keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Kriisi arabimaissa


Viime viikkojen tapahtumia Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä on verrattu kansandemokratioiden vapautumiseen kommunismin ikeestä 1989. Monet olettavat Egyptin presidentti Hosni Mubarakin kokevan saman kohtalon kuin Tunisian presidentti Ben Ali ja vuoroaan odottavat mm. Jemenin ja Jordanian hallitukset. Itä-Euroopan kumouksessa ja nyt nähtävässä arabimaiden kuohunnassa on kuitenkin yksi selkeä ero: 1989 kapinoitiin Neuvostoliitto vastaan lännen tuella, nyt kumouksellinen toiminta kohdistuu länttä vastaan. Egypti on ollut lännen merkittävä liittolainen alueella monen vuosikymmenen ajan. Kun maa lopetti vihollisuudet Israelin kanssa 1979, on Yhdysvallat sen jälkeen tukenut maan armeijaa miljardilla dollarilla vuodessa. Hosni Mubarakilla on ollut suuri rooli Lähi-idän edes jonkinasteisessa vakaudessa, hänen kolmivuosikymmentä kestäneen hallinnon aikana Egypti ei ole kertaakaan ollut sodassa Israelin kanssa ja maa on panostanut huomattavasti Lähi-idän rauhan aikaansaamisessa. Länsivaltojen johtajat ovat olleet yleinen näky Kairossa ja maan ihmisoikeustilanteesta ei ole moitittu. Nyt kasvoja yritetään pelastaa kehottamalla Mubarakia väistymään ja tekemään uudistuksia. Miksi näitä vaatimuksia ei esitetty jo kaksikymmentä vuotta sitten?

Kansannousu ei ole pelottanut Lähi-idän vahvaa miestä ja presidentti Mubarak aikoo pysyä vallassa kautensa loppuun asti. Presidentin tukijat ovat ensimmäistä kertaa ilmestyneet kaduille ja ovat näyttäneet, etteivät kaikki egyptiläiset ole hallintoa vastaan. Tosin heidät on ehditty leimata lahjotuiksi hulinoitsijoiksi median taholta, edes selvittämättä hallituksen puolustajien kantoja. Maan vähemmistöt tukevat vahvasti Mubarakia, sillä hänen sekulaarinen hallinto on taannut mm. koptikristittyjen turvallisuuden (joita on noin 10 prosenttia maan väestöstä). Erityisesti uskonnolliset vähemmistöt pelkäävät nykyisen hallinnon kaatumisen jälkeen valtaan nousevan islamilaisenhallinnon.

Egyptin tilanne on saanut valtavasti huomiota ja sosiaalisessa mediassa on kerääntynyt yhteen vallankumouksen tukijoita ympäri maailmaa, itsellenikin tuli kutsu ”virtuaaliseen marssiin Egyptin protestoijien tueksi”. Mieleen tulee periaatteellinen kysymys siitä, voidaanko vallankumousta tekeviä tai protestoijia pitää lähtökohtaisesti aina oikeassa? Juhlittaisiinko islamilaista vallankumousta nykypäivänä samalla tavalla kansan rohkeana toimintana hallitusta vastaan, tilannehan oli silloin samanlainen Iranissa kuin nyt Egyptissä. Epäilen vahvasti ettei.

Reaalipoliittisesti tarkasteltuna Mubarakin ja hänen hallintonsa väistyminen vallasta on länsimaille katastrofaalisin tilanne Lähi-idässä vuosikymmeniin. Egyptin hajanainen oppositio ei pysty kasamaan vahvaa keskushallintoa ja tällä hetkellä käydyt kahden suuren blokin yhteenotot voivat pilkkoutua eri ryhmien väliseksi valtataisteluksi. Egyptin keskusvallan heikentyminen heijastuu suoraan alueen status quohon ja uhkaa mm. Israelin turvallisuutta, maan armeija IDF on korottanut valmiuttaan ja pääministeri Netanjahu vaati länsimaita tukemaan Mubarakin hallintoa.

