Tapaninpäivä 20 vuotta sitten vuonna 1991. 20 vuotta sitten sai päätöksensä maailmanjärjestys, jonka monet luulivat olevan ikuinen. Edes Berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989 ja Itä-Euroopan vallankumoukset eivät saaneet poliitikkoja näkemään edessä olevia vielä suurempia mullistuksia. Joulupäivänä Mihail Gorbatšov oli eronnut Neuvostoliiton presidentin tehtävistä ja seuraavana päivänä huipentui parin vuoden ajan jatkunut kehitys yhden aikakauden päättymiseen. Tapaninpäivänä 1991 laskettiin punalippu viimeisen kerran alas Kremlin lipputangosta päättäen 74 vuotta jatkuneen kommunistisen yhteiskuntakokeilun ja kylmän sodan. Toisesta maailmansodasta lähtien maailmaa hallinnut kahtiajako idän ja lännen, kommunismin ja kapitalismin, diktatuurin ja demokratian välillä, katosi yhdessä yössä.
Neuvostoliiton hajoaminen ei tapahtunut kuitenkaan hetkessä vaan se oli parin vuoden kehityksen huipentuma. Kommunistihallintojen kaatuminen Itä-Euroopassa 1989, osaksi Gorbatšoviin politiikan seurauksena, muutti Neuvostoliiton suhdetta entisiin liittolaismaihin merkittävästi. Gorbatšovin mukaan jokainen maa saisi valita oman tiensä pelkäämättä Budapestin 1956 tai Prahan 1968 toistumista. Kansandemokratioiden tapahtumien johdosta lakkautettiin tammikuussa 1991 Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto SEV, joka oli ollut Neuvostoliiton ja sen liittolaisten taloudellisenyhteistyön kulmakivi. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto lopetti tuen Kuuballe, joka oli ollut Fidel Castron valtaannoususta asti kommunismin etuvartio läntisellä pallonpuoliskolla. SEVin hajoamisen jälkeen loppunsa näki helmikuussa Naton vastapainoksi aikoinaan perustettu Varsovan liitto. Varsovan liiton hajoamisen myötä katkesivat viimeisetkin sotilaalliset siteet Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan välillä. Vuoden 1990 aikana suurin osa voittamattomasta puna-armeijasta oli vedetty entisistä kansandemokratioista. Maista, jotka se oli vapauttanut toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja joita se oli luvannut puolustaa lännen uhkaa vastaan.
Gennadi Janajevin ja muiden vanhoillisten kommunistien epäonnistunut vallankaappaus elokuussa vain nopeutti Neuvostoliiton hajoamista. Vallankaappausyrityksen jälkeen neuvostotasavallan yksi toisensa jälkeen julistautuivat itsenäisiksi Neuvostoliitosta. Supervalta, joka oli saanut asemansa Suuressa Isänmaallisessa sodassa, menetti olemassaolonsa oikeutuksen kun neuvostokansalaiset hylkäsivät järjestelmän.
Neuvostoliiton hajoaminen muutti Suomen ulkopolitiikan suunnan täysin. Tasapainoilu idän ja lännen välillä hävisi ja Suomi pystyi liittymään mukaan Euroopan integraatioon. Kaikuja menneistä ajoista on kuitenkin havaittavissa, sillä Venäjän suoranainen arvosteleminen vaikuttaa edelleen olevan tabu poliittisessa keskustelussa ja presidenttiehdokas Väyrynen on tuntunut jumittuvan kokonaan kahdenkymmenen vuoden takaisiin asetelmiin. Joku voisi käydä Paavolle sanomassa, että Neuvostoliitto on jo hajonnut. Väyryselle ja kaikille muillekin luettavaksi voin suositella professori Jaakko Blombergin vastikään ilmestynyttä teosta ”Vakauden kaipuu – kylmän sodan loppu ja Suomi”, joka on ensimmäinen perusteellinen kokonaisesitys kylmän sodan päättymisestä ja sen vaikutuksesta Suomen ulkopoliittiseen asemaan.
Suomen ohella Neuvostoliiton hajoaminen vaikutti koko maailmanpolitiikkaan, muuttaen kaksinapaisen maailman yhden supervallan hallitsemaksi, Yhdysvallat saattoi nyt toimia yksin pelkäämättä intressien törmäystä toisen supervallan kanssa. Tapaninpäivänä 1991 yksi historian merkittävimmistä aatteista – kommunismi – kuoli. 70 vuodessa aate osoitti tehottomuutensa kansalaisten vapauttajana ja hyvinvoinnin jakajana. Kommunismi kyllä vapautti venäläiset pienen aristokraattisen yläluokan vallasta, mutta toi tilalle stalinistisen diktatuurin. Neuvostoliiton hajoaminen olisi voinut päättyä vapauden ja demokratian voittoon entisissä neuvostotasavalloissa. Hyvin alkanut kehitys ei kuitenkaan voinut mitään vanhoille valtarakennelmille. Kommunistipuolueiden tilalle tuli kyllä uudet puolueet, mutta kommunisminajan johtajat säilyivät. 20 vuotta myöhemmin, erityisesti monessa Keski-Aasian entisessä neuvostotasavallassa on vallassa samat henkilöt kuin Neuvostoliiton aikana. Neuvostoliiton tilalle tullut Venäjä ei muuttunut diktatuurista demokratiaksi yhdessä yössä tai edes yhdessä vuosikymmenessä. Neuvostoliiton hajoamiseen ja kansojen vapauttamiseen merkittävästi vaikuttanut Boris Jeltsin ei luotsannut Venäjää kohti todellista demokratiaa vaan keskittyi vallankasaamiseksi itselleen ja hallitsevalle eliitille. 1990-luvun alun toiveikkuus kariutui vuoden 1993 vallankumousyrityksen tukahduttamiseen voimatoimin. Tuolloin, kuten myös vuonna 1991, vallankaappauksen käynnistäjänä toimi maan varapresidentti.
Vaikka miljoonat ihmiset tervehtivät ilolla NKP:n yksinvallan päättymistä 20 vuotta sitten, ovat miljoonat ihmiset kaivanneet takaisin entistä supervaltaa. Monille kansalaisille 1990-luvulla kaaokseen vajonnut Venäjä oli kaikilta osin Neuvostoliiton täydellinen vastakohta eikä tilanne ole tästä parantunut Putinin ja Medvedevin yrityksen supervalta-aseman palauttamiseksi. Demokratian ei myöskään ole nähty toimivan tarpeeksi hyvin venäläisessä yhteiskunnassa ja neuvostovallan aikainen hallinnointi tuntuu jatkuvan, oli vallassa kuka tahansa tai mikä ryhmittymä tahansa.
On mielenkiintoista seurata miten syksyn parlamenttivaalien vilppisyytöksistä alkunsa saaneet vaatimukset aidosta demokratiasta toteutuvat Venäjällä. Onko kenties odotettavissa valtarakenteiden perusteellinen muutos kuin 20 vuotta sitten vai jatkuuko entinen meno presidentin vaihtuessa pääministeriksi ja päinvastoin? Ainakaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana demokratia ei ole osoittanut sopeutumiskykyä venäläiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Historian valossa Venäjän ovat valistuneet itsevaltiaat luoneet, diktaattorit säilyttäneet ja demokraatit tuhonneet. Venäjän tilannetta kuvaa hyvin kirjailija Eugene O’Neillin toteamus: ”ei ole nykyisyyttä tai tulevaisuutta, on vain menneisyys, joka toistuu nyt uudestaan ja uudestaan”. Venäjän tilanteessa, kuten muissakin suurissa mullistuksissa, historia valitettavasti toistaa itseään.
maanantai 26. joulukuuta 2011
torstai 15. joulukuuta 2011
Vaalit itänaapurin tyyliin
Kolumni julkaistu Keski-Suomen Viikko lehdessä.
