Erään aikakauden loppu...

Tapaninpäivä 20 vuotta sitten vuonna 1991. 20 vuotta sitten sai päätöksensä maailmanjärjestys, jonka monet luulivat olevan ikuinen. Edes Berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989 ja Itä-Euroopan vallankumoukset eivät saaneet poliitikkoja näkemään edessä olevia vielä suurempia mullistuksia. Joulupäivänä Mihail Gorbatšov oli eronnut Neuvostoliiton presidentin tehtävistä ja seuraavana päivänä huipentui parin vuoden ajan jatkunut kehitys yhden aikakauden päättymiseen. Tapaninpäivänä 1991 laskettiin punalippu viimeisen kerran alas Kremlin lipputangosta päättäen 74 vuotta jatkuneen kommunistisen yhteiskuntakokeilun ja kylmän sodan. Toisesta maailmansodasta lähtien maailmaa hallinnut kahtiajako idän ja lännen, kommunismin ja kapitalismin, diktatuurin ja demokratian välillä, katosi yhdessä yössä.

Neuvostoliiton hajoaminen ei tapahtunut kuitenkaan hetkessä vaan se oli parin vuoden kehityksen huipentuma. Kommunistihallintojen kaatuminen Itä-Euroopassa 1989, osaksi Gorbatšoviin politiikan seurauksena, muutti Neuvostoliiton suhdetta entisiin liittolaismaihin merkittävästi. Gorbatšovin mukaan jokainen maa saisi valita oman tiensä pelkäämättä Budapestin 1956 tai Prahan 1968 toistumista. Kansandemokratioiden tapahtumien johdosta lakkautettiin tammikuussa 1991 Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto SEV, joka oli ollut Neuvostoliiton ja sen liittolaisten taloudellisenyhteistyön kulmakivi. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto lopetti tuen Kuuballe, joka oli ollut Fidel Castron valtaannoususta asti kommunismin etuvartio läntisellä pallonpuoliskolla. SEVin hajoamisen jälkeen loppunsa näki helmikuussa Naton vastapainoksi aikoinaan perustettu Varsovan liitto. Varsovan liiton hajoamisen myötä katkesivat viimeisetkin sotilaalliset siteet Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan välillä. Vuoden 1990 aikana suurin osa voittamattomasta puna-armeijasta oli vedetty entisistä kansandemokratioista. Maista, jotka se oli vapauttanut toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja joita se oli luvannut puolustaa lännen uhkaa vastaan.

Gennadi Janajevin ja muiden vanhoillisten kommunistien epäonnistunut vallankaappaus elokuussa vain nopeutti Neuvostoliiton hajoamista. Vallankaappausyrityksen jälkeen neuvostotasavallan yksi toisensa jälkeen julistautuivat itsenäisiksi Neuvostoliitosta. Supervalta, joka oli saanut asemansa Suuressa Isänmaallisessa sodassa, menetti olemassaolonsa oikeutuksen kun neuvostokansalaiset hylkäsivät järjestelmän.

Neuvostoliiton hajoaminen muutti Suomen ulkopolitiikan suunnan täysin. Tasapainoilu idän ja lännen välillä hävisi ja Suomi pystyi liittymään mukaan Euroopan integraatioon. Kaikuja menneistä ajoista on kuitenkin havaittavissa, sillä Venäjän suoranainen arvosteleminen vaikuttaa edelleen olevan tabu poliittisessa keskustelussa ja presidenttiehdokas Väyrynen on tuntunut jumittuvan kokonaan kahdenkymmenen vuoden takaisiin asetelmiin. Joku voisi käydä Paavolle sanomassa, että Neuvostoliitto on jo hajonnut. Väyryselle ja kaikille muillekin luettavaksi voin suositella professori Jaakko Blombergin vastikään ilmestynyttä teosta ”Vakauden kaipuu – kylmän sodan loppu ja Suomi”, joka on ensimmäinen perusteellinen kokonaisesitys kylmän sodan päättymisestä ja sen vaikutuksesta Suomen ulkopoliittiseen asemaan.

