Kuka pystyy haastamaan presidentti Niinistön 2018?

Seuraavat presidentinvaalit käydään 2018 ja keskustelu potentiaalisista ehdokkaista käy vilkkaana. Yleisradion tänään julkaiseman presidenttikyselyn perusteella nykyinen presidentti Sauli Niinistö on suorastaan murskaavan ylivoimainen, mikäli hän päättää pyrkiä toiselle kaudelle. Vastanneista peräti 45 prosenttia tukee Niinistön uudelleenvalintaa, prosenttiluvut ovat hyvin samanlaiset kuin Tarja Halosella ennen vuoden 2006 presidentinvaaleja.

Puolueitten tarkasteltuna Sauli Niinistö kerää yli 40 prosentin kannatuksen SDP:n, Kokoomuksen, Keskustan, RKP:n, Perussuomalaisten ja Kristillisdemokraattien keskuudessa. Vasemmistoliiton kannattajista Niinistöä tukee vain 23 prosenttia, mutta on tästä huolimatta ykkösehdokas. Ainoa poikkeus kyselyssä ovat Vihreät, joista 34 prosenttia kannattaa Pekka Haavistoa ja 25 prosenttia Niinistöä. Vihreät selkeästi haikailevat uuden Haavisto-ilmiön perään. Haaviston ehdokkuus on kuitenkin varsin epätodennäköistä ja ilmiö kutistuu paljon kuudessa vuodessa. Tämän on todistanut Elisabeth Rehn vuosien 1994 ja 2000 presidentinvaaleissa. Vihreiden on myös turha odottaa Haaviston kampanjasta nostetta puoluekannatukseen sillä se osoittautui tehottomaksi jo 2012 vaaleissa.

Löytyykö Sauli Niinistölle uskottavaa haastajaa?

Todellista haastajaa on vaikea löytää. Pienpuolueilla (RKP, KD, Vasemmisto ja Vihreät) ei ole tarjolla yhtään ehdokasta, joka pystyisi uskottavasti haastamaan nykyisen presidentin.

Perussuomalaisilla Timo Soini on jo ilmoittanut, ettei pyri enää presidentiksi. Nykyiseltä ulkoministeriltä päätös on erikoinen, sillä nykyinen asema mahdollistaisi uskottavan kampanjan rakentamisen. Toisaalta Soini on kyselyiden mukaan epäsuosituin henkilö presidentiksi, joten tätä vasten päätös on ymmärrettävä. Muita ehdokkaita ovat europarlamentaarikko Jussi Hallo-aho sekä puolustusministeri Jussi Niinistö. Heiltä kuitenkin puuttuu presidenttiehdokkaalta vaadittava valtiomiesmäisyys ja he ovat myös lähes yhtä epäsuosittuja presidentiksi kuin Timo Soini. Luonnollisesti puolueen täytyisi pysyä kasassa seuraaviin presidentinvaaleihin asti, tämä toki ei ole itsestäänselvyys.

Keskustalla vahvat nimet ovat kaikki entisiä pääministereitä: Vanhanen, Jäätteenmäki ja Kiviniemi. Vanhasen ehdokkuutta tukee kokemus ja Jäätteenmäkeä sekä Kiviniemeä sukupuoli, uskottavalle naisehdokkaalle tuntuu olevan tarvetta puolueella kuin puolueella. Keskustalaisista peräti 56 prosenttia tukee Niinistöä, mikä heikentää potentiaalisten ehdokkaiden halua asettua ehdolle. Luonnollisesti kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen on varmasti käytettävissä neljättä kertaa Keskustan ehdokkaaksi, hänen ehdonkuutaan ei ole ennenkään poliittiset realiteetit tai faktat häirinneet.

SDP:llä ehdokasasettelussa painaa Paavo Lipposen surkea tulos ja 30 vuotta kestäneen presidenttiputken katkeaminen. Ehdokkaiksi on esitetty kansanedustajia Heinäluoma, Ihalainen ja Urpilainen sekä Suomen pankin pääjohtaja Erkki Liikasta. Aikanaan Suomen pankki oli hyvä presidenttikasvattamo mutta eurojäsenyyden aikana pankin ja sen pääjohtajan rooli on kaventunut. Liikasella on asiantuntemusta presidentiksi mutta tunnettavuus on heikkoa uusien äänestäjäryhmien keskuudessa. Jutta Urpilaisen pidetään tietyissä demaripiireissä pätevänä ja uskottavana ehdokkaana. Toisaalta hänen pätevyyttään ja kykyjään arvosteltiin sekä puolueenpuheenjohtajana että valtiovarainministerinä. "Epäpätevyys" johtokin hänen äänestämiseensä syrjään puheenjohtajuudesta ja myöhemmin valtiovarainministerin tehtävistä.