Venäjällä käytiin reilu viikko sitten paljon keskustelua herättäneet parlamenttivaalit. Olin itse opiskelijajohtajien kanssa opintomatkalla Pietarissa juuri joulukuun alussa tutustumassa politiikan harjoittamiseen Venäjällä. Ennakko-oletuksena oli räiskyvän vaalikampanjoinnin näkemistä ja vilkasta poliittista keskustelua. Todellisuus kuitenkin iski vastaan Pietarissa vaalien näkymättömyytenä, sillä kaupungin keskustassa lauantaina liikkuessa ei olisi uskonut maassa käytävän parlamenttivaalit seuraavana päivänä. Useat oppositioryhmät olivat aikaisemmin ilmoittaneet boikotoivansa vaaleja eivätkä näin ollen kampanjoisi. Myöskään valtapuolue Yhtenäinen Venäjä ei kampanjointia tehnyt, ellei muutamia katukuvassa näkyviä mainoksia lasketa. Vaalien läheisyyden huomasi ainoastaan silloin kun Venäjän kommunistisen puolueen jäsenet tyrkkivät Pravdaa metroasemilla ohikulkevien mukaan.
Vaalien tuloksen seurauksena kansa on tullut kaduille ainakin Pietarissa ja Moskovassa eikä mielenosoituksille ainakaan vielä ole näkynyt loppua. Venäjällä kansalaiset osoittavat nyt ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tyytymättömyyttä maan poliittista johtoa vastaan ja vaativat demokratian kunnioittamista. Venäjän tämän hetkinen kehitys edustaa tänä vuonna tutuksi tullutta linjaa, jossa turhautuneet kansalaiset vaativat muutosta. Onneksi Venäjällä kansa ei innostu niin helposti barrikadeille kuin arabimaissa, jolloin Pohjois-Afrikassa näkyneet muutokset eivät ole kertarysäyksellä mahdollisia Venäjällä. Pidän venäläisten hidasta syttymistä siksi onnekkaana, että on aina huolestuttavaa kun ydinasevallan sisällä alkaa tapahtua poliittisia muutoksia joiden kulkua ei voida selkeästi ennakoida. Tämä ei mielestäni ole inhorealismia vaan reaalipoliittista ajattelua. Venäjän kohdalla muutoksen oikeusvaltioperiaatteita kunnioittavaksi ja demokraattisesti johdetuksi valtioksi tulee tapahtua hallitusti.
Venäjän tämän hetkinen tilanne on mielenkiintoinen, sillä tasan 20 vuotta sitten maassa kuohui myös. Tapaninpäivän iltana 1991 maailma sai seurata kuinka punalippu laskettiin viimeisen kerran alas Kremlin lipputangosta ja Neuvostoliiton 74 vuotta kestänyt kommunistinen yhteiskuntakokeilu oli ohitse. Maailmalla juhlittiin Neuvostoliiton hajoamista ja kylmän sodan päättymistä, mutta Venäjällä alunjuhlinta muuttui karuksi todellisuudeksi. Se mikä olisi voinut johtaa demokratian voittoon, muuttui suurvallan sisäiseksi kaaokseksi ja henkiseksi hajanaisuudeksi. Siirtyminen nopeasti suunnitelmataloudesta markkinatalouteen aiheutti valtaisia ongelmia, joita ei ole saatu korjattua edes 20 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kaikki eivät kokeneet Jeltsinin järjestelmää omakseen. Vaikka miljoonat ihmiset olivat vihanneet kommunistista diktatuuria, olivat monet neuvostokansalaiset aidosti ylpeitä isänmaastaan. Olihan Neuvostoliitto kylmän sodan aikana kiistatta maailman toinen supervalta. Asema, jonka se oli saanut lyötyään Saksan Suuressa Isänmaallisessa Sodassa. Tällainen historiankuva ei ollut pelkkää propagandaa vaan se oli juurtunut syvälle kansalaisten tietoisuuteen.
Joulun lähestyessä on hyvä unohtaa hetkeksi maailman melskeet ja rauhoittua lataamaan akkuja tulevaa vuotta varten. Voimien kerääminen on tarpeen sillä, tiistain välikysymyskeskustelua seuratessa ja aina vaan uusien uutisten tulviessa Euroopan talouskriisistä, ongelmat eivät näytä olevan poissa Joulun jälkeenkään. Edessä olevista haasteista huolimatta haluan toivottaa kaikille Keski-Suomen Viikon lukijoille oikein punaista ja rauhallista Joulua!
