Ollako vai eikö olla hallituksessa, siinä pulma

Hallitus sai kuin saikin puristettua parin päivän neuvotteluiden jälkeen jälleen uuden säästöpaketin. 2,3 miljardin leikkaukset ja veronkorotukset tulevat koskemaan jollain tavalla jokaista suomalaista. Mikäli näillä toimilla pystytään valtionvelkaantuminen taittamaan, ratkaisut ovat perusteltuja. Kokonaan toinen kysymys on ratkaisujen oikeudenmukaisuus.

Näin sosialidemokraattina tuntuu pahalta, että kehysriihen suurimmat leikkaukset kohdistuvat pienituloisiin ja lapsiperheisiin. Sosiaalietuuksien indeksisäästöt leikkaavat 150 miljoonaa euroa pienituloisten ostovoimaa ja lapsilisien 100 miljoonan euron leikkaus tuntuu jokaisen lapsiperheen kukkarossa. Kaikkien on kannettava osa taakasta, mutta onko oikeudenmukaista, että suurimmat säästöt tulevat kohdistumaan pienituloisiin? Muilta osin hallituksen tekemää pakettia voi lämpimästi kannattaa, varsinkin kun ALV kantoja ei ryhdytty nostamaan.

 

Kasvua ja työllisyyttä valtio tukee 600 miljoonalla eurolla omaisuutta myymällä. Valtion omaisuuden myyminen on hyvin lyhyt näköistä politiikkaa, sitä kun voi myydä vain kerran. Omaisuuden myynnistä saaduista tuotoista olisi huomattavasti suurempi osa pitänyt kohdistaa kasvua tukeviin hankkeisiin kuin velanmaksuun. Näin ratkaisu olisi ollut paremmin perusteltavissa.

 

Kaikki eivät kuitenkaan voineet olla kehysratkaisun takana. Vasemmistoliitto veti rajan pienituloisille kohdistettuihin leikkauksiin ja päätti jättää hallituksen. Osa politiikan toimijoista on leimannut puolueen toiminnan äänten kalasteluksi ja vastuunpakoiluksi. Itse olen toista mieltä. Vasemmistoliitto piti periaatteistaan ja arvoistaan kiinni vetämällä rajan pienituloisiin kohdistuneisiin leikkauksiin. Puheenjohtaja Arhinmäki totesi yöllä toimittajalle ”niin kauan kun pystyy itselle perustelemaan asiat, kannattaa ne perustella muillekin.” Tällainen ajattelutapa tulisi olla jokaisella poliitikolla mielessä. Hallituksessa olo ei saa olla itsetarkoitus vaan selkäranka tulee pitää suorana poliittisen uskottavuuden nimissä. Kaikkiin kompromisseihin ei tule suostua.

 

Nostan hattua Vasemmistoliitolle. Kansakuntaa voi palvella myös oppositiosta käsin.

 

Vasemmistoliiton lähteminen parantaa hieman hallituksen toimintakykyä, mutta ongelmia ratkaisusta aiheutuu ainakin Vihreille ja SDP:lle.

 

Vihreät taistelevat Vasemmistoliiton kanssa hyvin pitkälle samoista äänestäjistä, varsinkin nuorten keskuudessa, jolloin Vihreät joutuvat vakavasti miettimään oman politiikkansa suuntaa. Nähtäväksi jää pystykö Vihreät pitämään selkärankansa suorana, mikäli Fennovoiman ydinvoimapäätös tulee uuteen käsittelyyn?

 

SDP:n nyt alati laskeviin kannatuslukuihin Vasemmistoliiton ratkaisu tuo myös lisäpainetta. Vasemmanlaidan sosialidemokraatit saattavat myös liukua opposition riveihin. Pitkään SDP:n johtavien poliitikkojen piirissä hoettu ”me kannamme vastuuta” – mantra leikkauksista ja säästöistä päätettäessä ei paranna puolueen tilannetta. Pelkkä retoriikka ei vakuuta kansalaisia SDP:n luotettavuudesta elleivät teot muutu oikeudenmukaisemmiksi. Myös meillä tulisi olla tiettyjä periaatteita, jotka eivät ole kaupan. SDP:n puoluevaltuuston ensi lauantain kokouksesta onkin odotettavissa hyvin mielenkiintoinen.