Myöskään demokraattisen hallinnon muodostuminen ei ole reaalipoliittisesti riskitön vaihtoehto Egyptin naapurimaille, länsivalloille tai edes egyptiläisille itselleen. Demokratiassa kun on se vaara olemassa, että kansalaiset äänestävät ”väärin”. Tällainen mahdollisuus ei ole täysin hatusta vedetty sillä tämä tapahtui joiden mielestä Ruotsin viimeisissä parlamenttivaaleissa Ruotsidemokraattien päästessä valtiopäiville. Arabimaiden ääriliikkeet ovat huomattavasti radikaalimpia kuin Eurooppalaiset vastineensa ja niiden vallankasvusta löytyy esimerkkejä. Algeriassa vuoden 1991 parlamenttivaaleissa voiton vei islamilainen pelastusrintama, jonka istuva hallitus lopulta syrjäytti ja mitätöi vaalituloksen. Tämä tapahtui Yhdysvaltojen ja Euroopan tuella.

Kaikesta huolimatta länsimaat voivat kuitenkin antaa Egyptin nykyisen hallinnon kaatua, tapahtuma ei ole niin paha kuin vallankumous eräässä toisessa arabimaassa. Saudi-Arabiassa Egyptin kaltaista tapahtumaa ei voi syntyä ja tilanteessa länsi ei ainakaan olisi yhtä toimettomana kuin nyt Egyptin tapauksessa. Maailman suurimman öljyntuottajamaan ajautuminen demokraattisiin käsiin on niin iso riski jota länsimaat, erityisesti Yhdysvallat, eivät voi sallia. Yksissä vaaleissa valtaan voi nousta ääri-islamilainen hallinto, mikä ei olisi yhtään ihme, sillä onhan Saudi-Arabia radikaalin islamin tyyssija.



4 kommenttia:

Karim A.B. kirjoitti...

Oma näkemykseni on se etteivät Tunisialaiset taistelleet länttä vastaan. Ja jos taistelivat niin epäsuorasti: tukihan länsi epäsuorasti Ben Alin mafiaa.

Jani Kokko kirjoitti...

Mielelläni tuon esille sellaisia näkemyksiä, jotka eivät välttämättä pääse esille nykyisessä tilanteessa. Blogissani nimenomaan tarkoitan epäsuoraa taistelua länttä vastaan johtuen juuri Yhdysvaltojen ja länsimaiden avokätisistä tuista arabimaiden hallituksille, jotta ne pitäisivät maansa kontrollissa.

Jukka Torikka kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirjoitus! En voi nähdä tilannetta aivan samoin kanssasi.

Egyptin ihmisoikeustilanteesta ei ehkä aikaisemmin ole huudeltu valtiollisella tasolla, mutta kyse on ollut niin sanotusta reaalipolitiikasta. Kaikki ovat tienneet Egyptin ihmisoikeustilanteet olevan heikko ja turvallisuuspalvelujen kiduttavan pidätettyjä.

Asiaan ei ole puututtu, sillä pahimmillaan islamilaisten terroristien kiduttaminen on ollut jopa hyödyllistä länsimaille. Kuitenkin samaan aikaan esimerkiksi Amnesty on pitänyt Egyptin tilannetta hälyttävänä.

Siinä olet toki oikeassa, että protestoijat ja vallankumoukselliset eivät suinkaan aina ole "oikeassa" tai "hyvien puolella". Puolen valitseminen tällaisissa konfliktitilanteissa vaatii aina tarkkaa harkintaa.

Minusta kuitenkin Egyptin tapauksessa tilanne näyttää selvältä: Kansa taistelee autoritaatista poliisivaltiota ja 30 vuotta hallinnutta yksinvaltiasta vastaan. Kyseessä ei näyttäisi olevan minkään yksittäisen valtaklikin masinoima konfrontaatio, vaan aito kansanliike. Siksi ainakin itse sitä kannatan, mutta varaan toki mahdollisuuden kritisoida myös Egyptissä mahdollisesti valtaan nousevaa uutta hallintoa.

Se täytyy vielä todeta, että ilmeisesti Mubarak oli aivan aidosti lopettamassa uraansa presidenttinä tämän kautensa lopussa ja suunnittelemassa rauhanomaista vallansiirtoa. Mutta turha sitä nyt on tolkuttaa, ei kukaan enää usko.

Jani Kokko kirjoitti...

Reaalipolitiikkaan koko kirjoitukseni perustuikin. Ulkopolitiikka on suurelta osin tasapainoilua ihanteiden ja realismin, kaaoksen ja järjestyksen, jne. välillä.

Länsimaiden kannalta autoritaarinen Egypti on ollut parempi vaihtoehto kuin demokraattinen Egypti. Jos asia ei olisi näin niin varmaan tilanteelle olisi jo jotain pyritty tekemään viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana.