torstai 20. tammikuuta 2011

Obaman kaksi vuotta

Tasan kaksi vuotta sitten tammikuun 20. päivänä 2009 Yhdysvaltain pääkaupungissa Washingtonissa vannoi virkavalansa maan 44. presidentti. Demokraattinen vallanvaihto presidentiltä toiselle oli toteutunut samalla tavalla jo 43 kertaa, mutta tällä kertaa Capitolin portailla tehtiin historiaa. Kaksi miljoonaa ihmistä oli ahtautunut kongressin edessä olevalle nurmialueelle ja 1,5 miljardia ihmistä seurasi television välityksellä kun ensimmäistä kertaa maailman mahtavimmaksi mieheksi ja vapaan maailman johtajaksi nousi afroamerikkalainen, kenialaisen virkamiehen ja kansasilaisen antropologin poika, Havaijilla syntynyt ja mm. Jakartassa kasvanut, Illinoisin nuorempi senaattori Barack Obama. Obama vannoin virkavalan käsi saman raamatun päällä, jota hänen esikuvansa Abraham Lincoln oli käyttänyt vuonna 1861 samassa tilaisuudessa.

Obaman nousu Yhdysvaltain politiikalle on rakettimainen ja se etsii vertaistaan maan historiassa. Presidentinvaaleissa Obama herätti iskulauseillaan ”Change” muutos ja ”Hope” toivo suuria odotuksia amerikkalaisissa ja vetosi niihin henkilöihin, jotka olivat silloisessa poliittisessa tilanteessa menettäneet uskonsa amerikkalaiseen unelmaan. Hän saikin amerikkalaisittain suuren voiton vastaehdokkaastaan republikaanien John McCainista yli seitsemän miljoonan äänen erolla.

Ylisuuret odotukset Obaman kyvyistä johtaa Amerikka kohti menestystä jatkuivat hänen valintansa ja virkaanastujaistenkin jälkeen. Muutama päivä vaalivoiton jälkeen The New York Times julkaisi piirroksen, jossa Obama ratsastaa aasilla, demokraattisen puolueen tunnuksella, Washingtoniin uuden auringon saattelemana. Tien varrella on paljon amerikkalaisia, jotka huutavat ”hän korjaa talouden”, ”hän pelastaa terveydenhuollon”, ”hän työllistää kansalaiset”, ”hän siirtää vuoria”, ”hän poistaa liikalihavuuden”, jne. Piirros kuvaa hyvin Obamaan ladattuja odotuksia, hänen kuviteltiin olevan lähestulkoon messias, joka pystyy nopeassa ajassa toteuttamaan kaiken sen, josta hän vaalikampanjassaan puhui. Madaltaakseen kansalaisten odotuksia, Obaman virkaanastujaispuhe oli hyvin vaatimaton verrattuna esimerkiksi voitonpuheeseen vaalituloksen ratkettua. Virkaanastujaispuheella hän yritti saada kansalaiset huomaamaan politiikan realiteetit, sen ettei asioiden korjaaminen onnistu ihan tuosta vain.

Luonnollisesti suuret odotukset eivät realisoituneet tarpeeksi nopeasti ja amerikkalaiset käänsivät selkeänsä suurta suosiota nauttivalla presidentille ja kannatus alkoi laskea. Presidenttiin pettyneet kansalaiset olivat unohtaneet Obaman perineen kahdeksan vuotta vallassa olleelta republikaani hallinnolta romahtaneen talouden, kaksi sotaa, etääntyneet liittolaiset ja kasvaneen joukon vihollisia, rapautuvan terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmän sekä jakautuneen kansakunnan.

Useasti presidentin sanotaan pystyvän hallitsemaan sata päivää valintansa jälkeen, sillä sen jälkeen alkaa lähestyä kongressin välivaalit jolloin Capitolin kukkulalla ei kenelläkään enää ole aikaa presidentille. Välivaalien jälkeen presidentti joutuu keskittymään jo omaan uudelleen valintaansa. Mitä Obama on saanut ”sadan päivän” ja sen jälkeen aikaan? Millaisia tuloksia näistä lähtökohdista on syntynyt?

