Historian epätarkkuuksia

YLE Teemalla on pyörinyt syksyn ajan mielenkiintoinen dokumenttisarja ”Hitlerin kätyrit”, jossa nimensä mukaisesti on esitelty Hitlerin Saksan liittolaismaiden johtajia ja yhteistyömiehiä. Huomiota ovat saaneet Ranskan Pierre Lavalin ohella muun muassa Palestiinan suurmufti Haj Amin al-Husseini, Hollannin natsipuolueenjohtaja Anton Mussert sekä Hitlerin juutalaiset.

Puhuttaessa Hitlerin liittolaisista on luonnollista, että sarjassa käsitellään myös Suomea, olihan maamme yksi Saksan kanssasotijoista. Taannoin esitetyssä Suomi jaksossa käsiteltiin hyvin kattavasti maamme yhteistyötä Saksan kanssa ja kehitystä, joka johti Suomen Saksan liittolaiseksi. Muuten hyvin laadukkaasti tehdyssä sarjassa tuli kuitenkin Suomen kohdalla esiin yllättävän paljon epätarkkuuksia ja suoranaista historiantietämättömyyttä.

Epäloogisuuksien joukossa löytyy pahimpina virheinä muun muassa seuraavaa:

Suomen yhteistyön Saksan kanssa nähdään juontuvan jo Suomen sisällissodan ajoista. Sisällissodan aikaisten suhteiden kehittymisessä Suomen ja Saksan välillä korostetaan Mannerheimin merkitystä. Kuitenkin dokumentissa on kokonaan unohdettu mainita, että Mannerheim ei edes halunnut Saksan keisarikunnan apua. Mannerheim on itse todennut muistelmissaan ja kirjeissään tuolta ajalta, että Suomen olisi sodittava vapaussotansa yksin ilman ulkovaltojen apua. Osaltaan saksalaisten maihinnousu Etelä-Suomeen aiheutti painetta valkoista armeijaa kohtaan käynnistää ratkaiseva isku punaisia vastaan, jolloin sodan lopputuloksen voitaisiin sanoa ratkenneen jo ilman Saksan apua.

Vuoden 1929 vaaleissa SKP sai 14 prosentin kannatuksen, mikä on täysi mahdottomuus sillä puolue oli kielletty Suomessa vuoteen 1944 asti. Todennäköisesti SKP on sekoitettu Sosialistiseen työväen ja pienviljelijöiden vaaliliittoon, joka oli yksi kommunistien peiteorganisaatioista.

Vuoden 1940 kauttakulkusopimus Saksan kanssa yhdistettiin pelkästään Mannerheimin myötävaikutuksella solmituksi. Kuitenkin todellisuudessa asiasta oli yhteisymmärrys Suomen välirauhan ajan poliittisenjohdon keskuudessa.

Kesällä 1941 Suomi ei ollut hyökkäävä osapuoli vaan Suomi julisti sodan ja hyökkäsi Neuvostoliittoon vasta sen jälkeen kun Neuvostoilmavoimat olivat pommittaneet useita Suomen kaupunkeja 25.6.1941. Joten tässä suhteessa Suomen sotilaallista toimintaa voidaan nimittää hyökkäyssodaksi vasta sen jälkeen kun hyökkäys eteni pitkälle Itä-Karjalaan.

Kannaksen suurhyökkäyksen aikana vuonna 1944 Suomella oli melkein satatuhatta sotilasta puolta miljoonaa neuvostosotilasta vastassa, eikä joukkojen määrän suhde ollut 50.000 ja 150.000 kuten dokumentissa annetaan ymmärtää. Todennäköisesti koko suurhyökkäyksen joukkojen määrä on sekoitettu Tali-ihantalan taisteluun, jossa 50.000 suomalaista sai vastaansa 150.000 neuvostosotilasta.

Dokumentissa on myös monessa valokuvassa presidentti Ryti sekoitettu pääministeri Rangelliin ja monissa filminpätkissä kuvataan aivan muilla rintamilla käytyjä taisteluja kuin Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Jatkosodasta kerrottaessa moni filmi on selkeästi tunnistettavissa Saksan armeijan etenemiseksi Neuvostoliittoon. Lopussa näytetyn filmin Petroskoin valloitusparaatista liittyminen syksyn 1944 aselepoon jää hämärän peittoon.

Dokumenttisarja on kuitenkin Suomi osion epätarkkuuksista huolimatta tuonut esiin kattavasti Saksan kanssasotijoiden ajatusmaailmaa ja vastauksia kysymykseen: miksi heistä tuli Saksan liittolaisia. Positiivista myös on, että dokumentissa on esitelty perinteisten Quislingin ja Lavalin lisäksi vähemmän tunnettuja yhteistyömiehiä. Kuten Saksan juutalaisia, jotka tukivat Hitleriä ja joiden osallisuus natsihallinnon politiikassa on ollut vaiettu aihe.