 

Suurin ongelma Vasemmistoliiton lähtemisestä hallituksesta saattaa kuitenkin aiheutua Perussuomalaisten Timo Soinille. Hän ei enää voi eduskuntakeskusteluissa taivastella miten Vasemmistoliitto ja Kokoomus mahtuvat samaan hallitukseen vaan joutuu keskittymään itse asiaan.

Sote-solmu aukesi, vai aukesi sittenkään?

Eilinen uutinen hallituksen ja opposition saavuttamasta yksimielisyydestä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamisesta yllätti monet. Koko vaalikauden kestänyt hallituksen sekoilu erilaisten sote-himmeleiden kanssa on näillä näkymin saatu päätökseen ja ensimmäistä kertaa on esitetty järkevä ja toimintakykyinen malli sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiseksi koko maassa.
 

Eilisissä lausunnoissa hallituspuolueiden edustajat totesivat hallituksen alkuperäisen suunnitelman pysähtyneen perustuslaillisiin ongelmiin. Voidaan aiheellisesti kysyä, miksi hallitus tästä huolimatta piti jääräpäisesti kiinni tuhoon tuomitusta hankkeesta kiinni? Perustuslailliset ongelmat kun oli nähtävissä jo Petteri Orpon työryhmänlinjauksissa.
 

Poliittisesti saavutettu ratkaisu on riskipeliä Keskustan kannalta. Puheenjohtaja Juha Sipilä näyttää yksineen sopineen hallituspuolueiden edustajien kanssa uuden sote-uudistuksen suuntaviivoista sekä heittänyt romukoppaan keskustalaisten hehkuttaman kotikunta-maakuntamallin. Keskusta on nyt poliittisesti sitoutunut hallituksen rintamaan, joten irtopisteiden keräily ja kannatuksen lisääminen hallituksen arvostelemisella ei enää onnistu. Mielenkiintoista on nähdä miten Keskustan kuntapäättäjät vastaanottavat äkillisen suunnanmuutoksen. Tulevatko keskustalaiset ryhmittymään avoimin mielin hallituksen uudistuksen taakse, vai onko Juha Sipilän asema Keskustan puheenjohtaja saanut ensimmäisen suuren kolauksen?
 

Poliittisesti ratkaisu on nöyryytys hallitukselle, sillä se ei pystynyt ratkaisemaan sote-uudistusta ilman opposition tukea. Mikäli hallitus olisi kautensa alusta asti aidosti kuunnellut asiantuntijoita sekä kuntia, ei sote-soppaa tai sote-solmua olisi koskaan syntynyt.
 

Hallitus pyrki jääräpäisesti kolmen vuoden ajan rakentamaan sellaisen sotehimmelin, jota asiantuntijat pitivät tehottomana sekä perustuslain vastaisena ja jota 95 prosenttia kunnista ei halunnut. Hallitus myös sulki tehokkaasti korvansa ja ummisti silmänsä näkemyksiltä, jotka vaativat parlamentaarista valmistelua ja sote:n ratkaisemista ennen kuntarakennetta, väestöpohjaltaan riittävän suuria alueita sekä rahoituksen selkeyttämistä. Nyt hallitus on vihdoin sitoutunut sellaiseen uudistukseen, jota asiantuntijat ja kunnat ovat kokoajan vaatineet, hyvä niin.
 

Vaikka toista päähallituspuoluetta edustankin, olin itse koko uudistuksen ajan maakunnallisen mallin kannalla hallituksen suunnitelmien sijaan. Maakuntamalli vaikutti huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta, enkä uskonut hallituksen koskaan pääsevän sitä parempaan ratkaisuun. Toisin kuitenkin kävi, onneksi. Päätös sosiaali- ja terveystoimen järjestämisestä viidellä ERVA-alueella on selkeästi tulevaisuuden malli. Kuntapäättäjän näkökulmasta tämä ratkaisu on kiistatta parhain vaihtoehto.  

 

Palveluiden rahoitus tulee perustumaan kuntien väestöpohjiin, oikaistuna kunkin kunnan ikärakenteella ja sairastavuudella. Tällainen malli mahdollistaa oikeudenmukaisen rahoitusjärjestelmän, joka oikein toteutettuna pystyy ehkäisemään nykyjärjestelmän kaltaista ylilaskutusta, johon kunnat eivät ole voineet vaikuttaa.  

