vaaleissa Alfred Landonin n. 11 miljoonan äänen erolla. Republikaaneista Obaman ovat päihittäneet Ronald Reagan vuonna 1984 (16,8 miljoonaa ääntä), Richard Nixon vuonna 1972 (n. 18 miljoonaa ääntä) ja Dwight D. Eisenhower vuonna 1956 (9,6 miljoonaa ääntä).

Suuri äänienemmistö kertoi Amerikan halusta muutokseen ja se aktivoi äänestäjiä vuonna 2008. Presidentinvaalien äänestysprosentti nousi vaaleissa 58,2 prosenttiin. Luku ei suomalaisittain saata kuulostaa korkealta, mutta korkeampaa aktiivisuutta saadaan etsiä 40 vuoden päästä vuoden 1968 presidentinvaaleista, joissa Johnson kieltäytyminen jatkokaudesta ja Robert Kennedyn salamurha avasivat Valkoisen Talon ovet ikuiselle häviäjälle Richard Nixonille.  

Eteläinen strategia

Puhuttaessa Yhdysvaltain presidentinvaaleista, ei voi jättää huomiotta ns. eteläistä strategiaa. Eteläinen strategia liittyy osaksi Demokraattisen puolueen ja Republikaanisen puolueen historiaa ja niiden kehitykseen nykyisenkaltaisiksi puolueiksi. Yhdysvalloissa kahden valtapuolueen roolit olivat vielä 70 vuotta sitten aivan toisinpäin: demokraatit vastustivat mustien kansalaisoikeuksia sekä valtion roolia taloudessa ja osavaltioiden hallinnossa. Republikaaninen puolue puolestaan perustui orjuuden ja rotuerottelun vastustamiselle ja valtion vahvalle roolille yli osavaltioiden oikeuksien. Erityisesti 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä republikaaniset presidentit Grant, Hayes ja Harrison lukeutuivat vahvan talouspolitiikan toteuttajiin. Ero on merkittävä verrattuna sata vuotta myöhemmin hallinneisiin republikaaneihin Reaganiin sekä Bush vanhempaan ja nuorempaan.

Itse eteläinen strategia oli ja on vielä edelleen nimitys Republikaanisen puolueen pyrkimykselle saavuttaa poliittinen ylivalta etelän osavaltioissa vetoamalla valkoisen väestön pelkoihin mustien kansalaisoikeuksia kohtaan. Yhdysvaltain ”syvä etelä” oli demokraattien vahvaa tukialuetta 1800-luvun puolesta välistä aina 1940-luvulle asti. Vuosien 1880–1904 aikana demokraattien presidenttiehdokkaat saivat 65–70 prosenttia äänistä. Vuosien 1904–1948 aikana luku nousi yli 70 prosenttiin. Yhdysvaltain poliittista historiaa kyseisinä ajanjaksoina tarkasteltaessa etelällä oli poliittista merkitystä ainoastaan vuoden 1912 vaaleissa, jolloin republikaanien esivaalissa etelän äänien turvin William H. Taft päihitti Theodore Rooseveltin.

Vuosi 1948 muodostui vedenjakajaksi etelässä, tuolloin alkoi kehitys, jossa eteläiset osavaltiot vähitellen siirtyivät demokraateilta republikaaneille. Presidentti Truman käynnisti toimet rotuerottelun päättämiseksi ja mustien nostamiseksi tasa-arvoisiksi kansalaisiksi valkoisten rinnalle. Osa Demokraattisen puolueen jäsenistä erosi ja nosti omaksi presidentti ehdokkaakseen Etelä-Carolinan kuvernöörin Storm Thurmondin, joka sai vuoden 1948 presidentinvaaleissa taakse 39 valitsijamiestä ja neljä etelän osavaltiosta. Vuoden 1968 vaaleihin mennessä Demokraattisen puolueen toisinajattelijat olivat liittyneet Republikaaniseen puolueeseen.    

