Mitä Gaddafin jälkeen?

Tänään on kuulunut uutisia Libyan vallasta syöstyn johtajan Muammar Gaddafin kuolemasta. Jäljellä olevat Gaddafin linnakkeet ovat luhistumassa ja johtajan kuolema oletettavasti nopeuttaa niiden antautumista. Keväällä totesin Libyan tilanteen ratkeavan ainoastaan länsivaltojen sotilaallisella voimalla, eikä pelkillä pakotteilla ja lentokieltoalueen perustamisella. Epäröinnin jälkeen länsivallat ja YK alkoivat toimia ja lukkiutunut tilanne Libyassa alkoi liikkua Naton aloitettua ilmapommitukset. Tilanteen olisi voinut kuvitella päättyvän Tripolin kukistumiseen Gaddafin kuolemaan taistelussa tai itsemurhaan. Gaddafin tyyliselle johtajalle joutuminen kapinallisten vangiksi ja päätyminen näytösoikeudenkäyntiin ei olisi ollut ”kunniallinen” loppu. Gaddafi ei kuitenkaan kuollut taisteluissa tai tehnyt itsemurhaa vaan onnistui näihin päiviin asti yllyttämään kannattajiaan taistelussa kapinallisia ja länsimaita vastaan.

Mikäli Naton ilmaiskussa kuollut henkilö todellisuudessa on Muammar Gaddafi, voidaan hyvällä syyllä kysyä: mitä Gaddafin jälkeen?

Entisen johtajan kannattajilla on vielä runsaasti aseita käytössään, mutta Gaddafin kuolema saattaa heikentää heidän taistelutahtoaan. Entisen hallinnon tukijoiden muodostamaa uhkaa suurempi ongelma löytyy väliaikaishallinnon sisältä. On olemassa suuri vaara, että kapinallisjohtajat pyrkivät omien joukkojensa avulla täyttämään syntyneen valtatyhjiön ja saavuttaakseen vallan hyvin samalla tavalla kuin Gaddafi vuonna 1969. Pahimmillaan tämä voi tapahtua orastavan demokratian kustannuksella ja vaalien kautta. Toisen ongelman Libyan vakauttamisen tiellä muodostaa maan heimorakenne, miten esim. berberi ja touareg – heimot pystyvät keskenään yhteistyöhön? Myös koko maan yhtenäisyys on vaarassa vahvan keskusvallan luhistuttua, sillä monet alueet mm. Tripolitania ja Kyreneaika eroavat monessa suhteessa toisistaan merkittävästi.

Libyan kohdalla tulevaisuuden näkymien voidaan tulkita olevan heikoimmat ”arabikadun” maista. Tunisiassa vaaleja on siirretty jo eteenpäin, mutta lisäajasta huolimatta kansalaiset ovat rekisteröityneet laiskasti äänestäjiksi ja galluppien kärjessä tuntuvat keikkuvan entiset valtapuolueet ja islamistiset liikkeet. Egyptissä Mubarakin syrjäyttäjät ovat tuskastuneet uudistusten hitauteen ja ennen heidän puolellaan ollut armeija on jo tulittanut kaduille uudestaan tulleita ihmisiä. Egyptissä on myös uskontojen kesken leimahtanut väkivaltaisuuksia entisen hallinnon suojeluksessa olleiden koptikristittyjen tuntiessa turvallisuutensa uhatuksi. Arabianniemimaalla Jemenin tilanne on todella sekava ja tarkkaa tietoa todellisesta vallanpitäjästä ei ole presidentti Ali Abdullah Salehin erottua.

Yksi yhteinen piirre vallankumouksen tänä vuonna kokeneissa arabimaissa on havaittavissa. Niin Tunisiassa, Egyptissä ja kuin myös Libyassa ihmiset otaksuvat kaiken muuttuvan kuin sormia napsauttamalla paremmaksi ja järjestelmä, jota kutsutaan demokratiaksi, laskeutuu taivasta ja se voidaan ottaa suoraan käyttöön. Arabikadun kulkijoiden olisi hyvä huomata, että länsimaissa demokratian idean kehittely nykyisen kaltaiseksi kesti kolmen sadan vuoden ajan ja sen soveltaminen käytäntöön esim. Suomessa nykyisen kaltaiseksi kansavaltaiseksi järjestelmäksi on vienyt yli viisikymmentä vuotta. Kuinka kauan muutoksen voidaan ajatella kestävän sellaisissa maissa, joissa ei ole koskaan ollut demokratiaa ja jossa demokratian käsitettä ei edes ymmärretä? Nyt kannattaisi pystyä tarkkaan harkittuun ja ennen kaikkea hillittyyn järjestelmän muutokseen. Nopeassa tahdissa toteutetut radikaalit yhteiskunnalliset muutokset autoritaarisista maista demokratioiksi voi tuoda valtaan uudet Husseinit, Gaddafit ja Khomeinit, jolloin meillä on käsissämme jälleen uusi pallopeli yhdellä maailman räjähdysherkimmistä alueista.