Ulkopolitiikan saralla hän on pystynyt parantamaan huomattavasti Yhdysvaltain suhteita läheisimpiin liittolaisiin ja Euroopan Unioniin. Venäjän kanssa Yhdysvallat on päässyt sopimukseen ydinaseriisunnasta ja strategisten aseiden vähentämisestä. Kairon yliopistossa pitämässään puheessa hän ojensi kätensä muslimimaailmalle ja on aloittanut uudelleen neuvottelut Lähi-idän kriisin ratkaisemiseksi. Irakista Obama on vetänyt pois viimeisetkin taistelujoukot ja terrorismin vastaisen sodan pääpaino on siirretty Afganistanin vuorille. Afrikka on noussut ulkopolitiikan kannalta tärkeäksi alueeksi, osaltaan pyrkimyksenä on vähentää Kiinan ylisuurta vaikutusvaltaa mantereella. Ponnistelut ulkopolitiikan saralla ovat tuottaneet hyvin lyhyessä ajassa tulosta ja 2009 hän vastaanotti Nobelin rauhanpalkinnon työstä aseriisunnan ja maailmanrauhan hyväksi. Voimaan ensisijaisesti perustuva ulkopolitiikka on korvautunut perinteisellä diplomatialla.

Sisäpolitiikassa Obama on pysäyttänyt talouden romahduksen ja suurin osa valtion haltuun ottamista yrityksistä ja pankeista suurin osa on päässyt takaisin jaloilleen. Talouden pelastusoperaatio on kasvattanut Yhdysvaltain julkisenvelan määrän ennätyssuureksi ja tilanteen tasapainottaminen on suuri haaste seuraaville vuosille. Vaikea uskoa, että vajaat 15 vuotta sitten Clinton pystyi julistamaan useita vuosia peräkkäin maan talouden ylijäämäiseksi, ennen Bush nuoremman valtakautta. Energiapolitiikan osalta Obaman vaatimukset uusiutuvien energiamuotojen lisäämiseksi saivat lisäpontta Meksikonlahdella tapahtuneen öljyonnettomuuden seurauksena. Maailman historian yhdestä tuhoisimmasta öljykatastrofista olisi voinut tulla Obaman ”Katriina hurrikaani”, joka romahdutti George W. Bushin kannatuksen lopullisesti. Nopea puuttuminen kriisiin ja liittohallituksen resurssien ohjaaminen tilanteen ratkaisemiseksi pelasti presidentin edeltäjänsä kohtalolta. Sosiaalipolitiikassa Obama onnistui siinä missä Clinton, Kennedy ja kaikki 1960-luvun jälkeiset demokraattipresidentit epäonnistuivat: terveydenhuoltouudistuksessa. Uudistus jakoi Yhdysvaltain poliittisen kentän ja osaltaan tästä kahtiajaosta syntyi äärikonservatiivinen Tee Kutsu-liike vastustamaan presidentin ”sosialistista politiikka”. Terveydenhuolto uudistuksessa 46 miljoonaa amerikkalaista saa ensimmäistä kertaa elämässään turvaa sairauden sattuessa. Jo hyväksytty uudistus on kärsinyt takaiskuja republikaanien vaalivoiton myötä ja hankkeen tulevaisuus on epävarma. Koulutuspolitiikassa Obaman on pystynyt lisäämään opettajien määrää sadalla tuhannella.

Virkakautensa kaksi viimeistä vuotta tulevat olemaan erittäin haasteelliset yhtä edistyksellisen politiikan toteuttamiselle. Republikaanien enemmistö edustajainhuoneessa hankaloittaa uudistuksien läpimenoa ja kompromisseja on luvassa. Tosin republikaanien halusta kompromisseihin ei ole takeita, sillä senaatin republikaanien vähemmistöjohtaja Mitch McConnell totesi puolueensa vaalivoiton myötä republikaanien tärkeimmän tehtävän olevan ”presidentin uudelleen valinnan estäminen”. Mikä sen parempi tapa estää vastustajan uudelleen valinta kuin tyrmätä kaikki hänen poliittiset aloitteensa ja nimitykset tai ainakin hidastaa niiden etenemistä merkittävästi. Viimeistään kahden vuoden päästä nähdään pystyykö Barack Obama nousemaan yhdeksi Yhdysvaltain historian suurimmista presidenteistä, esikuvansa Abraham Lincolnin rinnalle.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Afrikan jättiläinen on hajoamassa


