Useissa varuskunnissa soi Narvan marssi puolustusvoimauudistuksen johdosta. Varuskuntien lakkautukset ja toimintojen yhdistämiset ovat tyrmistyttäneet rajuudessaan useilla varuskuntapaikkakunnilla. Tärkeä lähtökohta puolustusvoimauudistuksessa on, että kenraalit tekevät suunnitelmat puolustuspolitiikka etusijalla, kuten nyt on tapahtunutkin. Varuskunnilla on tärkeä merkitys omilla alueillaan, mutta aluepolitiikalla ei voida puolustuspolitiikka tehdä. Pelkästään aluepoliittiset näkökulmat huomioonottaminen estäisi lähes kaikki konkreettiset uudistukset puolustusvoimien osalta politikoiden pitäessä kiinni omien alueidensa varuskunnista.
Uudistuksen jälkeenkin Suomi pitää kiinni sotilaallisen liittoutumattomuuden periaatteesta ja yleisestä asevelvollisuudesta. Myös koko maan puolustamisesta pidetään edelleen kiinni. Se miten käsite koko maan puolustaminen ymmärretään, tuntuu vaihtelevan suuresti julkisessa keskustelussa. Varuskuntien lakkautukset eivät myöskään heikennä maanpuolustustahtoa, vaikka tällaisia puheenvuoroja on jo kuultu. Muutoin tällä logiikalla suuressa osassa Suomea ei koskaan olisi edes ollutkaan maanpuolustustahtoa, jos se pelkästään on kiinni alueilla olevissa varuskunnissa.
Kenraalit ovat uudistuksessa hyvin täyttäneet tehtävänsä, mutta politikoinnilla on tainnut olla osuutta lakkautettavia varuskuntia valittaessa. Olisi mielenkiintoista kuulla mitkä puolustuspoliittiset perusteet puoltavat esim. Keuruun varuskunnan lakkauttamista ja Uudenmaan prikaatin säilyttämistä?
Toinen aihe Narvan marssi soittamiselle koskee kuntia, kun paljon kohua herättänyt kuntauudistustyöryhmän loppuraportti julkaistiin. Monta kertaa on jo todettu, että kuntauudistus on tarpeellinen sillä kuntien taloudellinen tilanne ja väestöllinen huoltosuhde heikkenevät rajusti tulevien vuosien aikana. Laadukkaiden kuntapalveluiden säilyminen kaikissa maan kunnissa edellyttää suuria uudistuksia palveluiden järjestämisessä ja niiden rahoituksessa. Epädemokraattiset hallintohimmelit saadaan uudistuksen myötä kuopattua ja palautettua valta palveluista päätettäessä oikeisiin käsiin eli kuntalaisille.
Kuitenkaan palvelut eivät parane karttoja piirtämällä ja rajoja siirtelemällä, mikä näyttää nyt olevan uudistuksen pääkärki. Kuntien taloudelliset vaikeudet eivät johdu kuntien lukumäärästä vaan kunnille asetettujen velvoitteiden epäsuhdasta taloudellisiin resursseihin nähden. Kuntatyöryhmän 600 sivuisesta raportista yli puolet keskittyy kuntien yhdistämisen esittelyyn eikä niinkään itse palveluihin, jotka ainakin sosialidemokraateilla ovat uudistuksen lähtökohta. Tekemällä uudistusta palvelut etusijalla pystytään estämään terveyserojen kasvaminen, korjata sosiaalihuollossa olevat puutteet ja palauttaa kuntademokratia takaisin kuntalaisille. Näihin uudistuksiin ei tarvita pakkoliitoksia tai karttaharjoituksia.