Venäjällä käytiin reilu viikko sitten paljon keskustelua herättäneet parlamenttivaalit. Olin itse opiskelijajohtajien kanssa opintomatkalla Pietarissa juuri joulukuun alussa tutustumassa politiikan harjoittamiseen Venäjällä. Ennakko-oletuksena oli räiskyvän vaalikampanjoinnin näkemistä ja vilkasta poliittista keskustelua. Todellisuus kuitenkin iski vastaan Pietarissa vaalien näkymättömyytenä, sillä kaupungin keskustassa lauantaina liikkuessa ei olisi uskonut maassa käytävän parlamenttivaalit seuraavana päivänä. Useat oppositioryhmät olivat aikaisemmin ilmoittaneet boikotoivansa vaaleja eivätkä näin ollen kampanjoisi. Myöskään valtapuolue Yhtenäinen Venäjä ei kampanjointia tehnyt, ellei muutamia katukuvassa näkyviä mainoksia lasketa. Vaalien läheisyyden huomasi ainoastaan silloin kun Venäjän kommunistisen puolueen jäsenet tyrkkivät Pravdaa metroasemilla ohikulkevien mukaan.
Vaalien tuloksen seurauksena kansa on tullut kaduille ainakin Pietarissa ja Moskovassa eikä mielenosoituksille ainakaan vielä ole näkynyt loppua. Venäjällä kansalaiset osoittavat nyt ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tyytymättömyyttä maan poliittista johtoa vastaan ja vaativat demokratian kunnioittamista. Venäjän tämän hetkinen kehitys edustaa tänä vuonna tutuksi tullutta linjaa, jossa turhautuneet kansalaiset vaativat muutosta. Onneksi Venäjällä kansa ei innostu niin helposti barrikadeille kuin arabimaissa, jolloin Pohjois-Afrikassa näkyneet muutokset eivät ole kertarysäyksellä mahdollisia Venäjällä. Pidän venäläisten hidasta syttymistä siksi onnekkaana, että on aina huolestuttavaa kun ydinasevallan sisällä alkaa tapahtua poliittisia muutoksia joiden kulkua ei voida selkeästi ennakoida. Tämä ei mielestäni ole inhorealismia vaan reaalipoliittista ajattelua. Venäjän kohdalla muutoksen oikeusvaltioperiaatteita kunnioittavaksi ja demokraattisesti johdetuksi valtioksi tulee tapahtua hallitusti.
Venäjän tämän hetkinen tilanne on mielenkiintoinen, sillä tasan 20 vuotta sitten maassa kuohui myös. Tapaninpäivän iltana 1991 maailma sai seurata kuinka punalippu laskettiin viimeisen kerran alas Kremlin lipputangosta ja Neuvostoliiton 74 vuotta kestänyt kommunistinen yhteiskuntakokeilu oli ohitse. Maailmalla juhlittiin Neuvostoliiton hajoamista ja kylmän sodan päättymistä, mutta Venäjällä alunjuhlinta muuttui karuksi todellisuudeksi. Se mikä olisi voinut johtaa demokratian voittoon, muuttui suurvallan sisäiseksi kaaokseksi ja henkiseksi hajanaisuudeksi. Siirtyminen nopeasti suunnitelmataloudesta markkinatalouteen aiheutti valtaisia ongelmia, joita ei ole saatu korjattua edes 20 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kaikki eivät kokeneet Jeltsinin järjestelmää omakseen. Vaikka miljoonat ihmiset olivat vihanneet kommunistista diktatuuria, olivat monet neuvostokansalaiset aidosti ylpeitä isänmaastaan. Olihan Neuvostoliitto kylmän sodan aikana kiistatta maailman toinen supervalta. Asema, jonka se oli saanut lyötyään Saksan Suuressa Isänmaallisessa Sodassa. Tällainen historiankuva ei ollut pelkkää propagandaa vaan se oli juurtunut syvälle kansalaisten tietoisuuteen.
Joulun lähestyessä on hyvä unohtaa hetkeksi maailman melskeet ja rauhoittua lataamaan akkuja tulevaa vuotta varten. Voimien kerääminen on tarpeen sillä, tiistain välikysymyskeskustelua seuratessa ja aina vaan uusien uutisten tulviessa Euroopan talouskriisistä, ongelmat eivät näytä olevan poissa Joulun jälkeenkään. Edessä olevista haasteista huolimatta haluan toivottaa kaikille Keski-Suomen Viikon lukijoille oikein punaista ja rauhallista Joulua!
