tiistai 6. marraskuuta 2012

Yes We Can, Again!

Marraskuussa 2008 Yhdysvallat ja suurin osa maailmasta juhli. Sadattuhannet ihmiset Chicagon Grant Parkissa juhlivat melko tuntemattoman Illinoisin nuoremman senaattorin Barack Obaman valintaa Yhdysvaltain 44. presidentiksi. Hän oli raivannut tiensä alle vuosikymmenessä osavaltion senaatista kansakunnan johtajaksi, ajassa jollaiseen kukaan aikaisempi presidentti ei ollut pystynyt.

Vannoessaan virkavalaansa tammikuussa 2009, Obama oli ainoastaan 47-vuotias. Vain neljä presidenttiä ennen häntä oli valittu nuorempana virkaan: Theodore Roosevelt 42-vuotiaana vuonna 1901, John F. Kennedy 43-vuotiaana 1961 ja Bill Clinton 1993 sekä Ulysses S. Grant 1869, molemmat 46-vuotiaina. Theodore Rooseveltin hyvin nuorta virkaanastujaisikää selittää hänen nousunsa presidentiksi varapresidentin paikalta William McKinleyn salamurhan jälkeen. 

Yhtenä nuorimpana virkaan valittuna, presidenttinä Obama symboloi John F. Kennedyn kaltaista idealismia, nuorekkuutta ja tulevaisuuden uskoa Amerikan menestykseen. Tukeutumista niihin perusarvoihin, joille Amerikka luotiin yli kaksi sataa vuotta aikaisemmin. Amerikkalaiset olivat saaneet tarpeekseen kahdeksan vuotta kestäneestä republikaanivallasta Valkoisessa talossa, joka oli johtanut Afganistanin ja Irakin sotiin, suistanut entistä suuremman osan työttömyyteen ja köyhyyteen sekä jakanut kansakuntaa vuoden 2000 presidentinvaaleista lähtien.

Barack Obama päihitti vastaehdokkaana olleen Vietnamin sodan sankarin ja pitkän linjan senaattorin John McCainin hyvinkin suurella ääntenenemmistöllä, saaden lähes yhdeksän miljoonaa ääntä enemmän. Obamaa suuremman äänisaaliin on viimeisen sadan vuoden aikana saanut ainoastaan viisi presidenttiä, joista edellinen demokraatti oli Lyndon Johnson vuonna 1964 (n. 15 miljoonan äänen ero Barry Goldwateriin). Franklin D. Roosevelt päihitti vuoden 1936 vaaleissa Alfred Landonin n. 11 miljoonan äänen erolla. Republikaaneista Obaman ovat päihittäneet Ronald Reagan vuonna 1984 (16,8 miljoonaa ääntä), Richard Nixon vuonna 1972 (n. 18 miljoonaa ääntä) ja Dwight D. Eisenhower vuonna 1956 (9,6 miljoonaa ääntä).

Suuri äänienemmistö kertoi Amerikan halusta muutokseen ja se aktivoi äänestäjiä vuonna 2008. Presidentinvaalien äänestysprosentti nousi vaaleissa 58,2 prosenttiin. Luku ei suomalaisittain saata kuulostaa korkealta, mutta korkeampaa aktiivisuutta saadaan etsiä 40 vuoden päästä vuoden 1968 presidentinvaaleista, joissa Johnson kieltäytyminen jatkokaudesta ja Robert Kennedyn salamurha avasivat Valkoisen Talon ovet ikuiselle häviäjälle Richard Nixonille.  

Eteläinen strategia

Puhuttaessa Yhdysvaltain presidentinvaaleista, ei voi jättää huomiotta ns. eteläistä strategiaa. Eteläinen strategia liittyy osaksi Demokraattisen puolueen ja Republikaanisen puolueen historiaa ja niiden kehitykseen nykyisenkaltaisiksi puolueiksi. Yhdysvalloissa kahden valtapuolueen roolit olivat vielä 70 vuotta sitten aivan toisinpäin: demokraatit vastustivat mustien kansalaisoikeuksia sekä valtion roolia taloudessa ja osavaltioiden hallinnossa. Republikaaninen puolue puolestaan perustui orjuuden ja rotuerottelun vastustamiselle ja valtion vahvalle roolille yli osavaltioiden oikeuksien. Erityisesti 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä republikaaniset presidentit Grant, Hayes ja Harrison lukeutuivat vahvan talouspolitiikan toteuttajiin. Ero on merkittävä verrattuna sata vuotta myöhemmin hallinneisiin republikaaneihin Reaganiin sekä Bush vanhempaan ja nuorempaan.

Itse eteläinen strategia oli ja on vielä edelleen nimitys Republikaanisen puolueen pyrkimykselle saavuttaa poliittinen ylivalta etelän osavaltioissa vetoamalla valkoisen väestön pelkoihin mustien kansalaisoikeuksia kohtaan. Yhdysvaltain ”syvä etelä” oli demokraattien vahvaa tukialuetta 1800-luvun puolesta välistä aina 1940-luvulle asti. Vuosien 1880–1904 aikana demokraattien presidenttiehdokkaat saivat 65–70 prosenttia äänistä. Vuosien 1904–1948 aikana luku nousi yli 70 prosenttiin. Yhdysvaltain poliittista historiaa kyseisinä ajanjaksoina tarkasteltaessa etelällä oli poliittista merkitystä ainoastaan vuoden 1912 vaaleissa, jolloin republikaanien esivaalissa etelän äänien turvin William H. Taft päihitti Theodore Rooseveltin.

Vuosi 1948 muodostui vedenjakajaksi etelässä, tuolloin alkoi kehitys, jossa eteläiset osavaltiot vähitellen siirtyivät demokraateilta republikaaneille. Presidentti Truman käynnisti toimet rotuerottelun päättämiseksi ja mustien nostamiseksi tasa-arvoisiksi kansalaisiksi valkoisten rinnalle. Osa Demokraattisen puolueen jäsenistä erosi ja nosti omaksi presidentti ehdokkaakseen Etelä-Carolinan kuvernöörin Storm Thurmondin, joka sai vuoden 1948 presidentinvaaleissa taakse 39 valitsijamiestä ja neljä etelän osavaltiosta. Vuoden 1968 vaaleihin mennessä Demokraattisen puolueen toisinajattelijat olivat liittyneet Republikaaniseen puolueeseen.    