Varteenotettavin ehdokas on entinen puhemies ja nykyisen kansanedustaja Eero Heinäluoma. Hänellä on sekä arvovaltaa, asiantuntemusta että valtiomiesmäisyyttä tasavallan presidentiksi. Kyvyt eivät kuitenkaan riitä jos Niinistö kerää yli 40 prosentinkannatuksen sosialidemokraattien keskuudessa. Heinäluoma on uskottava ehdokas, mutta onko riittävän uskottava haastamaan Niinistön?

Sauli Niinistön suosion salaisuus

Mikä selittää Sauli Niinistön kansansuosiota ja kannatusta puolueiden keskuudessa. Hän voitti vuoden 2012 vaalit tasavallan historian suurimmalla äänisaaliilla, joten mandaatti on ollut alusta lähtien vahva. Niinistön presidenttikaudella poliittisesti hajanaiset ja toimintakyvyttömät hallitukset ovat korostaneet presidentinroolia ja mahdollistaneet laajemmat toimintavapaudet. Hänen kokemuksensa pitkäaikaisimpana valtiovarainminiterinä antaa asemaa irtaantua presidentin perinteisestä toimintakentästä eli ulkopolitiikasta ja antanut mahdollisuuden osallistua aktiivisesti talouspoliittiseen keskusteluun. Tästä on häntä on poliitikkojen taholta arvosteltu, mutta kansalaiset ovat nähneet presidentin toiminnan varsin positiivisena. Yllättävät muutokset ulko- ja turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä ovat pitäneet presidentin aktiivisena, varsinkin nykyisen hallituksen aikana, jonka ulkopoliittinen kokemus on varsin kapea. Presidentistä on jälleen tullut suvereeni ulkopolitiikanjohtaja.

Kokonaan toinen kysymys on haluaako Sauli Niinistö toiselle kaudelle. Hän olisi silloin 70-vuotias eli iän puolesta on mahdollisuuksia mutta onko kiinnostusta? Nykyisillä valtaoikeuksilla presidenttiys on seremoniallinen, joka kahlitsee aktiivisen poliitikon. Mahdollisuuksia kansainvälisiin tehtäviin löytyy ja varsinkin pitkä kokemus talouspolitiikassa avaa johtotehtäviä useissa kansainvälisissä järjestöissä. Hyvänä esimerkkinä yhden kauden presidentistä on Martti Ahtisaari, jonka arvostus ja tehtävät ovat vain kasvaneet presidenttikauden jälkeen. 

Gunter Schabowski - Euroopan yhdistäjä

Sanat muuttavat maailmaa. Eilen kuoli mies, jonka muutamalla sanalla on ollut suuri merkitys Euroopan ja koko maailman lähihistoriaan. Itä-Berliinissä 9. päivä marraskuuta 1989 lehdistön eteen käveli Itä-Saksaa hallitsevan kommunistipuolueen SED politbyroonjäsen Gunter Schabowski. Politbyroo oli päättänyt kokouksessaan hetkeä aikaisemmin höllentää tiukkoja matkustusrajoituksia, hillitäkseen levottomuuksia ja alati kiihtyvää maastapakoa, jotka olivat vaivanneet jo muutaman vuoden ajan Itä-Saksaa.

Schabowski totesi lausunnossaan viisumeita myönnettävän kaikille halukkaille ja kansalaiset voisivat näin vapaasti matkustaa länteen. Erään toimittajan päätöksen aikataulua tarkentavaan kysymykseen epätietoinen Schabowski erehtyi vastaamaan "tietojeni mukaan tästä lähtien." Virheellisestä ja harkitsemattomasta lauseesta aiheutui ketjureaktio, jota kommunistinen diktatuuri ei enää pystynyt pysäyttämään. Kansalaiset ryntäsivät rajanylityspaikoille ja alkoivat spontaanista kaatamaan Berliinin muuria. Eurooppaa ja Berliiniä jakanut ideologinen muuri kaatui rauhanomaisesti vapaiden kansalaisten hylätessä olemassa olevan järjestelmän.

Schabowskin kommentista alkoi myös Itä-Saksan lähtölaskenta. Eräs puolueen ideologi totesikin Puolan olevan Puola ilman kommunismiakin, mutta ilman kommunismia ei DDR:llä ole olemassaolonoikeutusta. Vain vajaa vuosi tapahtumien jälkeen Saksat jälleenyhdistyivät liittokansleri Helmut Kohlin johdolla, George Bushin sekä Mihail Gorbatsovin tukiessa ja Ranskan sekä Britannian vastustaessa peläten menneisyyden haamujen nousevan esiin Saksan jälleenyhdistymisen myötä.