Viikolla Keskusta on aloittanut meuhkaamisen kuntauudistuksen täydelliseksi kaatamiseksi, heittäen rationaalisen keskustelun ja yhteistyön syrjään. Lähihistoriaa muistellen Keskustalla ei kuitenkaan ole varaa esiintyä nyt kuntien puolustajana. Keskustajohtoisten hallitusten ja keskustalaisten kuntaministerien toimesta on edellisillä vaalikausilla luotu suurin osa epädemokraattisista palveluhimmeleistä, lähtien aina PARAS hankkeesta, ja estetty todelliset uudistukset kuntapalveluiden turvaamiseksi.
perjantai 10. helmikuuta 2012
tiistai 7. helmikuuta 2012
Koko kansan presidentti?
Käydyt presidentinvaalit olivat yllätyksettömyydessään poikkeukselliset. Ensinnäkin vaalien tuloksen seurauksena päättyy sosialidemokraattien 30 vuotta kestänyt valtakausi presidentinlinnassa. Näissä vaaleissa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1968 vaalien, SDP:n ehdokas ei tullut valituksi Tasavallan presidentiksi. Myös vasemmistolaisen ehdokkaan puuttumista toiselta kierrokselta saadaan etsiä sotia edeltäneistä presidentinvaaleista.
Presidentinvaalit ovat perinteisesti saaneet kansalaiset muita vaaleja paremmin liikenteeseen. Tällä kertaa vaalit todella aktivoivat ihmisiä, mm. aiemmin passiivisina olleet nuoret lähtivät sankoin joukoin mukaan vaalityöhön ja sosiaalisessa mediassa käytiin raivoisaa vaalikampanjointia ehdokkaiden puolesta. Valitettavasti innostus ja aktivoituminen eivät realisoituneet äänestämiseksi. Äänestysaktiivisuus romahti 8,3 % päätyen 68,9 %. Yhtä huonoja lukuja presidentinvaaleissa on edellisen kerran saatu vuonna 1978. Tuolloin 64,3 % kansalaisista vaivautui uurnille. Vuoden 1978 vaaleissa on kuitenkin hyvä ottaa huomioon se, että tuolloin olivat ensimmäistä kertaa äänioikeutettuina 18-vuotiaat ja ulkosuomalaiset, jotka lisäsivät äänioikeutettujen määrää yli 900.000.
Äänestysaktiivisuus laski kautta maan, vähiten kuitenkin ehdokkaiden omissa vaalipiireissä Helsingissä ja Uudellamaalla. Yli viisi prosenttia äänestysaktiivisuus laski Pohjois-Savossa, Vaasassa, Keski-Suomessa ja Oulussa. Lapissa romahdus äänestysaktiivisuudessa oli peräti 9,4 %. Harvinaista on myös äänestysaktiivisuuden jääminen Manner-Suomen kunnissa alle 50 prosentin. Tällä kertaa tämä toteutui Rautavaaralla ja Hyrynsalmella. Luvut kertovat karua kieltä kansalaisten passivoitumisesta, mutta onko tulos sittenkään yllätys?
Pakkanen on aivan liian helppo ja epäuskottava selitys äänestysprosentille. En myöskään yhdy täysin YLEn vaaliasiantuntija Sami Borgin näkemykseen, että presidentinvaalien vaalitapa olisi aiheuttanut laskun. Sillä tietenkin on merkitystä äänestysaktiivisuudelle, mikäli vaalien tulos näyttää täysin selvältä jo ennen vaaleja. Suurin syy on kuitenkin itse ehdokkaissa, jotka olivat mielipiteiltään aivan liian lähellä toisiaan, moni äänestäjä ei pystynyt sanomaan selkeästi mikä erottaa Niinistön ja Haaviston toisistaan. Moni tuttuni, joista osa on käynyt viimeiset 40 vuotta äänestämässä, totesivat ensimmäisen kerran jättävän äänestämättä, koska heille ei ollut ehdokasta jota äänestää.