Jani Kokko
Kunnanvaltuutettu
Muurame
tiistai 6. joulukuuta 2011
Tasavalta juhlii ristiriitaisuuksien varjossa
Tasavaltamme juhlistaessa 94. itsenäisyyspäiväänsä on sinisen taivaan alla maa saanut valkoisen lumipeitteen. Hienossa maisemassa saa siis siniristilippu tänään liehua itsenäisessä Suomessa. Itsenäisyyspäivää on juhlistettu tänään hyvin perinteisin menoin lipun nostolla, sotilasparaatilla, Edvin Laineen Tuntemattomalla Sotilaalla ja muutaman tunnin kuluttua on vuorossa jälleen vuoden katsotuin televisio-ohjelma eli linnan juhlat.
70 vuotta sitten itsenäisyyttä vietettiin hyvin toisenlaisissa tunnelmissa. Maa oli sodassa ja ulkoinen vihollinen oli valmis tuhoamaan koko maan. Sodan koettelemuksista kuitenkin selvittiin koko kansan yhteistyöllä ja erityisesti sotien jälkeen maan jälleenrakentamisessa ja sotakorvausten suorittamisessa. Yhtenäisellä yhteiskunnalla rakennettiin myös pohja suomalaiselle hyvinvointivaltiolle ja nostettiin Suomi yhdeksi eturivin kansakunnista kansakuntien joukkoon.
Vuosikymmeniä sitten juoksuhaudoissa ei ollut väliä kansalaisen yhteiskuntaluokalla, uskonnollisella vakaumuksella tai seksuaalisella suuntautumisella, vaan kansalaiset taistelivat ja kaatuivat yhteisen asian puolesta. Sotamarsalkka Mannerheim totesi päiväkäskyssään talvisodan rauhan jälkeen, että ”olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole vielä nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä teistä kuin olisitte omia lapsiani, yhtä ylpeä olen tuntureitten miehestä Pohjolassa kuin Pohjanmaan lakeuksien, Karjalan metsien, Savon kumpujen, Hämeen ja Satakunnan viljavien vainioitten, Uudenmaan ja Varsinais-Suomen lauheitten lehtojen pojasta. Olen yhtä ylpeä uhrista, jonka tarjoaa köyhän majan poika siinä kuin rikaskin”.
Tänä itsenäisyyspäivänä kansakunnan yhtenäisyys ja itsenäisyyden kunnioittaminen on ollut koetuksella muun muassa julkisessa keskustelussa ja useiden kansanedustajien kieltäydyttyä kutsusta Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoon. Osalla kansanedustajilla ei näytä olevan kunnioitusta sitä instituutiota kohtaan, johon muun muassa Ståhlberg, Mannerheim ja Kekkonen ovat kuuluneet. Instituutiota, joka on symboloinut tasavallan jatkuvuutta ja demokratiaa koko itsenäisyytemme ajan. Kansakunnan itsenäisyyttä ja veteraaneja on käytetty viime viikkojen aikana keppihevosena poliittisten päämäärien ajamiseksi unohtaen samalla, että he ja koko kansa taistelivat 70 vuotta sitten vapaan, demokraattisen, tasa-arvoisen ja suvaitsevaisen Suomen puolesta, yhtä maailman totalitaarisimmista valtioista vastaan.
Itsenäisyyspäivänä on yleensä unohdettu poliittiset ristiriidat ja korostettu kansakunnan yhtenäisyyttä ja kunnioitettu sitä uhria millä itsenäisyys on turvattu. Suomi on sodasta syntynyt maailman historian myrskyssä ja sodalla on itsenäisyytemme lunastettu toisen maailmanpalon aikana. Maamme on maksanut itsenäisyydestämme kalliin hinnan. Suomi menetti Petsamon, Sallan, Laatokan Karjalan ja Karjalan kannaksen, mukaan lukien maan toiseksi suurimman kaupungin Viipurin. Yli 400.000 karjalaista, joukossa oma mummoni, joutui lähtemään kotiseuduiltaan ja asettumaan muualle Suomeen. Sadat tuhannet sotilaat antoivat monta vuotta elämästään isänmaan puolustamiseksi, ja 90.000 heistä kaatui Suomen sodissa. Kuitenkaan Suomen sotilaat eivät kaatuneet tai kärsineet turhaan vaan vapauden ja kansanvallan voitto jäi pysyväksi.