Vuosien 1948–1984 aikana etelän osavaltiot muodostuivat vaa’ankielen asemaan, erityisen ratkaisevia etelän äänet olivat vuosien 1960, 1968 ja 1976 vaaleissa. Osavaltioiden tärkeyttä korostaa vielä se, että Richard Nixonin voitto 1972, Reaganin voitot 1980 ja 1984 sekä Bush vanhemman valinta 1988 eivät olisi olleet mahdollisia ilman, että he olisivat voittaneet yhtäkään eteläistä osavaltiota. Vuonna 1956 Dwight D. Eisenhower sai lähes 49 prosenttia etelän äänistä tullen näin toiseksi presidentiksi republikaanien historiassa, joka sai enemmistö eteläisistä osavaltioista.

Eteläinen strategia alkoi toimia Goldwaterin ja Nixon aikana 1960-luvulla. Puolue vetosi etelän valkoiseen keskiluokkaan, joka kannatti osavaltioiden oikeuksia, liberaalia markkinataloutta sekä rotuerottelua. Republikaanien ratkaisuja sai noin 90 prosenttia mustista siirtymään demokraattien kannattajiksi. Mustien siirtyminen sankoin joukoin demokraattien kannattajiksi ei palvellut puoluetta sillä mustan väestönosan mahdollisuudet äänestää olivat rajalliset, useissa osavaltioissa heidän äänioikeutensa oli evätty.

Harry S Trumanin ohella Lyndon Johnsonin toimet ratkaisivat Republikaanien eteläisen strategian onnistumisen. Demokraattien ote etelästä kirposi lopullisesti vuonna 1964 Johnsonin allekirjoittaessa vuoden 1964 kansalaisoikeuslain antaen näin mustille täydet kansalaisoikeudet valkoisten rinnalla. Tuon allekirjoituksen jälkeen Johnson totesi luovuttaneensa yhdellä kynänvedolla etelän ikuisiksi ajoiksi republikaaneille.

Ratkaisun avaimet

Tulleessaan virkaansa Obama sai perinnökseen jakautuneen maan, romahtaneen talouden, kasvavan työttömyyden sekä kaksi sotaa. Ulkopoliittiset kysymykset eivät enää näissä vaaleissa näyttele ratkaisevaa osaa: Irakista ovat amerikkalaisjoukot vetäytyneet ja Afganistanin kehitys on ollut Yhdysvaltain kannalta suotuisaa. Barack Obaman uudelleenvalinta lepää ennen kaikkea taloudessa. Vuoden 2010 vaaleissa republikaanit saivat enemmistön edustajainhuoneeseen ja monet Obaman ajamat uudistukset ovat jumiutuneet kongressin käsittelyyn. Erityisesti taloudentervehdyttämiseen tähdänneistä elvytyspaketeista osa ei ole tullut voimaan republikaanien sinnikkään vastustuksen takia.

Yhdysvalloissa presidentin valitsevat osavaltioiden väkiluvun perusteella jakautuneet 538 valitsijamiestä. Enemmistövaalitavasta johtuen suurin osa osavaltioista menee ”automaattisesti” tietyn puolueen ehdokkaalle, vaalin ratkaiseekin ainoastaan muutama ns. vaa’ankieli osavaltio. 50 osavaltion joukosta niitä on tällä kertaa 15. Kiivain taistelu on käyty galluppien mukaan Coloradon, Floridan, Iowan, New Hampshiren, Ohion, Virginian ja Wisconsinin valitsijamiehistä. Näissä hyvin paikalliset kysymykset ratkaisevat äänten jakautumisen.

Obama voitti Coloradon vuonna 2008 selvästi. Osavaltio oli tukenut vuodesta 1968 lähtien republikaanien ehdokasta, Clintonin Vuoden 1993 poikkeusta lukuun ottamatta. Vuoden 2010 välivaaleissa osavaltion kuvernööriksi ja senaattoriksi valittiin Demokraattisen puolueen edustaja, tuolloin vähemmistöt ratkaisivat vaalit. Coloradon aseman ratkaisevat tälläkin kertaa vähemmistöt, tilanne on hankala erityisesti republikaanien Mitt Romneylle, jolla on ollut vaikeuksia vedota erityisesti naisiin ja Coloradon liikkuviin äänestäjiin.

Florida on tarjonnut useaan kertaan jännitystä presidentinvaaleissa, eniten vuonna 2000 jolloin reilut 500 ääntä ratkaisivat osavaltion valitsijamiehet George W. Bushille. Vuoden 2008 vaaleissa Obama voitti, mutta tällä kertaa republikaanit ovat vahvoilla pystyessään houkuttelemaan kuubalaisamerikkalaisia siirtolaisia äänestäjikseen. Perinteisesti Floridan latinot ovat olleet republikaanien tukijoita.

Iowa saa huomiota erittäin paljon huomiota, sillä koko presidentinvaalirumba käynnistyy kyseisestä osavaltiosta. Usein Iowan vaalikokoukset ovat ennustaneet hyvin koko vaalintuloksen. Obaman ollessa suoraan demokraattien ehdokas, ovat republikaanit saaneet hyvin paljon julkisuutta vaalikokouksillaan sekä esivaaleilla. Tämä lisäjulkisuus on viimeisimmissä gallupeissa kääntänyt osavaltiota Romneyn taakse, joskin tilanne on erittäin tasainen.

Kaksissa edellisissä vaaleissa demokraatteja kannattaneen New Hampshiren tulos on riippuvainen liikkuvista äänestäjistä. Romneya suosii hänen asemansa naapuriosavaltion Massachusettsin entisenä kuvernöörinä. New Hampshire on kuitenkin tunnettu yhtenä Uuden Englannin liberaaleista osavaltioista, jolloin Obaman voitti ei ole poissuljettu.

Romneyn tien kohti Valkoista taloa voi katkaista jo Ohion osavaltio, ilman sitä Romneyn kannatus ei riitä valituksi tulemiseen. 12 edellisissä vaaleissa Ohio on ennustanut oikein koko kansakunnan vaalituloksen. Ohion suuria kaupunkeja ympäröivät maaseudut ovat konservatiivien kannatusaluetta, mutta ratkaisu tulee tapahtumaan suurissa kaupungeissa, jotka ovat eniten hyötyneet Obaman elvytyspolitiikasta.

Kahdeksan presidentin kotiosavaltio, ”Presidenttien äiti”, Virginia on perinteisesti kuulunut republikaaneille. Kuitenkin Obaman voitto vuonna 2008 ja osavaltoin pohjoisosien lisääntynyt väestö, joka on arvoiltaa liberaalia, voi kääntää republikaanien vahvan osavaltion jälleen demokraattien taakse presidentinvaaleissa.