Kahden porvariehdokkaan välille ei syntynyt sellaista vastakkainasettelua, joka olisi innostanut kansalaisia. Valinnan tekeminen kahden kaupunkilaisen, realistin ja idealistin, välillä osoittautui erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomen vaalipiireissä ylivoimaiseksi, mistä kertoo äänestysaktiivisuuden raju lasku. Perinteisen oikeisto-vasemmisto jaon ja maaseutu vastaan kaupunki asetelman puuttuminen passivoi äänestäjiä entisestään. Myös hylättyjen äänien määrän kasvaminen yli 10.000 kertoo äänestäjien vaikeudesta tehdä valinta Niinistön ja Haaviston välillä. Jos vaaleissa suurin ero syntyy ehdokkaiden parisuhteen laadusta, niin se pelkästään ei motivoi suurinta osaa kansalaisista äänestämään. Ainoastaan niitä joille asialla on jostain syystä suuri merkitys.
Suuresta hypetyksestä huolimatta Pekka-ilmiö ei saanut tarpeeksi siipiä alleen. Ilakointi Haaviston kansansuosion jatkumisesta seuraaviin presidentinvaaleihin asti on ennenaikaista, sillä se tuskin kestänee seuraavaa kuutta vuotta. Hyvänä esimerkkinä on Elisabeth Rehn, joka vuoden 1994 presidentinvaaleissa hävisi Martti Ahtisaarelle vain muutamalla prosentilla saaden 46,1 % kannatuksen. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 2000, Lillan-ilmiö oli kutistunut 7,9 % kannatukseksi.
Sauli Niinistö sai vaaleissa vahvan mandaatin toimia presidenttinä, kukaan muu ei ole koskaan saanut suoran kansanvaalin historiassa yhtä suurta voittoa vastaehdokkaasta. Äänestäneiden perusteella Niinistö on todella koko kansan presidentti. Kuitenkin haastetta tuo kannatuksen kerääntyminen valitun presidentin osalta suuriin kaupunkeihin ja Etelä-Suomeen, jättäen maaseudun sekä Pohjois- ja Itä-Suomen ns. ilman presidenttiä. Sauli Niinistö on koko poliittisen uransa ajan ollut omantien kulkija ja tehnyt ratkaisuja, jotka eivät ole olleet kaikkien mieleen. Hänen aikaisempi poliittinen toimintansa ja mm. eilisen illan lausunnot kielivät siitä, että huolimatta perustuslain muutoksesta, Niinistö tulee toimimaan vahvana presidenttinä eikä tule jäämään pelkäksi kansakunnan keulakuvaksi.
Mielenkiintoista tulee olemaan kuinka hyvin Niinistö pystyy olemaan koko kansaa yhdistävä presidentti ja saavuttamaan samanlaisen kansansuosion kuin edeltäjänsä Tarja Halonen.
Presidentinvaalit ovat perinteisesti saaneet kansalaiset muita vaaleja paremmin liikenteeseen. Tällä kertaa vaalit todella aktivoivat ihmisiä, mm. aiemmin passiivisina olleet nuoret lähtivät sankoin joukoin mukaan vaalityöhön ja sosiaalisessa mediassa käytiin raivoisaa vaalikampanjointia ehdokkaiden puolesta. Valitettavasti innostus ja aktivoituminen eivät realisoituneet äänestämiseksi. Äänestysaktiivisuus romahti 8,3 % päätyen 68,9 %. Yhtä huonoja lukuja presidentinvaaleissa on edellisen kerran saatu vuonna 1978. Tuolloin 64,3 % kansalaisista vaivautui uurnille. Vuoden 1978 vaaleissa on kuitenkin hyvä ottaa huomioon se, että tuolloin olivat ensimmäistä kertaa äänioikeutettuina 18-vuotiaat ja ulkosuomalaiset, jotka lisäsivät äänioikeutettujen määrää yli 900.000.
Äänestysaktiivisuus laski kautta maan, vähiten kuitenkin ehdokkaiden omissa vaalipiireissä Helsingissä ja Uudellamaalla. Yli viisi prosenttia äänestysaktiivisuus laski Pohjois-Savossa, Vaasassa, Keski-Suomessa ja Oulussa. Lapissa romahdus äänestysaktiivisuudessa oli peräti 9,4 %. Harvinaista on myös äänestysaktiivisuuden jääminen Manner-Suomen kunnissa alle 50 prosentin. Tällä kertaa tämä toteutui Rautavaaralla ja Hyrynsalmella. Luvut kertovat karua kieltä kansalaisten passivoitumisesta, mutta onko tulos sittenkään yllätys?