Rauhallista itsenäisyyspäivää runoilija Yrjö Jylhän sanoin:
Te ette turhaan taistelleet
te ette turhaan kaatuneet
te saitte suurimman voiton:
te voititte veljen veljelleen,
te löysitte kansan eksyneen,
te airuet aamunkoiton.
70 vuotta sitten itsenäisyyttä vietettiin hyvin toisenlaisissa tunnelmissa. Maa oli sodassa ja ulkoinen vihollinen oli valmis tuhoamaan koko maan. Sodan koettelemuksista kuitenkin selvittiin koko kansan yhteistyöllä ja erityisesti sotien jälkeen maan jälleenrakentamisessa ja sotakorvausten suorittamisessa. Yhtenäisellä yhteiskunnalla rakennettiin myös pohja suomalaiselle hyvinvointivaltiolle ja nostettiin Suomi yhdeksi eturivin kansakunnista kansakuntien joukkoon.
Vuosikymmeniä sitten juoksuhaudoissa ei ollut väliä kansalaisen yhteiskuntaluokalla, uskonnollisella vakaumuksella tai seksuaalisella suuntautumisella, vaan kansalaiset taistelivat ja kaatuivat yhteisen asian puolesta. Sotamarsalkka Mannerheim totesi päiväkäskyssään talvisodan rauhan jälkeen, että ”olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole vielä nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä teistä kuin olisitte omia lapsiani, yhtä ylpeä olen tuntureitten miehestä Pohjolassa kuin Pohjanmaan lakeuksien, Karjalan metsien, Savon kumpujen, Hämeen ja Satakunnan viljavien vainioitten, Uudenmaan ja Varsinais-Suomen lauheitten lehtojen pojasta. Olen yhtä ylpeä uhrista, jonka tarjoaa köyhän majan poika siinä kuin rikaskin”.
Tänä itsenäisyyspäivänä kansakunnan yhtenäisyys ja itsenäisyyden kunnioittaminen on ollut koetuksella muun muassa julkisessa keskustelussa ja useiden kansanedustajien kieltäydyttyä kutsusta Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoon. Osalla kansanedustajilla ei näytä olevan kunnioitusta sitä instituutiota kohtaan, johon muun muassa Ståhlberg, Mannerheim ja Kekkonen ovat kuuluneet. Instituutiota, joka on symboloinut tasavallan jatkuvuutta ja demokratiaa koko itsenäisyytemme ajan. Kansakunnan itsenäisyyttä ja veteraaneja on käytetty viime viikkojen aikana keppihevosena poliittisten päämäärien ajamiseksi unohtaen samalla, että he ja koko kansa taistelivat 70 vuotta sitten vapaan, demokraattisen, tasa-arvoisen ja suvaitsevaisen Suomen puolesta, yhtä maailman totalitaarisimmista valtioista vastaan.
Itsenäisyyspäivänä on yleensä unohdettu poliittiset ristiriidat ja korostettu kansakunnan yhtenäisyyttä ja kunnioitettu sitä uhria millä itsenäisyys on turvattu. Suomi on sodasta syntynyt maailman historian myrskyssä ja sodalla on itsenäisyytemme lunastettu toisen maailmanpalon aikana. Maamme on maksanut itsenäisyydestämme kalliin hinnan. Suomi menetti Petsamon, Sallan, Laatokan Karjalan ja Karjalan kannaksen, mukaan lukien maan toiseksi suurimman kaupungin Viipurin. Yli 400.000 karjalaista, joukossa oma mummoni, joutui lähtemään kotiseuduiltaan ja asettumaan muualle Suomeen. Sadat tuhannet sotilaat antoivat monta vuotta elämästään isänmaan puolustamiseksi, ja 90.000 heistä kaatui Suomen sodissa. Kuitenkaan Suomen sotilaat eivät kaatuneet tai kärsineet turhaan vaan vapauden ja kansanvallan voitto jäi pysyväksi.
Rauhallista itsenäisyyspäivää runoilija Yrjö Jylhän sanoin:
Te ette turhaan taistelleet
te ette turhaan kaatuneet
te saitte suurimman voiton:
te voititte veljen veljelleen,
te löysitte kansan eksyneen,
te airuet aamunkoiton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