Wisconsin on republikaanien varapresidenttiehdokkaan Paul Ryanin kotiosavaltio, silti osavaltio ei ole automaattisesti menossa republikaaneille. Obaman vahvaa asemaa Wisconsinissa selittää ennen kaikkea Obaman hallinnon massiiviset tuet osavaltion autoteollisuudelle, jotka pelastivat merkittävästi työpaikkoja pari vuotta sitten. Näitä tukia Romney tuolloin vastusti ja Obaman sekä demokraatit ovat pystyneet varsin tehokkaasti hyödyntämään Romneyn taannoisina lausuntoja kampanjoinnissaan.
 

Tätä kirjoittaessa äänestyspaikat ovat auenneet Yhdysvalloissa. Seuraavan kahdentoista tunnin kuluttua on selvillä kenet maailman vanhin demokratia on valinnut johtajakseen seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Allekirjoittaneen panos on Obaman uudelleenvalinnan puolella.

torstai 1. marraskuuta 2012

Puolueet voittivat, demokratia hävisi

Puoluejohtajien ja puolueiden edustajien lausuntojen perusteella sunnuntaina käydyissä kuntavaaleissa kaikki voittivat, kansa luonnollisesti eniten saaden uudet päättäjät seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Vaalit olivat monessa suhteessa poikkeukselliset kuntakentän ollessa suuressa murroksessa. Näissä vaaleissa nähtiin myös sekin ihme, että vaalien suurin voittaja vaikutti eniten pettynyt puolueensa tulokseen.

Perussuomalaiset eivät olleet kuntavaalien ainoa voittaja, vaan tulkinnat ovat moninaisempia. Kokoomus voitti vaalit säilyen suurimpana kuntapuolueena, huolimatta kannatuksen 1,6 prosentin laskusta. SDP:n tulos kuntavaaleissa oli yksi puolueen historian surkeimmista, silti SDP säilyi toiseksi suurimpana kuntapuolueena ja nosti kannatusta edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. Keskusta voitti vaalit päättäen korpivaelluksensa saaden eniten valtuustopaikkoja, 3 078, eroa toiseksi suurimpaan puolueeseen on yli 1 300 valtuustopaikkaa. Suomen kartta näyttää seuraavat neljä vuotta suurimmaksi osaksi Keskustan vihreältä. Perussuomalaiset voittivat vaalit nostaen eniten kannatusta, (7 %) huolimatta yli 250 000 äänen vähenemisestä viime eduskuntavaaleihin verrattuna.

Ainoa asia, joka kuntavaaleissa vaikutti kärsineen tappion, on demokratia itse. Äänestysaktiivisuuden jääminen 58,2 prosenttiin on yksi sotien jälkeisen ajan huonommista tuloksista kuntavaaleissa. Tällä hetkellä kunnat ovat niin suurien muutoksien kourissa, että sen johdosta olisi luullut kansalaisten innostuneen vaikuttamaan. Edes Perussuomalaiset ja Keskusta eivät saaneet näkemyksillään eurokriisistä ja pakkoliitoksista peloteltua kansalaisia uurnille. Nukkuvien puolue voitti jälleen saaden 41,8 prosentin kannatuksen. Näissäkin vaaleissa ne kansalaiset, joilla olisi ollut eniten voitettavaa, jättivät käyttämättä äänioikeuttaan.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tuskin on ollut yksiäkään vaaleja joiden kohdalla ei olisi valiteltu alhaiseksi jäänyttä äänestysaktiivisuutta. Syitä on löydetty monia ja ratkaisuksi on esitetty milloin koulujen yhteiskuntaopetuksen parantamista ja poliittisenkielen selkeyttämistä. Kuitenkin kaikista yksinkertaisin ratkaisu äänestysprosentin nostamiseksi sataan tai lähelle sataa on ohitettu hyvin ylimalkaisella keskustelulla. Ratkaisu tähän vaaleja vaivaavaan ongelmaan on äänestysoikeuden tekemisestä rangaistuksen uhalla velvollista. Joidenkin mielestä äänestysvelvollisuus ei kuulu demokratioihin, kuitenkin tällainen järjestely on käytössä mm. sellaisissa demokraattisissa maissa kuin Belgiassa, Kreikassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Itse asiassa velvollisuus äänestää on yleisempi demokratioissa kuin autoritaarisissa yhteiskunnissa.

Äänestysvelvollisuudessa olisi paljon enemmän positiivisia kuin negatiivisia vaikutuksia. Kun kansalaiset joutuisivat käymään uurnilla, aikaisemmin passiiviset kansalaiset tulisivat osallisiksi poliittisesta päätöksenteosta. Äänestysvelvollisuus synnyttäisi jupinaa, mutta näiden kansalaisten joukossa olisi niitä, jotka muuttuneesta tilanteesta johtuen ottaisivat selvää asioista ja sanoisivat mielipiteensä vaalien kautta. Ja olisihan kansalaisilla edelleen mahdollisuus piirtää äänestyslippuun numeron tilalle vaikka kirkkovene, Aku Ankka tai Teräsmies.  Suomen kansalaisten äänioikeus on yhteiskunnallisentaistelun kautta saavutettu ihmisoikeus, josta suurimmassa osassa maailmaa voidaan ainoastaan unelmoida. Välinpitämätöntä suhtautumista äänioikeuteen ei tule hyväksyä, vastuu tässä asiassa lepää yhtä suuresti valtion kuin kansankin harteilla.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Lokakuun ohjukset

Toisen maailmansodan jälkeen aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti maailma eli jatkuvan ydintuhon alaisena. Pienikin kansainvälinen selkkaus saattoi kehittyä ydinsodan syttymiseen supervaltojen välille. Kuitenkin kertaakaan ydinsota ei ollut yhtä lähellä kuin tasan 50 vuotta sitten lokakuussa 1962. 13 päivän ajan, 16.–28.10, maailma seurasi supervaltojen tasapainoilua rauhan ja sodan välillä Neuvostoliiton sijoitettua ydinohjuksia Kuubaan.

Kuuban kriisin taustalla olivat Kuuban vallankumous sekä Neuvostoliiton halu tasapainottaa kansainvälispoliittista tilannetta Yhdysvaltojen kanssa. Fidel Castron valtaannousu 1959 oli tehnyt Kuubasta kommunistisen ja saarivaltiosta Neuvostoliiton ainoan liittolaisen läntisellä pallonpuoliskolla. Presidentti Eisenhowerin hallinnon aikana laadittu suunnitelma Castron syrjäyttämiseksi kuubalaisten sissien avulla oli päättynyt täydelliseen katastrofiin Sikojenlahdella keväällä 1961. Operaation epäonnistumisesta vastuun kantoi vastavalittu presidentti John F. Kennedy, joka eväsi sisseiltä Yhdysvaltain suoran aseellisenavun.