Pakkanen on aivan liian helppo ja epäuskottava selitys äänestysprosentille. En myöskään yhdy täysin YLEn vaaliasiantuntija Sami Borgin näkemykseen, että presidentinvaalien vaalitapa olisi aiheuttanut laskun. Sillä tietenkin on merkitystä äänestysaktiivisuudelle, mikäli vaalien tulos näyttää täysin selvältä jo ennen vaaleja. Suurin syy on kuitenkin itse ehdokkaissa, jotka olivat mielipiteiltään aivan liian lähellä toisiaan, moni äänestäjä ei pystynyt sanomaan selkeästi mikä erottaa Niinistön ja Haaviston toisistaan. Moni tuttuni, joista osa on käynyt viimeiset 40 vuotta äänestämässä, totesivat ensimmäisen kerran jättävän äänestämättä, koska heille ei ollut ehdokasta jota äänestää.
Kahden porvariehdokkaan välille ei syntynyt sellaista vastakkainasettelua, joka olisi innostanut kansalaisia. Valinnan tekeminen kahden kaupunkilaisen, realistin ja idealistin, välillä osoittautui erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomen vaalipiireissä ylivoimaiseksi, mistä kertoo äänestysaktiivisuuden raju lasku. Perinteisen oikeisto-vasemmisto jaon ja maaseutu vastaan kaupunki asetelman puuttuminen passivoi äänestäjiä entisestään. Myös hylättyjen äänien määrän kasvaminen yli 10.000 kertoo äänestäjien vaikeudesta tehdä valinta Niinistön ja Haaviston välillä. Jos vaaleissa suurin ero syntyy ehdokkaiden parisuhteen laadusta, niin se pelkästään ei motivoi suurinta osaa kansalaisista äänestämään. Ainoastaan niitä joille asialla on jostain syystä suuri merkitys.
Suuresta hypetyksestä huolimatta Pekka-ilmiö ei saanut tarpeeksi siipiä alleen. Ilakointi Haaviston kansansuosion jatkumisesta seuraaviin presidentinvaaleihin asti on ennenaikaista, sillä se tuskin kestänee seuraavaa kuutta vuotta. Hyvänä esimerkkinä on Elisabeth Rehn, joka vuoden 1994 presidentinvaaleissa hävisi Martti Ahtisaarelle vain muutamalla prosentilla saaden 46,1 % kannatuksen. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 2000, Lillan-ilmiö oli kutistunut 7,9 % kannatukseksi.
Sauli Niinistö sai vaaleissa vahvan mandaatin toimia presidenttinä, kukaan muu ei ole koskaan saanut suoran kansanvaalin historiassa yhtä suurta voittoa vastaehdokkaasta. Äänestäneiden perusteella Niinistö on todella koko kansan presidentti. Kuitenkin haastetta tuo kannatuksen kerääntyminen valitun presidentin osalta suuriin kaupunkeihin ja Etelä-Suomeen, jättäen maaseudun sekä Pohjois- ja Itä-Suomen ns. ilman presidenttiä. Sauli Niinistö on koko poliittisen uransa ajan ollut omantien kulkija ja tehnyt ratkaisuja, jotka eivät ole olleet kaikkien mieleen. Hänen aikaisempi poliittinen toimintansa ja mm. eilisen illan lausunnot kielivät siitä, että huolimatta perustuslain muutoksesta, Niinistö tulee toimimaan vahvana presidenttinä eikä tule jäämään pelkäksi kansakunnan keulakuvaksi.
Mielenkiintoista tulee olemaan kuinka hyvin Niinistö pystyy olemaan koko kansaa yhdistävä presidentti ja saavuttamaan samanlaisen kansansuosion kuin edeltäjänsä Tarja Halonen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