Länsivaltojen pelko oli kuitenkin aiheeton. Yhdistyneestä Saksasta ei tullut uhkaa Euroopan vakaudelle vaan yhdentymisen moottori. Euroopan integraatio ottikin suuria harppauksia entisten itäblokin maiden ankkuroituessa eurooppalaisten demokratioiden arvoyhteisöön.

Yhdentyminen ja unelma rajoista vapaasta Euroopasta on kuitenkin saanut vastaansa suuremman kriisin kuin koskaan aikaisemmin 1990-luvun alkupuolen jälkeen. Vapautta haluavat ja sotaa pakenevat ihmiset ylittävät laittomasti Euroopan unionin ulkorajoja ja ovat asettaneet koetukselle niin Schengenin sopimuksen kuin yhden unionin peruspilarin vapaasta liikkuvuudesta. Uusia ideologisia ja konkreettisia muureja on noussut niin jäsenmaiden välisille, kuin myös ulkorajoille.

Vuoden 1989 tapahtumista voi etsiä vastausta siihen, miten nykyinen kriisi tulee kohdata. Euroopan "hulluna vuonna 1989" vapaus, avoimuus ja ennakkoluulottomuus olivat ratkaisevassa asemassa kahtiajaon päättyessä. Näistä voidaan edelleen ammentaa ratkaisua siihen miten pakolaiset otetaan vastaan Eurooppaan, miten vastuut heistä jaetaan jäsenmaiden kesken tasapuolisesti ja miten heidät integroidaan osaksi eurooppalaisia yhteiskuntia. Nämä ratkaisut ovat poliittisesti ja taloudellisesti kalliita, mutta sitä ne olivat 25 vuotta sittenkin. Tästäkin huolimatta tuon ajan poliitikot näkivät yhtenäisen ja rajattoman Euroopan olevan sen hinnan arvoinen.

Pääministeri puhe ei tarjonnut toivoa tai ratkaisua

Pääministerin eilinen puhe kansakunnalle edusti historiallisuudestaan huolimatta perinteistä ja varsin latteaa suomalaista puhekulttuuria. Uusia avauksia puheeseen ei sisältynyt vaan pääministeri toisti jo monta kertaa kuultuja esityksiä ja perusteluita hallituksenesityksille. Petyin suuresti ettei pääministerin puhe sisältänyt uusia avauksia kriisin laukaisemiseksi, tämäntasoisissa puheissa kun on niin tavattu tehdä.

Kiitokset ansaitsee puheessa esitetyt näkemykset Suomeen tulevista pakolaisista ja heidän vastaanottamisestaan. Myös vetoomukset työmarkkinaosapuolille ratkaisun aikaansaamiseksi toivottavasti saavat vastakaikua. On varsin hyvä, että STTK ja Akava ovat jo alkaneet työstää omia esityksiään.   

Puheen talouspoliittiset näkemykset eivät luottamusta herättäneet. Kukaan ei kiistä vaikeiden päätösten ja sopeutusten välttämättömyyttä, mutta ne tulee tehdä oikeudenmukaisesti. Vaatimukset Suomen uudistamisesta yhteistyössä ontuu hallituksen sanelupolitiikan ääressä. Mistään solidaarisuudesta ei voida puhua kun pääministeri vaatii yrityksiltä ja johtajilta isänmaallisuutta ja työntekijöiltä puhdasta rahaa.

Sotien jälkeen Suomi nousi yhteisyöllä ja oikeudenmukaisella taakanjaolla. Jokainen antoi sen minkä pystyi yhteiskunnalle ja jokainen sai yhteiskunnalta sen, minkä tarvitsi. Tätä toivoisi nyt maan hallitukselta, tässä suhteessa pääministerin puheen tulisi vastata enemmän tekoja.

Retorisesti pääministerin puhe oli heikko, suomalaisella tasolla normaali. Ideologisilla faktoilla perustellut argumentit eivät herättäneet vahvoja tunnereaktioita. Pääministerin tasainen ja monotoninen puheääni yhdistettynä kankeaan esiintymiseen teki puheesta raskasta seurattavaa. Olisin toivonut puheen suorana lähetyksenä, se olisi tehnyt viestistä lähestyttävämmän ja vaikuttavamman.

Kuka ikinä pääministerin puheen kirjoittikin, toivon hänen jo saaneen eilispäivän aikana potkut.

Yhdessä asiassa Sipilä kuitenkin oli puheessaan oikeassa: hallituksella on mandaatti toimia. Huhtikuun eduskuntavaaleissa 57 prosenttia äänestäneistä antoi äänensä nykyisille hallituspuolueille. Mikäli oikeistohallituksen esitykset eivät miellytä, kansalaisten kannattaa miettiä olisiko huhtikuun 19. päivä kannattanut äänestää toisella tavalla. Myös ne 29,9 prosenttia äänioikeutetuista, jotka jättivät kokonaan äänestämättä, voivat miettiä olisiko kannattanut toimia toisin.