Kennedyn hallinnon epäonnistuminen Castron syrjäyttämisessä sekä Yhdysvaltojen kyvyttömyys estää Berliinin muurin rakentaminen rohkaisivat Neuvostoliittoa tekemään Kuubasta strategisesti tärkeän ohjustukikohdan. 1960-luvun alussa Yhdysvalloilla oli lähes satakertainen etulyöntiasema mannertenvälisissä ydinaseissa Neuvostoliittoon nähden. Yhdellä napinpainalluksella Amerikan ohjukset pystyivät iskemään mihin tahansa kohteeseen Neuvostoliitossa. Yhdysvaltain asemaa vahvistivat keskimatkanohjusten sijoittaminen Turkkiin ja Italiaan, strategisten pommikoneiden lukumäärä sekä ydinsukellusveneet. Neuvostoliitolla oli ainoastaan muutamia ohjuksia, joista yksikään ei yltänyt Yhdysvaltoihin asti, Alaskaa lukuun ottamatta. Ohjuksien tarkkuus sekä toimintavarmuus jätti sijaa epäonnistumiselle.

Voimatasapainon palauttamiseksi Yhdysvaltain hallinto Kennedyn johdolla pohti neljää vaihtoehtoa: diplomatia, karanteeni, ilmaisku ja maihinnousu. Diplomaattinen tie oli hyvin hidas, varsinkin kun Neuvostoliitto kielsi pitkään ohjusten olemassaolon Kuubassa. Puhtaasti diplomaattisen ratkaisun takana oli ainoastaan Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs Adlai Stevenson. Karanteeni eristäisi Kuuban ja estäisi uusien ohjuksien pääsyn Kuubaan. Karanteeni ei kuitenkaan poistaisi saarella jo olemassa olevia ohjuksia ja saattaisi johtaa konfliktiin laivastojen välillä. Ilmaiskussa ei pystytäisi takaamaan kaikkien ohjuksien tuhoamista ennen kuin edes osa niistä olisi keritty laukaista. Maihinnousu poistaisi ohjukset ja kaataisi Castron hallinnon mutta aseellinen yhteenotto saarella olevien neuvostosotilaiden kanssa käynnistäisi Neuvostoliiton hyökkäyksen Berliiniä vastaan.

Kiihkeimmin aseelliseniskun puolesta puhuivat asevoimien edustajat, erityisesti ilmavoimien komentaja Curtis LeMay. LeMayn mukaan Yhdysvalloilla oli oikeus iskeä Kuubaan: ”kun punainen rakki kaivaa takapihalla, meillä on oikeus ampua se”. Kovan linjan haukkojen mielestä diplomaattinen tie antaisi Neuvostoliitolle ainoastaan lisäaikaa saattaa ohjukset toimintavalmiiksi sekä heikentäisi Yhdysvaltain kansainvälistä asemaa. LeMayn mukaan ainoa askel, jonka Kreml voisi ottaa Yhdysvaltojen iskiessä Kuubaa, olisi se jota he eivät tohtisi ottaa.

Kennedy tulkitsi, että ohjuksien poistaminen voimatoimin johtaisi väistämättä neuvostosotilaiden kuolemaan Kuubassa. Vastauksena tähän Neuvostoliitto käynnistäisi toimet todennäköisesti Berliinin suunnalla. Yhdysvallat olisi tässä tapauksessa joutunut pitämään kiinni sitoumuksistaan Länsi-Berliinille ja käynnistämään kollektiivisen puolustuksen Naton puitteissa. Seuraavana askeleena Kreml olisi laukaissut ohjuksensa ja Washington omansa. Ydinsodanriskin ollessa ilmeinen presidentti Kennedy, hänen veljensä oikeusministeri Bobby Kennedy, puolustusministeri McNamara ja ulkoministeri Rusk kannattivat kuitenkin merisaartoa, jolle saatiin Amerikan valtioiden järjestön OAS:n yksimielinen hyväksyntä. Neuvostoalukset pysäytettäisiin karanteenilinjalla, tarkastettaisiin ja aseita kuljettavat alukset käännytettäisiin takaisin. Rio-sopimuksen mukaisesti kansainvälisellä merialueella oli mahdollista pystyttää karanteeni-linja läntisenpallonpuoliskon puolustamista varten.

Kuuban kriisiin sisältyi useita tuloksettomia yrityksiä diplomatian saralla, sapelinkalistelua asevoimien kesken ja Kennedyn veljesten tasapainoilemista hyökkäystä vaativien haukkojen ja diplomatiaa kannattavien kyyhkyjen välillä. Tutustumiseksi Kuuban kriisin nyansseihin ja kulkuun voin suositella Robert F. Kennedyn kirjoittamaa teosta ”13 päivää kuilun partaalla”, joka on kuvaus pienestä sisäpiiristä Yhdysvaltain hallinnossa sekä sen keskusteluista ja toimista noina lokakuun 13 päivänä.

Kuuban kriisin ratkeaminen diplomatian voitoksi ei ollut puhdasta sattumaan. Mikäli vuoden 1960 presidentinvaalit olisivat päätyneet toisin Richard Nixonin voittoon, olisi kriisin ratkaiseminen aseellisesti ollut lähes väistämätöntä. Kennedyn taitavan diplomatian ansiosta Hrutsov ja Neuvostoliitto joutuivat perääntymään ja Yhdysvalloista tuli kriisin ”voittaja”. Neuvostoliitto veti ohjuksensa pois Kuubasta, vastineeksi Yhdysvallat lupautui olla hyökkäämättä tai olla avustamatta ketään hyökkäämään Kuubaan. Julkisuudelta piilossa Yhdysvallat sitoutui poistamaan ohjuksensa Turkista. Vanhentuneiden Jupiter-ohjusten poistaminen Turkista ei ollut iso hinta, vaikka maan asevoimat vastustivat kaupankäyntiä.

Merkittävää osaa Kennedyn tahtotilassa ratkaista kriisi rauhanomaisesti esitti hänen lukemansa teos ensimmäisen maailmansodan synnystä. Barbara Tuchmanin teos ”elokuun tykit” kuvaa Euroopan valtioiden johtajien ”varmoja” olettamuksia vastapuolen toiminnasta. Kennedy mukaan ensimmäisen maailmansodan synty oli varoittava esimerkki siitä kuinka tuhoisaksi liian vahvoihin olettamuksiin perustuvat suurvaltapolitiikka johti. Presidentti halusikin kaikkien Yhdysvaltain hallinnossa lukevan tuon teoksen ja olla toistamatta historian virheitä. Mikäli John F. Kennedy olisi kuunnellut asevoimien suosituksia, jotka perustuivat olettamuksiin Neuvostoliiton reaktioista, olisi Kuuban kriisi saattanut päätyä lopputulokseen, joka olisi lopettanut kaikki sodat ja kaiken inhimillisen elämän maan päältä.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Hyvinvoiva ja itsenäinen Muurame

Syksyn kuntavaaleissa valitaan Muuramen kunnanvaltuustoon 35 jäsentä ja päätetään sitä kautta kunnan kehityksen suunta seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Moni miettii tällä hetkellä miksi äänestää ja onko omalla äänellä merkitystä? Voin vastata: kyllä kannattaa ja on merkitystä.