Vuosien 1948–1984 aikana etelän osavaltiot muodostuivat vaa’ankielen asemaan, erityisen ratkaisevia etelän äänet olivat vuosien 1960, 1968 ja 1976 vaaleissa. Osavaltioiden tärkeyttä korostaa vielä se, että Richard Nixonin voitto 1972, Reaganin voitot 1980 ja 1984 sekä Bush vanhemman valinta 1988 eivät olisi olleet mahdollisia ilman, että he olisivat voittaneet yhtäkään eteläistä osavaltiota. Vuonna 1956 Dwight D. Eisenhower sai lähes 49 prosenttia etelän äänistä tullen näin toiseksi presidentiksi republikaanien historiassa, joka sai enemmistö eteläisistä osavaltioista.

Eteläinen strategia alkoi toimia Goldwaterin ja Nixon aikana 1960-luvulla. Puolue vetosi etelän valkoiseen keskiluokkaan, joka kannatti osavaltioiden oikeuksia, liberaalia markkinataloutta sekä rotuerottelua. Republikaanien ratkaisuja sai noin 90 prosenttia mustista siirtymään demokraattien kannattajiksi. Mustien siirtyminen sankoin joukoin demokraattien kannattajiksi ei palvellut puoluetta sillä mustan väestönosan mahdollisuudet äänestää olivat rajalliset, useissa osavaltioissa heidän äänioikeutensa oli evätty.

Harry S Trumanin ohella Lyndon Johnsonin toimet ratkaisivat Republikaanien eteläisen strategian onnistumisen. Demokraattien ote etelästä kirposi lopullisesti vuonna 1964 Johnsonin allekirjoittaessa vuoden 1964 kansalaisoikeuslain antaen näin mustille täydet kansalaisoikeudet valkoisten rinnalla. Tuon allekirjoituksen jälkeen Johnson totesi luovuttaneensa yhdellä kynänvedolla etelän ikuisiksi ajoiksi republikaaneille.

Ratkaisun avaimet

Tulleessaan virkaansa Obama sai perinnökseen jakautuneen maan, romahtaneen talouden, kasvavan työttömyyden sekä kaksi sotaa. Ulkopoliittiset kysymykset eivät enää näissä vaaleissa näyttele ratkaisevaa osaa: Irakista ovat amerikkalaisjoukot vetäytyneet ja Afganistanin kehitys on ollut Yhdysvaltain kannalta suotuisaa. Barack Obaman uudelleenvalinta lepää ennen kaikkea taloudessa. Vuoden 2010 vaaleissa republikaanit saivat enemmistön edustajainhuoneeseen ja monet Obaman ajamat uudistukset ovat jumiutuneet kongressin käsittelyyn. Erityisesti taloudentervehdyttämiseen tähdänneistä elvytyspaketeista osa ei ole tullut voimaan republikaanien sinnikkään vastustuksen takia.

Yhdysvalloissa presidentin valitsevat osavaltioiden väkiluvun perusteella jakautuneet 538 valitsijamiestä. Enemmistövaalitavasta johtuen suurin osa osavaltioista menee ”automaattisesti” tietyn puolueen ehdokkaalle, vaalin ratkaiseekin ainoastaan muutama ns. vaa’ankieli osavaltio. 50 osavaltion joukosta niitä on tällä kertaa 15. Kiivain taistelu on käyty galluppien mukaan Coloradon, Floridan, Iowan, New Hampshiren, Ohion, Virginian ja Wisconsinin valitsijamiehistä. Näissä hyvin paikalliset kysymykset ratkaisevat äänten jakautumisen.

Obama voitti Coloradon vuonna 2008 selvästi. Osavaltio oli tukenut vuodesta 1968 lähtien republikaanien ehdokasta, Clintonin Vuoden 1993 poikkeusta lukuun ottamatta. Vuoden 2010 välivaaleissa osavaltion kuvernööriksi ja senaattoriksi valittiin Demokraattisen puolueen edustaja, tuolloin vähemmistöt ratkaisivat vaalit. Coloradon aseman ratkaisevat tälläkin kertaa vähemmistöt, tilanne on hankala erityisesti republikaanien Mitt Romneylle, jolla on ollut vaikeuksia vedota erityisesti naisiin ja Coloradon liikkuviin äänestäjiin.