Suomen ohella Neuvostoliiton hajoaminen vaikutti koko maailmanpolitiikkaan, muuttaen kaksinapaisen maailman yhden supervallan hallitsemaksi, Yhdysvallat saattoi nyt toimia yksin pelkäämättä intressien törmäystä toisen supervallan kanssa. Tapaninpäivänä 1991 yksi historian merkittävimmistä aatteista – kommunismi – kuoli. 70 vuodessa aate osoitti tehottomuutensa kansalaisten vapauttajana ja hyvinvoinnin jakajana. Kommunismi kyllä vapautti venäläiset pienen aristokraattisen yläluokan vallasta, mutta toi tilalle stalinistisen diktatuurin. Neuvostoliiton hajoaminen olisi voinut päättyä vapauden ja demokratian voittoon entisissä neuvostotasavalloissa. Hyvin alkanut kehitys ei kuitenkaan voinut mitään vanhoille valtarakennelmille. Kommunistipuolueiden tilalle tuli kyllä uudet puolueet, mutta kommunisminajan johtajat säilyivät. 20 vuotta myöhemmin, erityisesti monessa Keski-Aasian entisessä neuvostotasavallassa on vallassa samat henkilöt kuin Neuvostoliiton aikana. Neuvostoliiton tilalle tullut Venäjä ei muuttunut diktatuurista demokratiaksi yhdessä yössä tai edes yhdessä vuosikymmenessä. Neuvostoliiton hajoamiseen ja kansojen vapauttamiseen merkittävästi vaikuttanut Boris Jeltsin ei luotsannut Venäjää kohti todellista demokratiaa vaan keskittyi vallankasaamiseksi itselleen ja hallitsevalle eliitille. 1990-luvun alun toiveikkuus kariutui vuoden 1993 vallankumousyrityksen tukahduttamiseen voimatoimin. Tuolloin, kuten myös vuonna 1991, vallankaappauksen käynnistäjänä toimi maan varapresidentti.

Vaikka miljoonat ihmiset tervehtivät ilolla NKP:n yksinvallan päättymistä 20 vuotta sitten, ovat miljoonat ihmiset kaivanneet takaisin entistä supervaltaa. Monille kansalaisille 1990-luvulla kaaokseen vajonnut Venäjä oli kaikilta osin Neuvostoliiton täydellinen vastakohta eikä tilanne ole tästä parantunut Putinin ja Medvedevin yrityksen supervalta-aseman palauttamiseksi. Demokratian ei myöskään ole nähty toimivan tarpeeksi hyvin venäläisessä yhteiskunnassa ja neuvostovallan aikainen hallinnointi tuntuu jatkuvan, oli vallassa kuka tahansa tai mikä ryhmittymä tahansa.

On mielenkiintoista seurata miten syksyn parlamenttivaalien vilppisyytöksistä alkunsa saaneet vaatimukset aidosta demokratiasta toteutuvat Venäjällä. Onko kenties odotettavissa valtarakenteiden perusteellinen muutos kuin 20 vuotta sitten vai jatkuuko entinen meno presidentin vaihtuessa pääministeriksi ja päinvastoin? Ainakaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana demokratia ei ole osoittanut sopeutumiskykyä venäläiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Historian valossa Venäjän ovat valistuneet itsevaltiaat luoneet, diktaattorit säilyttäneet ja demokraatit tuhonneet. Venäjän tilannetta kuvaa hyvin kirjailija Eugene O’Neillin toteamus: ”ei ole nykyisyyttä tai tulevaisuutta, on vain menneisyys, joka toistuu nyt uudestaan ja uudestaan”. Venäjän tilanteessa, kuten muissakin suurissa mullistuksissa, historia valitettavasti toistaa itseään.