Kunnanvaltuustoissa sekä lautakunnissa päätetään niistä arkipäivän konkreettisista asioista, jotka vaikuttavat läheisesti ihmisten hyvinvointiin: kuinka lähellä päiväkoti on? Pääsevätkö lapset käymään koulua terveissä kiinteistöissä? Ovatko terveydenhoitopalvelut helposti saavutettavissa? Kuinka hyvässä kunnossa leikkipaikat, puistot ja kadut ovat?  

Puolueilla ja ehdokkailla on eroja, joten on hyvä tuntea mitä asioita ehdokkaat sekä puolueet edustavat. Itse haluan seuraavan valtuustokauden olevan hyvien palveluiden, kasvavan hyvinvoinnin sekä itsenäisen Muuramen aikaa. Näitä tavoitteita ei kuitenkaan saavuteta puheilla vaan teoilla, ja me sosialidemokraatit olemme tottuneet suorittamaan tekoja.

Lasten ja nuorten hyvinvointiin panostettava

Jokainen syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle miljoona euroa. Yhdenkin nuoren syrjäytyminen on siis inhimillisen kärsimyksen lisäksi suunnaton taloudellinen taakka yhteiskunnalle, meillä ei ole varaa menettää yhtäkään nuorta. Panostamalla ennaltaehkäisyyn, pystytään jo alkuvaiheessa puuttumaan nuoren syrjäytymiskehitykseen. Lisäämällä koulukuraattoreita sekä mahdollistamalla mielenterveyspalveluiden nopea saatavuus pystytään katkaisemaan nuoren syrjäytymiskierre. Nuorten syrjäytymisen estämiseen kuuluu olennaisesti nuorten työllistäminen sekä opiskelupaikan mahdollistaminen peruskoulun jälkeen, nuorisotakuun toteuttaminen on tässä avainasemassa. Arjessa ja toiminnassa oleva nuori ei syrjäydy.

Nykypäivänä vastaan tulevat haasteet saattavat olla ylivoimaisia monille perheille. Lasten hyvinvointiin ja perheiden tukeen tarvitaan ennen kaikkea auttavia käsiä. Ammattitaitoisia sosiaalityöntekijöitä ja kodinhoitajia, jotka pysyvät tarjoamaan apua silloin kun sitä tarvitaan. Laadukkaalla päivähoidolla pystytään helpottamaan vanhempien selviämistä työn ja perheen kanssa mahdollistamalla päivähoidon mukautuminen perheiden tarpeiden mukaan. Myös virikkeellinen iltapäivätoiminta on tärkeässä osassa lasten arjessa.

Itsenäinen Muurame on hyvinvoinnin takaaja

Muurame on noussut oikeilla arvoilla ja rohkeilla päätöksillä hyväksi kunnaksi, jossa kunta on ihmisiä varten eivätkä ihmiset kuntaa varten. Muurame on niitä harvoja kuntia, jossa kuntarajat ovat tae kuntalaisten hyvinvoinnille. Kuntaliitoksella Jyväskylän kanssa ei saavutettaisi minkäänlaista hyötyä muuramelaisille.

Itsenäinen Muurame eli vahva peruskunta on ainoastaan mahdollinen kun kuntapalvelut ovat kunnossa ja talous tasapainossa. Menojen ja tulojen epäsuhtaa tulee tasoittaa ja investointeja tehdä tasaisesti. Muuramen kuntatalouden tulopohjan vahvistaminen ei tarkoita verojen ja erilaisten maksujen korottamista vaan aktiivista elinkeinopolitiikkaa, joka lisää verotuloja ilman veronkorotuksia.  

Edessä ovat haasteelliset ajat niin kuntatalouden kuin kuntauudistuksen johdosta. Päättäjien todellinen vahvuus mitataan siinä miten hyvin he pystyvät pitämään kiinni periaatteistaan ja heikompiosaisista huolehtimisesta haasteiden keskellä. Itse tulen tekemään kaikkeni muuramelaisten hyvinvoinnin sekä Muuramen itsenäisyyden turvaamiseksi. Äänestämällä sosialidemokraatteja, kuntalainen antaa tuen työn ja oikeudenmukaisesti kehittyvän Muuramen puolesta.

torstai 20. syyskuuta 2012

Metson ontuva logiikka

Oikeudenmukaisuudentaju on ollut jälleen tällä viikolla koetuksella konepajayhtiö Metson tapauksessa, yhtiö irtisanoo 630 henkeä ja 3 500 työntekijää on lomautusuhan alaisina. Toimenpiteillä pyritään saavuttamaan 30 miljoonan euron säästöt ja parantamaan yhtiön kannattavuutta. Tällainen toiminta olisi jotenkuten hyväksyttävää mikäli yhtiön kannattavuus ja taloudellinen tilanne olisi oikeasti niin huono kuin yhtiön taholta on annettu ymmärtää. Kuitenkin näin ei ole vaan Metso on viimeisten vuosien aikana tahkonnut erinomaista tulosta olleen mm. Helsingin pörssin kolmanneksi suurin osinkojen maksaja viimeisen viiden vuoden aikana, keskiarvon ollessa rapiat 1,49 euroa osakkeelta. Metson edelle ovat menneet ainoastaan Wärtsilä sekä Elisa.

Keväällä 2012 yhtiön kannattavuus oli peräti niin hyvällä tasolla, että Metso maksoi osinkoa noin 232 miljoonaa euroa. Kannattavuus ei osingoilla mitattuna ole ainakaan heikentynyt Metson ilmoitettua jakavansa vielä 75 miljoonan euron lisäosingon, siis melkein kolme kertaa suuremman summan kuin mitä 630 ihmisen irtisanomisilla pyritään säästämään. Metson toiminnassa ei voi olla ristiriitaa huomaamatta: yhtäältä yhtiön kannattavuus ja kasvu ovat niin hyvässä kunnossa, että osinkoja pystytään jakamaan tänä vuonna peräti kahdessa erässä. Samanaikaisesti yhtiöllä menee kuitenkin niin huonosti, että satoja työntekijöitä joudutaan irtisanomaan kannattavuuden parantamiseksi. Huonon kannattavuuden, joka kuitenkin on mahdollistanut tämän vuoden osingot ja lisäosingot.    