Florida on tarjonnut useaan kertaan jännitystä presidentinvaaleissa, eniten vuonna 2000 jolloin reilut 500 ääntä ratkaisivat osavaltion valitsijamiehet George W. Bushille. Vuoden 2008 vaaleissa Obama voitti, mutta tällä kertaa republikaanit ovat vahvoilla pystyessään houkuttelemaan kuubalaisamerikkalaisia siirtolaisia äänestäjikseen. Perinteisesti Floridan latinot ovat olleet republikaanien tukijoita.

Iowa saa huomiota erittäin paljon huomiota, sillä koko presidentinvaalirumba käynnistyy kyseisestä osavaltiosta. Usein Iowan vaalikokoukset ovat ennustaneet hyvin koko vaalintuloksen. Obaman ollessa suoraan demokraattien ehdokas, ovat republikaanit saaneet hyvin paljon julkisuutta vaalikokouksillaan sekä esivaaleilla. Tämä lisäjulkisuus on viimeisimmissä gallupeissa kääntänyt osavaltiota Romneyn taakse, joskin tilanne on erittäin tasainen.

Kaksissa edellisissä vaaleissa demokraatteja kannattaneen New Hampshiren tulos on riippuvainen liikkuvista äänestäjistä. Romneya suosii hänen asemansa naapuriosavaltion Massachusettsin entisenä kuvernöörinä. New Hampshire on kuitenkin tunnettu yhtenä Uuden Englannin liberaaleista osavaltioista, jolloin Obaman voitti ei ole poissuljettu.

Romneyn tien kohti Valkoista taloa voi katkaista jo Ohion osavaltio, ilman sitä Romneyn kannatus ei riitä valituksi tulemiseen. 12 edellisissä vaaleissa Ohio on ennustanut oikein koko kansakunnan vaalituloksen. Ohion suuria kaupunkeja ympäröivät maaseudut ovat konservatiivien kannatusaluetta, mutta ratkaisu tulee tapahtumaan suurissa kaupungeissa, jotka ovat eniten hyötyneet Obaman elvytyspolitiikasta.

Kahdeksan presidentin kotiosavaltio, ”Presidenttien äiti”, Virginia on perinteisesti kuulunut republikaaneille. Kuitenkin Obaman voitto vuonna 2008 ja osavaltoin pohjoisosien lisääntynyt väestö, joka on arvoiltaa liberaalia, voi kääntää republikaanien vahvan osavaltion jälleen demokraattien taakse presidentinvaaleissa.

Wisconsin on republikaanien varapresidenttiehdokkaan Paul Ryanin kotiosavaltio, silti osavaltio ei ole automaattisesti menossa republikaaneille. Obaman vahvaa asemaa Wisconsinissa selittää ennen kaikkea Obaman hallinnon massiiviset tuet osavaltion autoteollisuudelle, jotka pelastivat merkittävästi työpaikkoja pari vuotta sitten. Näitä tukia Romney tuolloin vastusti ja Obaman sekä demokraatit ovat pystyneet varsin tehokkaasti hyödyntämään Romneyn taannoisina lausuntoja kampanjoinnissaan.

 

Tätä kirjoittaessa äänestyspaikat ovat auenneet Yhdysvalloissa. Seuraavan kahdentoista tunnin kuluttua on selvillä kenet maailman vanhin demokratia on valinnut johtajakseen seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Allekirjoittaneen panos on Obaman uudelleenvalinnan puolella.

Puolueet voittivat, demokratia hävisi

Puoluejohtajien ja puolueiden edustajien lausuntojen perusteella sunnuntaina käydyissä kuntavaaleissa kaikki voittivat, kansa luonnollisesti eniten saaden uudet päättäjät seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Vaalit olivat monessa suhteessa poikkeukselliset kuntakentän ollessa suuressa murroksessa. Näissä vaaleissa nähtiin myös sekin ihme, että vaalien suurin voittaja vaikutti eniten pettynyt puolueensa tulokseen.