Afrikan suurin ja maailman 10. suurin valtio, Sudan, on hajoamassa. Etelä-Sudanissa on parasta aikaa käynnissä kansanäänestys, jonka pyrkimyksenä on alueen irtaantuminen Sudanista. Kansanäänestyksestä sovittiin Etelä-Sudanin vapautusliikkeen Sudanin kansanvapautusarmeijan SPLA:n ja Sudanin hallituksen välisessä rauhansopimuksessa 2005, joka päätti 1,5 miljoonaa uhria vaatineen ja vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan. SPLA:n kanssa 2005 tehty sopimus ei ole kuitenkaan rahoittanut Sudanin tilannetta vaan maassa on jo vuosikymmenien ajan toiminut useita kapinallisryhmiä, jotka saavat tukea Sudanin naapurimailta. Sudanin poliittinen tilanne ei ole poikkeuksellista Afrikassa. Kongon Demokraattisen Tasavallan sisällissotiin 1990-luvulla sekaantui yli toistakymmentä afrikkalaista valtiota, tukien vuoronperään hallituksen kaataneita kapinallisia ja uusia vallanpitäjiä vastaan nousseita kapinallisryhmiä.

”Niilin tasavallan” itsenäistyminen olisi merkittävä ennakkotapaus Afrikan siirtomaavallan aikana tehtyjen rajojen muuttamattomuudesta. Afrikan maiden rajat ovat pysyneet lähestulkoon muuttumattomina jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin Euroopan suurvallan jakoivat mantereen siirtomaihin. Euroopan suurvaltojen taloudelliset edut törmäsivät Afrikassa ja konfliktien välttämiseksi vuonna 1885 Berliinin konferenssissa sovittiin periaatteista joilla eurooppalaiset saattoivat omia alueitaan Afrikasta. Sopimus ei kuitenkaan tuonut lopullista rauhaa suurvaltojen välille ja mm. Anglo-Egyptiläisen Sudanin rajoista sovittiin vasta 1898 Fashodan taistelun jälkeen, jolloin britit ja ranskalaiset saivat sovittua kiistat maa-alueista. 1800-luvun loppupuolella sovituista rajoista tuli myöhemmin 1950-luvun jälkeen itsenäistyneiden maiden rajoja. Mielivaltaisesti viivoittimella piirretyt rajat jakoivat ja toisaalta yhdistivät heimoja keskenään. Tämän politiikan tuloksena monet keskenään vihamieliset heimot päätyivät saman maan alaisuuteen ja vastaavasti yhdessä olleet heimot jakaantuivat. Afrikan heimokulttuurin perustuvissa yhteiskunnissa tämä luonnollisesti on aiheuttanut väkivaltaisuuksia.

Etelä-Sudanin irtaantumispyrkimys ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen Afrikassa muuten kuin rauhanomaisen toteutustavan vuoksi. Irtaantumispyrkimyksiä on nähty mutta ne on tukahdutettu väkivaltaisesti, joista on usein käynnistynyt Afrikalle tunnusomaisia sisällissotia. Tunnetuin ja jonkin aikaa jopa onnistunut irtaantuminen on todennäköisesti Biafran itsenäisyys 1967–1970 Nigerian liittovaltiosta, jonka jälkeen Biafran tasavalta jälleenliitettiin osaksi Nigeriaa. Namibian itsenäistymistä valkoisten hallitsemasta Etelä-Afrikan Tasavallasta 1990 ei voida pitää Etelä-Sudanin kaltaisena itsenäistymisenä, sillä alue siirtyi Etelä-Afrikan Unionin hallinnoimaksi mandaatiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Saksan siirtomaat jaettiin Kansainliiton alueina Ison-Britannian ja Ranskan kesken.

Mikäli kansanäänestyksen tulos puoltaa itsenäisyyttä, on kiintoisaa nähdä miten rauhanomaisesti valtion hajoaminen tulee tapahtumaan. Antaako Sudanin sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan syytteen saanut presidentti Omar al-Bashir Etelä-Sudanin noin vain irtaantua. Sudanissa on käyty käytännöllisesti katsoen sisällissotaa maan itsenäistymisestä vuodesta 1956 lähtien ja Etelä-Sudanin itsenäistymisen vain yllyttäisi muita alueita irtaantumaan Khartumin keskusvallan alaisuudesta. Al-Bashirin ongelmanhan on Etelä-Sudanin lisäksi Darfurin kriisi ja jännitteet maan itäosassa. Toinen merkittävä ongelma on Etelä-Sudanin öljyvarat. 70 % Sudanin tuloista tulee öljystä ja 80 % siitä pumpataan tulevan Etelä-Sudanin alueelta. Näin merkittävän taloudellisen resurssin menettämistä tuskin tullaan katsomaan pelkästään sivusta. Mikäli presidentin aikomukset Etelä-Sudanin suhteen ovat pyyteettömät, joutuu hän tasapainoilemaan maan yhtenäisyyttä kannattavan kovan linjan sekä armeijan ja toisaalta Etelä-Sudanin itsenäisyyttä kannattavien kansalaisten sekä heitä tukevien länsivaltojen välillä.