Paljon puhuttua yhteiskuntavastuuta toivoisi Metson lisäksi löytyvän myös valtiolta. Uudeksi ”työväenpuolueeksi” julistautunut Kokoomus kantaa kyllä puheiden tasolla huolta työntekijöiden oikeuksista ja vaatii yhtiöiltä ja yrityksiltä yhteiskuntavastuuta, tosin puheidenkin tasolla peräännytään tosipaikan tulleen kuten pääministeri Jyrki Katainen tänä aamuna. Valtio ei hänen mukaansa voi puuttua yksityisen pörssiyhtiön toimintaa, sen paremmin irtisanomisiin kuin lisäosingon maksamiseen. Pääministerin lausuntojen valossa herättää ihmetystä miksi valtio Metson suurimpana yksittäisenä osakkeenomistaja 11 prosentin omistusosuudellaan ei käytä osakkeenomistajalle kuuluvaa valtaansa? Valtiolla kun luulisi yhteiskuntavastuun olevan sijoitustoiminnassaan ensisijainen tavoite ylisuurten voittojen tavoittelun sijaan. Finnairin bonuksiin ja toimitusjohtajan asuntokauppoihin omistajaohjauksesta vastaavaministeri Heidi Hautala (vihr.) puuttui erittäin aggressiivisesti, mutta Metson tapauksessa hän on ollut hiljaa. Onko Hautalan toiminta ymmärrettävä siten, että hän toimii ainoastaan valtion enemmistöyhtiössä ja muissa tapauksissa ei edes yritetä tehdä mitään kun vaarana on epäonnistua?

Metson toiminnassa ja sen ympärillä käytävässä keskustelussa selkeästi näkee miten Suomessa on työväenpuolue, poliittinen vasemmisto, ”työväenpuolue” eli Kokoomus. Sinänsä Kokoomuksen tekojen ja puheiden räikeä ristiriita ei ole yllätys, sanoohan jo vanha sananlaskukin ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Vuorineuvokset ovat ärähtäneet ja Kokoomus toimii sen mukaisesti.

lauantai 18. elokuuta 2012

Wikileaks & Julian Assange

Lakia ja järjestystä pakoileva Wikileaksin perustaja Julian Assange sai erävoiton Britannian ja Ruotsin viranomaisista Ecuadorin myönnettyä hänelle poliittisenturvapaikan. Näin Assange välttynee häntä uhkaavilta seksirikossyytteiltä ja oikeudenkäynniltä Ruotsissa. Assangesta on tehty sananvapauden esitaistelija sekä todellinen marttyyri, jolla tuntuu olevan vastassa koko läntinen maailma. Ylevistä arvoistaan huolimatta Assange ja hänen kannattajansa eivät ole toimineet omille arvoilleen uskollisina. Yltiöpäisen avoimuuden kannattajat eivät halunneet avoimuutta loppuun asti, ei haluttu edes selvittää Assangea vastaan esitettyjen syytteiden todenperäisyyttä. Sen sijaan on kyseenalaistettu Ruotsalainen oikeusjärjestelmä ja automaattisesti tulkittu syytökset poliittiseksi ajojahdiksi. Jos emme tässä maailmassa voi luottaa Ruotsin oikeuslaitoksen puolueettomuuteen niin mihin sitten voimme ylipäätään luottaa?

Ecuadorin Assangelle tarjoama poliittinen turvapaikka ei ole pyyteetön. Esiintymällä avoimesti
Julian Assangen tukijana, Ecuadorin presidentti Rafael Correa pystyy vahvistamaan omaa asemaansa suhteessa muihin Latinalaisen Amerikan antiamerikkalaisiin presidentteihin, kuten Bolivian Eva Moralesiin ja Venezuelan Hugo Chavesiin.

Itse Wikileaksin, kuten Assangen, toiminta on ristiriitoja herättävää. Sivusto on paljastanut
esim. Irakin sodan ihmisoikeusrikoksia, mutta kuinka paljon rikollista toimintaa voidaan perustella sananvapauden sekä yleisenhyvän edistämisellä? Satojentuhansien salaisten diplomaattiviestien julkaiseminen ei palvele kenenkään etua ja suurta vahinkoa onkin aiheutettu kansainväliselle diplomatialle, joka ensisijaisesti perustuu luottamukseen. Diplomatian lisäksi Wikileaks on onnistunut hankaloittamaan turvallisuuspalveluiden työtä kansalaisten suojelemiseksi.

Turvallisuuspalveluiden työ kansalaisten suojelemiseksi on nykyaikana erittäin haasteellista, niiden onnistumiset ovat salaisia ja epäonnistumiset julkisia. Wikileaksin ”avoimuuden puolustaminen” ei ainakaan edesauta viranomaisten työtä. Kantavatko nämä sananvapauden ”esitaistelijat” vastuun siinä tapauksessa, mikäli Wikileaksin paljastuksien ansiosta terroristit pystyvät surmaamaan satoja ihmisiä? Vai onko syy silloin turvallisuuspalveluiden, jotka epäonnistuivat tehtävässään?

Wikileaksin tukijoiden viha on kohdistunut erityisesti Britannian, Ruotsin ja Yhdysvaltain
hallituksiin sekä viranomaisiin. Onko asia nähtävä niin, että kuka tahansa henkilö tai taho, joka suhtautuu kriittisesti Wikileaksiin ja pitää sen toimintaa arveluttavana, on julkisen tiedonvälityksen vihollinen ja kansalaisoikeuksien vastustaja?

torstai 19. huhtikuuta 2012

Idealismin ja realismin vaikea yhtälö

Kolumni julkaistu Keski-Suomen Viikko lehdessä 19.4.

Paavi Benedictus XVI vieraili taannoin Kuubassa parantamassa maan ja katolisen kirkon suhteita. Ennen Kuuban vierailuaan paavi oli antanut lausunnon, jossa hän totesi, ettei nykyaikana kommunismille ole enää yhteiskuntajärjestelmänä käyttöä. Lausunto edusti hyvin länsimaiden harjoittamaa ulkopolitiikkaa, jossa punnuksina toimivat idealismi ja realismi.