Uudesta sote-mallista sopiminen ei kuitenkaan ratkaise vielä itse ongelmaa. Nyt on edessä hankkeen vaativin vaihe eli suunnitelmien toteuttaminen. Suuri kysymys on miten käytännön tasolla sosiaalitoimi, perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito saadaan pelaamaan niin yhteen, ettei hoitoketju katkea missään vaiheessa? Miten palveluiden rahoitus ja päätöksenteko saadaan järjestettyä demokraattisella tavalla?   
 

Näiden avoimien kysymyksien ratkaisemista kuitenkin helpottaa se, että nyt kaikki poliittiset puolueet ja toimijat ovat sitoutuneet tähän hankkeeseen. En myöskään usko uudistuksen herättävän yhtä suurta vastustusta kuntien joukossa kuin aikaisemmin. Ensimmäistä kertaa sote-uudistuksella on aidot mahdollisuudet onnistua ja määrätietoisella peruspalveluministeri Susanna Huovisella (sd.) on laaja poliittinen tuki työn tekemiseksi.

Demokratia ja vakaus vastakkain Pohjois-Afrikassa

Huolimatta maailman huomion keskittymisestä Ukrainaan, ei kriisi Krimilla ole ainoa käristyvä konflikti Euroopan lähellä. Syyriassa käynnissä olevan sisällissodan ohella Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on kehittymässä väkivaltainen konflikti, joka on jäänyt hyvin vähälle huomiolle.

Kolme vuotta sitten näihin samoihin aikoihin Etelä-Sudanissa oli käynnissä kansanäänestys maan irtaantumisesta Sudanista. Tuolloin järjestetystä kansanäänestyksestä oli sovittu jo vuonna 2005 solmitussa rauhansopimuksessa, joka päätti 1,5 miljoonaa uhria vaatineen ja vuosikymmeniä kestäneen sisällissodan. Kansanäänestyksen tulos oli suuri voitto alueen asukkaille ja erityisesti Sudanin kansanvapautusarmeijalle, joka oli taistellut itsenäisyyden puolesta jo vuosikymmeniä.

Afrikan suurimman ja maailman 10. suurimman valtion hajoaminen sujui ongelmitta Sudanin hyväksyessä kansanäänestyksen tuloksen. Kuitenkin kaikkien yllätykseksi suurin ongelma Etelä-Sudanin vakaudelle, demokratialle ja elinkelpoisuudelle ei tullutkaan vasta itsenäistyneen maan ulkopuolelta vaan sen sisältä. Mahdollisuuksia uuden kansakunnan rakentamiseksi oli olemassa mutta itsenäisyyden kolme ensimmäistä vuotta eivät ole tuoneet sen enempää demokratiaa tai vaurautta eteläsudanilaisille. Kehittymätön hallinto ja ristiriidat öljyvarojen hallinnasta ovat nostaneet esiin pelot uuden sisällissodan syttymisestä. Tällä hetkellä maan armeija on jakautunut nykyisen presidentin ja entisen varapresidentin kannattajiin.

Kuohunta ja väkivaltaisuudet eivät ole viimeisen kolmen vuoden aikana rajoittuneet vain Etelä-Sudaniin Pohjois-Afrikassa. Arabikevään 2011 kansannousut useissa Pohjois-Afrikan valtiossa nostivat esille toiveet demokratian vyörymisestä alueelle. Suurimmalla osalla hallintojen kaatajista ei kuitenkaan ollut näin yleviä tavoitteita, enemmänkin ihmisillä oli toiveissa saada työtä ja ruokaa perheelle.

Vaikka demokratian siemenet on kylvetty, ei itäminen ole onnistunut. Hallitukset ovat vaihtuneet enemmän tai vähemmän demokraattisesti, mutta autoritaarinen hallintotapa on silti säilynyt. Tunisiassa avoimet väkivaltaisuudet ovat vähentyneet, mutta poliittiset ja uskonnolliset jännitteet eivät ole kadonneet. Libyassa maa on jakautunut eri heimojen hallitsemiin alueisiin, pääosin historiallisten maakuntien mukaan. Kriisissä olevien maiden joukkoon mahtuu vielä ainakin Mali ja Tšad sekä viimeisimpänä Keski-Afrikan tasavalta, josta on saatu viitteitä etnisistä puhdistuksista.