Lähiviikkoina näemme syntyykö maailmaan uusi itsenäinen ja elinkelpinen valtio.



perjantai 7. tammikuuta 2011

Kokoomuksen puisto-osaston uudistunut ilme

Eduskuntavaaleihin on sata päivää aikaa ja lähes kaikki puolueet ovat saaneet kampanjailmeensä ja iskulauseet valmiiksi. Yhden puolueen valinnat vaaleja varten herättävät ihmetystä. Ennen joulua Kokoomuksen puisto-osasto (ent. Vihreät) julkaisi vaaliteemansa: Suomen vaakunaleijona vihreällä pohjalla, iskulauseena ”Uusi Suomi”. Asiasta on yllättävän vähän noussut laajempaa keskustelua akateemisten piirien ulkopuolella, edes fanaattisimmat nurkkapatriootit eivät ole aktivoituneet Vihreiden provokaation edessä. Ainoana asiasta julkisuudessa näkyvästi tuohtunut henkilö oli liikemies Niklas Herlinin, joka puolusti omaa mediabrändiään. Ihmetystä kyllä herättää hyvinkin kansallishenkisen iskusanan käyttäminen, sillä ovathan Vihreät profiloituneet lähinnä maailmaa syleilevinä hippeinä eivätkä kansallishenkisinä isänmaanedustajina.

Vihreiden uudistuneessa ilmeessä oma huomioni kiinnittyi suuresti vaakunaleijonan esiintymiseen. Tyrmistyin asiasta suuresti sillä ensinnäkin lipun ja vaakunaleijonan käyttö tavaramerkkinä tai kaupallisissa tarkoituksissa on kiellettyä. Suomen leijonavaakuna symboloi valtiota ja tästä syystä se mm. esiintyy tasavallan presidentin autorekisterinumeron tilalla, valtio- ja sotalipussa sekä kunniamerkeissä. Heraldiikan puoliammattilaisena tuntuu hyvin törkeältä miten yksi puolue tuosta noin vain ottaa kansallissymbolin omakseen ainoastaan edistääkseen omia itsekkäitä päämääriä. Vaakuna leijona on ollut Suomen tunnuksena jo 1580-luvulta lähtien, jolloin se edusti Ruotsin valtakunnan itäisiä osia kuningas Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä. Sen jälkeen siitä tuli Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan vaakuna lisättynä herttuakunnan kruunulla, ja vuodesta 1917 se on edustanut itsenäistä Suomen tasavaltaa.

Sisäministeriön alaisen Suomen heraldisen toimikunnan jäsen professori Jukka Kemppinen kertoi Suomen Kuvalehden haastattelussa joulun alla, että virallinen syyttäjä voisi vaatia vaakunaleijonan käytönkieltämistä Vihreiden kampanjassa. Selkeitä perusteita tälle vaatimukselle lainpuitteissa olisi. Vihreiden uusi leijona-ilme on yksi yhteen vaakunaleijona kanssa, ainoastaan yhdeksän heraldista ruusua puuttuu, jotta se olisi täsmälleen valtion vaakunan kaltainen. Tekoa puolustavina argumentteina on käytetty mm. Kokoomusta, jonka symbolina on leijona. Ensinnäkin jos toinen toimii väärin, esim. hyppää vaikka kaivoon, kannattaa tätä toimintaa seurata? Toiseksi Kokoomuksen käyttämä leijona ei ole millään tavoin tunnistettavissa Suomen leijonavaakunaksi vaan puolue on muotoillut leijona-symbolista omanlaisensa tunnuksen. Heraldiikassa leijonahan on kotkan ja karhun ohella yksi eniten käytetyistä tunnuksista. Onko Vihreillä todellakin luovuus ja ideat näin vähissä, kun yksi kansakunnan symboleista täytyy ottaa tunnukseksi puolueen vaalikampanjaan?