Kuuban tapauksessa julkisuuteen nostetaan usein maan hallinnon toisinajattelijoihin kohdistamat toimet ja sananvapauden rajoitukset. Harvemmin kuitenkin tuodaan esille sosialistisen Kuuban toista puolta, niitä asioita, joita on pystytty parantamaan. Harva edes tietää, että Kuubassa lukutaitoisten kansalaisten osuus väestöstä on läntisenpallonpuoliskon korkein. Maa päihittää näin kehittyneet G8 maat Yhdysvallat ja Kanadan. Kuubassa lääkäreidenkoulutus on korkealla tasolla ja maa lähettää vuosittain suuren joukon lääkäreitä Latinalaisen Amerikan muihin maihin auttamaan erityisesti slummien terveydenhuollon järjestämisessä.

Kuuba on vain yksi esimerkki siitä miten ulkopolitiikka on edelleen idealismin ja realismin välistä tasapainottelua, jossa säännöt eivät ole kaikille samat. Reaalipolitiikkaa sen vankimmassa muodossa, sillä useimmiten ulkopolitiikassa nähdään vain se mitä halutaan nähdä. Suomi ei ole poikkeus länsimaiden joukossa, sillä meilläkin ulkopolitiikan periaatteet vaihtelevat sen mukaan mistä maasta kulloinkin on kysymys. Varsinkin naapurimaiden kohdalla kielenkäyttö on tarkkaa. Itärajan takana on aina oleva suurvalta, on sen yhteiskuntajärjestelmä sitten mikä tahansa, ja tämän tosiasian kanssa on tultava toimeen. Euroopan ulkopuolisiin maihin, varsinkin kehitysmaihin, voidaan kuitenkin helposti soveltaa ”idealistista” ulkopolitiikkaa. Idealistinen ulkopolitiikka on hyvin harhainen termi sillä, sitä toteuttava valtio toimisi samojen arvojen mukaisesti, riippumatta mistä maasta kulloinkin on kysymys ja soveltaisi samoja periaatteita kaikkiin.

Tällä hetkellä ajankohtainen Lähi-idän tilanne toimii hyvänä esimerkkinä länsimaiden harjoittaman ulkopolitiikan kaksijakoisuudesta. Syyrian ja Iranin kohdalla maiden hallituksien toimet oikeutetusti tuomitaan, mutta Saudi-Arabian kohdalla silmät ummistetaan tosiasioilta. Kun Egyptissä puhkesi kansannousu, länsi siirtyi hyvin nopeasti tukemaan demokratisoitumista. Sen sijaan kun Bahrainissa maan hallitus Saudi-Arabian tuella aseellisesti tukahduttaa demokratiaa vaativien kansalaisten liikehdintää, niin tähän ei puututa. Päinvastoin jotkut maat käyvät vielä asekauppaa Saudi-Arabian kanssa.

Länsimaiden olisi hyvä harjoittamassaan ulkopolitiikassa oikeasti toimia arvojensa mukaisesti. Demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisen tulisi olla ensisijainen tavoite kaiken ulkopoliittisen toiminnan kanssa, hoidettiin suhteita sitten ystäviin tai vihollisiin.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Tarpeellisia uudistuksia tulossa

Useissa varuskunnissa soi Narvan marssi puolustusvoimauudistuksen johdosta. Varuskuntien lakkautukset ja toimintojen yhdistämiset ovat tyrmistyttäneet rajuudessaan useilla varuskuntapaikkakunnilla. Tärkeä lähtökohta puolustusvoimauudistuksessa on, että kenraalit tekevät suunnitelmat puolustuspolitiikka etusijalla, kuten nyt on tapahtunutkin. Varuskunnilla on tärkeä merkitys omilla alueillaan, mutta aluepolitiikalla ei voida puolustuspolitiikka tehdä. Pelkästään aluepoliittiset näkökulmat huomioonottaminen estäisi lähes kaikki konkreettiset uudistukset puolustusvoimien osalta politikoiden pitäessä kiinni omien alueidensa varuskunnista.

Uudistuksen jälkeenkin Suomi pitää kiinni sotilaallisen liittoutumattomuuden periaatteesta ja yleisestä asevelvollisuudesta. Myös koko maan puolustamisesta pidetään edelleen kiinni. Se miten käsite koko maan puolustaminen ymmärretään, tuntuu vaihtelevan suuresti julkisessa keskustelussa. Varuskuntien lakkautukset eivät myöskään heikennä maanpuolustustahtoa, vaikka tällaisia puheenvuoroja on jo kuultu. Muutoin tällä logiikalla suuressa osassa Suomea ei koskaan olisi edes ollutkaan maanpuolustustahtoa, jos se pelkästään on kiinni alueilla olevissa varuskunnissa.

Kenraalit ovat uudistuksessa hyvin täyttäneet tehtävänsä, mutta politikoinnilla on tainnut olla osuutta lakkautettavia varuskuntia valittaessa. Olisi mielenkiintoista kuulla mitkä puolustuspoliittiset perusteet puoltavat esim. Keuruun varuskunnan lakkauttamista ja Uudenmaan prikaatin säilyttämistä?

Toinen aihe Narvan marssi soittamiselle koskee kuntia, kun paljon kohua herättänyt kuntauudistustyöryhmän loppuraportti julkaistiin. Monta kertaa on jo todettu, että kuntauudistus on tarpeellinen sillä kuntien taloudellinen tilanne ja väestöllinen huoltosuhde heikkenevät rajusti tulevien vuosien aikana. Laadukkaiden kuntapalveluiden säilyminen kaikissa maan kunnissa edellyttää suuria uudistuksia palveluiden järjestämisessä ja niiden rahoituksessa. Epädemokraattiset hallintohimmelit saadaan uudistuksen myötä kuopattua ja palautettua valta palveluista päätettäessä oikeisiin käsiin eli kuntalaisille.

Kuitenkaan palvelut eivät parane karttoja piirtämällä ja rajoja siirtelemällä, mikä näyttää nyt olevan uudistuksen pääkärki. Kuntien taloudelliset vaikeudet eivät johdu kuntien lukumäärästä vaan kunnille asetettujen velvoitteiden epäsuhdasta taloudellisiin resursseihin nähden. Kuntatyöryhmän 600 sivuisesta raportista yli puolet keskittyy kuntien yhdistämisen esittelyyn eikä niinkään itse palveluihin, jotka ainakin sosialidemokraateilla ovat uudistuksen lähtökohta. Tekemällä uudistusta palvelut etusijalla pystytään estämään terveyserojen kasvaminen, korjata sosiaalihuollossa olevat puutteet ja palauttaa kuntademokratia takaisin kuntalaisille. Näihin uudistuksiin ei tarvita pakkoliitoksia tai karttaharjoituksia.