Suurin turvallisuusuhka koko Lähi-idän vakaudelle on kuitenkin Egypti. Maa oli 30 vuotta Hosni Mubarakin sotilasvallan alaisuudessa ja samalla tae rauhan säilymiselle Israelin ja arabimaiden välillä. Mubarakin syrjäyttäminen ja muslimiveljeskuntaa edustavan Mohammed Mursin nouseminen presidentiksi ajoivat arabimaailman voimakkaimmat asevoimat omaavan maan sisäiseen kaaokseen. Varsinkin länsimaissa nousi esiin pelot ääri-islamismin vahvistumisesta Egyptistä uuden hallinnon myötä.

Egyptin armeija on kuitenkin ottanut takaisin sille kuuluvan roolin maan politiikassa. Viime heinäkuussa tapahtunut presidentti Mursin syrjäyttäminen ja siitä alkaneet muslimiveljeskunnan vastaiset toimet, eivät ole nostaneet arvostelua länsimaiden joukossa, alueen vakaus kun on demokratiaa tärkeämpää. Länsimaiden ohella myös enemmistö egyptiläisistä on kannattanut armeijan toimia, ei vähiten maan 10 miljoonainen koptikristittyjen vähemmistö, joka sai nauttia uskonnollisesta vapaudesta Mubarakin valtakauden aikana.

Egyptin ja laajemminkin koko alueen tilanne osoittaa miten länsimainen demokratiakäsitys joutuu törmäyskurssille vakauden kanssa, kun sitä pyritään istuttamaan yhteiskuntiin, joilla ei ole koskaan ollut minkäänlaista kokemusta demokratiasta. Länsimaat on tunnuttu unohtaneen kuinka pitkän yhteiskunnallisenprosessi nykyinen länsimainen demokratia on vaatinut toimiakseen hyvin. Länsimaiden harjoittama politiikka suhteessa arabimaihin on useasti hyvin mustavalkoista, tunnumme tietävän paremmin miten alueiden asukkaiden tulisi elää ja hallintojen toimia. Ei kuitenkaan tiedosteta, että meidän näkemyksemme mukainen demokratia ei voi suoraan toimia vahvaan heimorakenteeseen ja uskontoon perustuvissa yhteiskunnissa, joita monet Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän valtiot edustavat. Ehkä olisi myös syytä kysyä, onko länsimainen demokratiakäsitys juuri se malli, joka tulisi pyrkiä ulottamaan kaikkialle maailmassa?

Dosentti Arto Luukkanen ja suomettumisen pelko

Tänään Turun sanomien ja YLEX:n haastatteluissa Helsingin yliopiston dosentti Arto Luukkanen laukoi Ukrainan kriisistä sellaisia näkemyksiä,  joiden valossa tällä hetkellä sosiaalisessa mediassa melskaavat russofobikotkin näyttävät täysjärkisiltä. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Suosittelen lukemaan hänen haastattelunsa Turun sanomista ja kuuntelemaan YLE Areenasta, voitte sitten itse päättä kumpaa teette.

Luukkasen näkökulmasta ”Venäjän toiminnan näkeminen perinteisen suurvaltapolitiikan harjoittamisena on suomettuneiden tutkijoiden umpimätänä jargonina, joka tulee selkärangasta eikä aivoista.” Suomalaisten poliitikkojen toimintaa hän luonnehtii värikkäästi toteamalla miten ”vanhat sedät tuli äänitäristen kertomaan, että kyllä Venäjä on suurvalta. Ja kyllä Amerikka täytyy tuomita kun kerta Venäjä teki näin.” Lisäksi hän vaati sekä tutkijoilta ja poliitikoilta tosiasioiden tunnustamista Paasikiven tyyliin.

Tosiasiallisesti tarkasteltuna Venäjän toiminta ei eroa muiden suurvaltojen harjoittamasta voimapolitiikasta. En tiedä miten tämän asian tunnustaminen täyttää suomettumisen kriteerit. Euroopassa on myös toimittu näin useaan otteeseen toisen maailmansodan jälkeen, vaikka dosentti Luukkanen yrittää ansiokkaasti muuta väittää.

Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Euroopassa on ollut useita sotilaallisia interventioita, joissa voimankäyttö on ollut huomattavasti kovempaa kuin tällä hetkellä Krimin niemimaalla. Selkeimpinä esimerkkeinä historiassa ovat Itä-Saksa 1953, Unkari 1956, Tšekkoslovakia 1968 sekä neuvostopanssareiden tunkeutuminen Baltian maihin Neuvostoliiton hajotessa. Ei pidä myöskään unohtaa Jugoslavian hajoamissotia 1990-luvulla. Dosentti Luukkasen historiantuntemus vaikuttaakin pysähtyneen 1940-luvulle.

En tiedä mitä uutislähetyksiä dosentti Luukkanen on itse katsonut mutta ainakaan minä en ole nähnyt yhtään ”tärisevää vanhaa miestä” tai suomettuneita lausuntoja. Suomen ulkopoliittinen johto on ottanut hyvin selkeän toimintalinjan suhteessa Ukrainan kriisin ja näin jyrkkää Venäjän toimien tuomitsemista ei ole kuultu vielä kertaakaan aikaisemmin. Suomen poliittisen linjan valinnassa on myös vältettävä sellaisia ratkaisuja, jotka heikentäisivät tai pahimmassa tapauksessa romuttaisivat Suomen ja Venäjän väliset suhteet Ukrainan kriisin ratkettua.

Erikoisimman analyysin Dosentti Luukkanen on tarjonnut haastatteluissa mahdollisen Natojäsenyyden vaikutuksista Suomen ja Venäjän suhteisiin toteamalla: ”jos Suomi nyt hakisi Naton jäsenyyttä, Venäjä voisi vaatia turvatakuiksi alueluovutuksia aina Kouvolaa ja Lappeenrantaa myöten.” 

Tällaiset lausunnot eivät kyllä edusta tosiasioiden tunnustamista Paasikiveläiseen tyyliin. Suomi ei ole Ukraina, eikä Suomen ja Venäjän suhdetta tule verrata entisiin neuvostotasavaltoihin. Olisi myös rehellistä todeta Sevastopolin ja Krimin olevan täysin eriasia kuin muu Ukraina Venäjän näkökulmasta. 

Dosentti Luukkasen ovat enemmän pelon lietsontaa kuin objektiivista kriisin analysointia. Hänen tämän päivän haastatteluissa esittämät näkökulmat tuntuvatkin olevan enemmän poliittisia kuin akateemisia. Hänen näkemyksiään kuuntelemalla valtiojohtomme ajaisi Suomen sellaiseen suohon, ettei siitä hevillä noustaisi.

Ukraina idän ja lännen puristuksessa

Alkuvuoden tapahtumat Ukrainassa ovat kiristyneet äärimmilleen kuluneen viikon aikana. Venäjän yllättäen käynnistämä sotaharjoitus laajeni joukkojen siirroksi Krimin niemimaalla, tämä yhdistettynä Ukraina sisäiseen kaaokseen ja koventuneeseen retoriikkaan osapuolten keskuudessa ovat nostattaneet esiin pelkoja sodan syttymisestä. Edellisen kerran Euroopassa on käyty sotaa Balkanilla vuonna 1999. Onko sota Euroopassa jälleen mahdollinen?

Ukrainan tapahtumissa on aluksi hyvä huomioida, että Ukrainan kansa ei ole tehnyt tai päättänyt yhtään mitään vaan päätöksentekijöinä ovat olleet Maidanin mielenosoittajat. Kansa ei myöskään ole valinnut maalle uutta presidenttiä ja hallitusta vaan valinnan on tehnyt keskenään riitelevä länsimielinen oppositio. Kiovan tapahtumat ovat nyt toistuneet Krimillä, osat vain ovat vaihtuneet. Avoimen sodan puhkeaminen Venäjän ja Ukrainan välillä on epätodennäköistä, mutta silti mahdollista. Todennäköisempää on, että aseiden kalistelu keskittyy Krimin niemimaalle, jolla on geopoliittisesti suuri merkitys Venäjälle.

Venäjän reaktiot Ukrainan tapahtumiin ovat yllättäneet useat poliitikot ja tutkijat. Kuitenkin kun suhteutetaan kuluneen viikon tapahtumat laajempaan perspektiiviin, Venäjän toimet eivät enää näytä yllättäviltä. Suurempi yllätys olisi ollut se, mikäli Venäjä ei olisi puuttunut millään tavoin Kiovan tapahtumien seurauksena.