Summa summarum, kaipa Vihreiden uusi ulkoasu on poliittisesti ymmärrettävä hyvin rationaaliseksi valinnaksi. Ainakin kuluneen neljän vuoden aikana Vihreiden politiikka on ollut niin oikeistolaista, ettei perinteinen maapallo logo globaalia hyvinvointia ja vastuuta symboloivana tunnuksen enää edusta puolueen linjaa. Paremmin nykyistä linjaa kuvaa uudistettu ilme, onhan se nyt hyvin yhtenevä emopuolueen eli Kokoomuksen kanssa arvojen kanssa.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Uusi vuosi, sama meno?


Vuosi vaihtui mutta ns. uusia kujeita ei näytä tulevan vaan viime vuoden tyylillä jatketaan: VR:ää vaivaa edelleen lumi ja pakkanen, euroalueen talouskriisi syvenee entisestään, SDP:n kannatus (käytetään tässä yhteydessä termiä) ”pysyy vakaana”, vaalirahoituskohu ei ota laantuakseen ja Helsinki hautautuu lumeen. Jatkuuko sama myös tämän vuoden ajan vai onko muutosta tulossa?

Suurimpia muutoksia nykymenoon saattaa tuoda huhtikuun eduskuntavaalit, muutoksen suuruus riippuu jälleen kerran kansan mielipiteestä. Kuluneen neljän vuoden aikana on nähty mihin tilaan nykyisten porvaripuolueiden, Kokoomuksen puisto-osaston ja ikuisen hallituspuolueen RKP:n yhteyshallitus on Suomen vienyt. Muutosta näiden ryhmittymien politiikalle tarjotaan monelta eri suunnalta. Nyt myös hallituspuolueet itsessään tarjoavat muutosta nykyiselle politiikalle. Vaalien lähestyessä Kokoomuksen ja Keskustan pyhäallianssi on osoittanut rakoilemisen merkkejä. Viimeisimpiä osoituksia yhteisrintaman hajoamisesta ovat Kokoomuksen kansanedustajien mielipiteet ministeri Vehviläisen liikennepolitiikasta ja tänään Mauri Pekkarisen tyrmätessä kovin sanoin Hetemäen veroesitykset.

Vaalikauden viimeiset valtiopäivät on yleisesti poliittisilta ratkaisuilta jähmeä, puolueiden pyrkiessä minimoimaan merkittävät poliittiset ratkaisut vaalien johdosta. Toivottavaa kuitenkin on, että pitkillä valtiopäivillä oleva eduskunta ei kokonaisesti ryntää vaalikentille ja jätä edessä olevat tärkeät ratkaisut tekemättä, talous ja työllisyys eivät voi odottaa neljää kuukautta ja tuleviin hallitusneuvotteluihin kuluvaa aikaa. Hallitus kyllä on omasta puolestaan kasannut paljon päätettävää seuraavalle hallitukselle, joten sitä listaa on eduskunnan enää turha pitkittää.

Sään suhteen jatkuu myös sama meno kuin viime vuonna. Noloa tästä tekee sen, että viime vuoden tilanteesta ei otettu mitään opiksi, vaikka näin luvattiin monelta eri taholta. Viime talven suurimpina ongelmapesäkkeinä olleet rautatiet ja junat sekä Helsingin kadut ovat myös tänä samassa tilassa. Talvella voi tulla lunta todella paljon ja pakkanen saattaa nousta korkealle, silti tähän ei ole varauduttu vaan vastauksena talvesta johtuviin ongelmiin on tarjottu ainoastaan ”ei ole resursseja”. Kunnolliset resurssit tilanteen korjaamiseksi olisi tietysti voinut hoitaa kuntoon jo viime talven kokemuksien perusteella, eikä tarkkailla tilannetta vielä tämän talven ajan.

P.S.
Iltapäivälehdille jutun aihetta tuottanut ”nännilääkäri” sai tänään korkeimmassa oikeudessa lopullisen tuomionsa seksuaalisesta ahdistelusta vuoden 2007 kesällä tehdystä rikoksesta. Kuka vielä voi väittää, että Suomen oikeuslaitos olisi aliresursoitu ja ruuhkautunut.