Perussuomalaiset eivät olleet kuntavaalien ainoa voittaja, vaan tulkinnat ovat moninaisempia. Kokoomus voitti vaalit säilyen suurimpana kuntapuolueena, huolimatta kannatuksen 1,6 prosentin laskusta. SDP:n tulos kuntavaaleissa oli yksi puolueen historian surkeimmista, silti SDP säilyi toiseksi suurimpana kuntapuolueena ja nosti kannatusta edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. Keskusta voitti vaalit päättäen korpivaelluksensa saaden eniten valtuustopaikkoja, 3 078, eroa toiseksi suurimpaan puolueeseen on yli 1 300 valtuustopaikkaa. Suomen kartta näyttää seuraavat neljä vuotta suurimmaksi osaksi Keskustan vihreältä. Perussuomalaiset voittivat vaalit nostaen eniten kannatusta, (7 %) huolimatta yli 250 000 äänen vähenemisestä viime eduskuntavaaleihin verrattuna.

Ainoa asia, joka kuntavaaleissa vaikutti kärsineen tappion, on demokratia itse. Äänestysaktiivisuuden jääminen 58,2 prosenttiin on yksi sotien jälkeisen ajan huonommista tuloksista kuntavaaleissa. Tällä hetkellä kunnat ovat niin suurien muutoksien kourissa, että sen johdosta olisi luullut kansalaisten innostuneen vaikuttamaan. Edes Perussuomalaiset ja Keskusta eivät saaneet näkemyksillään eurokriisistä ja pakkoliitoksista peloteltua kansalaisia uurnille. Nukkuvien puolue voitti jälleen saaden 41,8 prosentin kannatuksen. Näissäkin vaaleissa ne kansalaiset, joilla olisi ollut eniten voitettavaa, jättivät käyttämättä äänioikeuttaan.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tuskin on ollut yksiäkään vaaleja joiden kohdalla ei olisi valiteltu alhaiseksi jäänyttä äänestysaktiivisuutta. Syitä on löydetty monia ja ratkaisuksi on esitetty milloin koulujen yhteiskuntaopetuksen parantamista ja poliittisenkielen selkeyttämistä. Kuitenkin kaikista yksinkertaisin ratkaisu äänestysprosentin nostamiseksi sataan tai lähelle sataa on ohitettu hyvin ylimalkaisella keskustelulla. Ratkaisu tähän vaaleja vaivaavaan ongelmaan on äänestysoikeuden tekemisestä rangaistuksen uhalla velvollista. Joidenkin mielestä äänestysvelvollisuus ei kuulu demokratioihin, kuitenkin tällainen järjestely on käytössä mm. sellaisissa demokraattisissa maissa kuin Belgiassa, Kreikassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Itse asiassa velvollisuus äänestää on yleisempi demokratioissa kuin autoritaarisissa yhteiskunnissa.

Äänestysvelvollisuudessa olisi paljon enemmän positiivisia kuin negatiivisia vaikutuksia. Kun kansalaiset joutuisivat käymään uurnilla, aikaisemmin passiiviset kansalaiset tulisivat osallisiksi poliittisesta päätöksenteosta. Äänestysvelvollisuus synnyttäisi jupinaa, mutta näiden kansalaisten joukossa olisi niitä, jotka muuttuneesta tilanteesta johtuen ottaisivat selvää asioista ja sanoisivat mielipiteensä vaalien kautta. Ja olisihan kansalaisilla edelleen mahdollisuus piirtää äänestyslippuun numeron tilalle vaikka kirkkovene, Aku Ankka tai Teräsmies.  Suomen kansalaisten äänioikeus on yhteiskunnallisentaistelun kautta saavutettu ihmisoikeus, josta suurimmassa osassa maailmaa voidaan ainoastaan unelmoida. Välinpitämätöntä suhtautumista äänioikeuteen ei tule hyväksyä, vastuu tässä asiassa lepää yhtä suuresti valtion kuin kansankin harteilla.