Siitä lähtien kun suhteellisen tuntematon KGB-eversti nimitettiin elokuussa 1999 Venäjän pääministeriksi ja Boris Jeltsinin erottua presidentiksi, on Vladimir Putinin hallinnon keskeinen tavoite ollut kaikkien nähtävillä: Venäjän supervalta-aseman palauttaminen. Maan asevoimien modernisointi ja aggressiivinen ulkopolitiikka, varsinkin entisiä neuvostotasavaltoja kohtaa, ovat olleet keskeisiä keinoja tämän aseman palauttamiseksi.

Venäjän katsoo edelleen oikeudekseen puuttua sen ”etupiiriin” kuuluvien maiden politiikkaan, mikäli se katsoo niiden toimivan Moskovan etujen vastaisesti. Selkeimpinä osoituksina Kremlin vastaisesta politiikasta ovat Itä-Euroopan ja Kaukasuksen maiden halu Euroopan unionin ja NATO:n jäseniksi. Venäjän hallinto on esittänyt perusteluina toimilleen niin Georgiassa kuin nyt Ukrainassa kansalaistensa suojeleminen. Tässä suhteessa Venäjän toiminta ei ole poikkeuksellista. Niin Yhdysvallat, Britannia ja Ranska ovat vanhastaan katsoneet oikeudekseen taata kansalaistensa turvallisuuden missä päin maailma tahansa, vaikka sitten sotilaallista voimaa käyttäen.

Vaarallisinta tilanteessa ei niinkään ole Venäjän ja lännen yhteentörmäys vaan Ukrainan sisäiset tapahtumat. Ukrainan hajoaminen Euroopan unioniin tähyävään länsiosaan ja Venäjään tukeutuvaan itään ei olisi kenenkään etu. Vähiten maan hajoaminen palvelisi Venäjän supervaltapyrkimyksiä. Venäjän harjoittamalle ulkopolitiikalle on ollut suureksi hyödyksi entisten neuvostotasavaltojen ja muiden Itä-Euroopan maiden merkittävät venäläisvähemmistöt, jotka ovat mahdollistaneet puuttumisen maiden harjoittamaan politiikkaan. Venäläisvähemmistön käyttäminen painostuskeinona on ollut erittäin näkyvää Ukrainan lisäksi myös Baltiassa.

Ukrainan nykyinen johto on pyytänyt länneltä tukea, mutta länsivaltojen toimintamahdollisuudet ovat hyvin rajalliset, tuki onkin tällä hetkellä keskittynyt enemmän solidaarisuuden osoittamiseen retorisesti kuin konkreettisesti. Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman puheet Venäjän poliittisesta ja taloudellisesta eristämisestä voidaan tulkita puhtaaksi retoriikaksi. Venäjän on yksi maailman suurimmista talousmahdeista ja suunnattomat energia- ja mineraalivarat omaa maa, jonka eristäminen kansainvälisestä yhteisöstä on helpommin sanottu kuin tehty. Venäjällä on myös keskeinen rooli Iranin ydinaseneuvotteluissa sekä Syyrian sisällissodan ratkaisemisessa. Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvänjäsenenä, Venäjän eristäminen saattaisi pahimmillaan halvaannuttaa koko maailmanjärjestön toiminnan.

Maailman huomio tulee seuraavien päivien ja viikkojen aikana keskittymään Ukrainaan. Huolimatta kriisin rauhanomaisesta ratkaisemisesta, ongelmat eivät kuitenkaan katoa alueelta. Maantieteelle Ukraina ei voi mitään ja se joutuu aina poliittisissa ratkaisuissaan ottamaan huomioon suhteensa suureen itäiseen naapuriinsa.

Omanlisänsä kokonaisuuteen tuo Krimin niemimaa osana Ukrainaa. Alue on jo nyt autoniminen tasavalta suhteessa Kiovan keskushallintoon ja tavoitteena on järjestää kansanäänestys itsenäistymisestä. Mikäli alueen asukkaat kannattavat irtaantumista Ukrainasta, on mielenkiintoista nähdä tukeeko kansainvälinen yhteisö tätä toimenpidettä yhtä vahvasti kuin Kosovon irtaantumista Serbiasta yksipuolisella itsenäisyysjulistuksessa vuonna 2008.