Viikolla Keskusta on aloittanut meuhkaamisen kuntauudistuksen täydelliseksi kaatamiseksi, heittäen rationaalisen keskustelun ja yhteistyön syrjään. Lähihistoriaa muistellen Keskustalla ei kuitenkaan ole varaa esiintyä nyt kuntien puolustajana. Keskustajohtoisten hallitusten ja keskustalaisten kuntaministerien toimesta on edellisillä vaalikausilla luotu suurin osa epädemokraattisista palveluhimmeleistä, lähtien aina PARAS hankkeesta, ja estetty todelliset uudistukset kuntapalveluiden turvaamiseksi.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Koko kansan presidentti?

Käydyt presidentinvaalit olivat yllätyksettömyydessään poikkeukselliset. Ensinnäkin vaalien tuloksen seurauksena päättyy sosialidemokraattien 30 vuotta kestänyt valtakausi presidentinlinnassa. Näissä vaaleissa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1968 vaalien, SDP:n ehdokas ei tullut valituksi Tasavallan presidentiksi. Myös vasemmistolaisen ehdokkaan puuttumista toiselta kierrokselta saadaan etsiä sotia edeltäneistä presidentinvaaleista.


Presidentinvaalit ovat perinteisesti saaneet kansalaiset muita vaaleja paremmin liikenteeseen. Tällä kertaa vaalit todella aktivoivat ihmisiä, mm. aiemmin passiivisina olleet nuoret lähtivät sankoin joukoin mukaan vaalityöhön ja sosiaalisessa mediassa käytiin raivoisaa vaalikampanjointia ehdokkaiden puolesta. Valitettavasti innostus ja aktivoituminen eivät realisoituneet äänestämiseksi. Äänestysaktiivisuus romahti 8,3 % päätyen 68,9 %. Yhtä huonoja lukuja presidentinvaaleissa on edellisen kerran saatu vuonna 1978. Tuolloin 64,3 % kansalaisista vaivautui uurnille. Vuoden 1978 vaaleissa on kuitenkin hyvä ottaa huomioon se, että tuolloin olivat ensimmäistä kertaa äänioikeutettuina 18-vuotiaat ja ulkosuomalaiset, jotka lisäsivät äänioikeutettujen määrää yli 900.000.

Äänestysaktiivisuus laski kautta maan, vähiten kuitenkin ehdokkaiden omissa vaalipiireissä Helsingissä ja Uudellamaalla. Yli viisi prosenttia äänestysaktiivisuus laski Pohjois-Savossa, Vaasassa, Keski-Suomessa ja Oulussa. Lapissa romahdus äänestysaktiivisuudessa oli peräti 9,4 %. Harvinaista on myös äänestysaktiivisuuden jääminen Manner-Suomen kunnissa alle 50 prosentin. Tällä kertaa tämä toteutui Rautavaaralla ja Hyrynsalmella. Luvut kertovat karua kieltä kansalaisten passivoitumisesta, mutta onko tulos sittenkään yllätys?

Pakkanen on aivan liian helppo ja epäuskottava selitys äänestysprosentille. En myöskään yhdy täysin YLEn vaaliasiantuntija Sami Borgin näkemykseen, että presidentinvaalien vaalitapa olisi aiheuttanut laskun. Sillä tietenkin on merkitystä äänestysaktiivisuudelle, mikäli vaalien tulos näyttää täysin selvältä jo ennen vaaleja. Suurin syy on kuitenkin itse ehdokkaissa, jotka olivat mielipiteiltään aivan liian lähellä toisiaan, moni äänestäjä ei pystynyt sanomaan selkeästi mikä erottaa Niinistön ja Haaviston toisistaan. Moni tuttuni, joista osa on käynyt viimeiset 40 vuotta äänestämässä, totesivat ensimmäisen kerran jättävän äänestämättä, koska heille ei ollut ehdokasta jota äänestää.

Kahden porvariehdokkaan välille ei syntynyt sellaista vastakkainasettelua, joka olisi innostanut kansalaisia. Valinnan tekeminen kahden kaupunkilaisen, realistin ja idealistin, välillä osoittautui erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomen vaalipiireissä ylivoimaiseksi, mistä kertoo äänestysaktiivisuuden raju lasku. Perinteisen oikeisto-vasemmisto jaon ja maaseutu vastaan kaupunki asetelman puuttuminen passivoi äänestäjiä entisestään. Myös hylättyjen äänien määrän kasvaminen yli 10.000 kertoo äänestäjien vaikeudesta tehdä valinta Niinistön ja Haaviston välillä. Jos vaaleissa suurin ero syntyy ehdokkaiden parisuhteen laadusta, niin se pelkästään ei motivoi suurinta osaa kansalaisista äänestämään. Ainoastaan niitä joille asialla on jostain syystä suuri merkitys.

Suuresta hypetyksestä huolimatta Pekka-ilmiö ei saanut tarpeeksi siipiä alleen. Ilakointi Haaviston kansansuosion jatkumisesta seuraaviin presidentinvaaleihin asti on ennenaikaista, sillä se tuskin kestänee seuraavaa kuutta vuotta. Hyvänä esimerkkinä on Elisabeth Rehn, joka vuoden 1994 presidentinvaaleissa hävisi Martti Ahtisaarelle vain muutamalla prosentilla saaden 46,1 % kannatuksen. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 2000, Lillan-ilmiö oli kutistunut 7,9 % kannatukseksi.

Sauli Niinistö sai vaaleissa vahvan mandaatin toimia presidenttinä, kukaan muu ei ole koskaan saanut suoran kansanvaalin historiassa yhtä suurta voittoa vastaehdokkaasta. Äänestäneiden perusteella Niinistö on todella koko kansan presidentti. Kuitenkin haastetta tuo kannatuksen kerääntyminen valitun presidentin osalta suuriin kaupunkeihin ja Etelä-Suomeen, jättäen maaseudun sekä Pohjois- ja Itä-Suomen ns. ilman presidenttiä. Sauli Niinistö on koko poliittisen uransa ajan ollut omantien kulkija ja tehnyt ratkaisuja, jotka eivät ole olleet kaikkien mieleen. Hänen aikaisempi poliittinen toimintansa ja mm. eilisen illan lausunnot kielivät siitä, että huolimatta perustuslain muutoksesta, Niinistö tulee toimimaan vahvana presidenttinä eikä tule jäämään pelkäksi kansakunnan keulakuvaksi.

Mielenkiintoista tulee olemaan kuinka hyvin Niinistö pystyy olemaan koko kansaa yhdistävä presidentti ja saavuttamaan samanlaisen kansansuosion kuin edeltäjänsä Tarja Halonen.