Puutteistaan ja kankeudestaan huolimatta pidin kuitenkin pääministerin puhetta kansakunnalle raikkaana tuulahduksena maailmalta monipuolistaa poliittista keskustelukulttuuria Suomessa. Verrattuna esimerkiksi pääministerin tiedonantoon eduskunnalle. Olen nähnyt monta pääministerin tiedonantoa eduskunnalle ja se älämölö ei palvele ketään, vähiten kansalaisten tiedonsaantia. Parlamentaarinen debatti on asia erikseen.

Eilisen kaltaisia ulostuloja sekä presidentti että pääministeri voisivat tehdä useamminkin tulevaisuudessa. Vielä kun tästä maasta löytyisi ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa retorisesti taidokkaita puheita ja poliitikkoja, jotka osaisivat sellaisia puheita esittää.

Pääministeri puhuu kansakunnalle

Tänään klo 21.05 on tarjolla harvinaista herkkua: pääministerin puhe kansakunnalle. Nauhoitetussa puheessa pääministeri nostaa esille Suomen talouden kriisin ja uudistusten välttämättömyyden. Oppositio ja useat muut toimijat ovat jo ennättäneet tyrmätä puheen ennen sen esittämistä menneisyyden tuulahdukseksi Kekkosslovakiasta. Myös Ylen ratkaisu lähettää puhe tv:ssä ja radiossa on saanut kritiikkiä osakseen.

 

Näin oppositiopuolueen edustajana toivon, että kuunnellaan puhe ensin ja tyrmätään vasta sitten. Henkilökohtaisesti pidän virkistävänä ja poliittista keskustelukulttuuria kehittävänä, että pääministeri puhuu suoraan kansalaisille, eikä välillisesti kansanedustajien kautta. Välillistä puhetta olisi edustanut pääministerin tiedonanto eduskunnalle, mutta se ei kuitenkaan olisi palvellut kansalaisten tiedonsaantia.

 

Maailmalla niin presidenttien kuin pääministerien puheet kansakunnalle ovat arkipäivää, toivoisin tällaisen kulttuurin laajenevan myös Suomeen. Hyvänä esimerkkinä on Yhdysvallat, jossa presidentti saa huomattavasti paremmin esityksiään läpi vetoamalla suoraan kansalaisiin verrattuna normaaliin lainsäädäntöprosessiin. Jokavuotista puhetta kansakunnan tilasta on jo vuosikymmenien ajan seurannut puhekiertue, jossa presidentti levittää sanomaansa suoraan kansalaisten keskuuteen.

 

Yleisradion ohella myös kaupalliset kanavat voisivat tarttua tällaiseen poliittiseen viestintään. Yhdysvalloissa kaupalliset tv-yhtiöt suorastaan tappelevat oikeudesta lähettää presidentin puheet suorana.

 

Pääministerin puheesta voisi ottaa koppia myös oppositiojohtaja Rinne ja pitää pääministerin jälkeen oman puheensa. Hyvänä esimerkkinä toimii jälleen Yhdysvallat, jossa kansakunnan tila - puheen jälkeen oppositiopuolueen edustaja esittää vastineen presidentin puheeseen televisiokanavilla. Nyt Rinteellä olisi mahdollisuus nostaa profiiliaan opposition todellisena johtajana.

 

Uskon kuitenkin vahvasti pääministerin epäonnistuvan pyrkimyksissään luoda yhtenäisyyttä ja vähentää vastakkainasettelua nauhoitetulla puheellaan. Tähän vaikuttaa erityisesti suomalaisten kyvyttömyys järjestää tehokkaita puheita niin sisällöllisesti kuin tyylillisesti. Perinteenä on ollut puheiden asiakeskeisyys, jossa suositaan liian paljon faktaa ja liian vähän tunnetta. Kun suomalaisen pitäisi pitää puhe, hän pitää esitelmän. Kuulijoiden kannalta tämän on ongelmallista sillä esitelmän pitäjä ajattelee aihettaan eikä kuulijoita, ja jos yleisö nukkuu niin se saa nukkua rauhassa. Klassisen retoriikan keinot olisi nyt hyvä olla pääministerin tiedossa.

 

Kyvyttömyys tehokkaiden puheiden järjestämiseksi yhdistettynä Sipilän viehtymykseen prosessikaavioihin, vatulointiin, kakkaroihin ja päivämääriin, on katastrofaalinen yhdistelmä.

Poliittiset nimilistat eivät kuulu demokratiaan

Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin erityisavustajat Charles Colson ja John Dean laativat vuonna 1971 listan presidentin "poliittisista vastustajista". Listalle päätyi niin amerikkalaisia poliitikkoja, liikemiehiä, näyttelijöitä, tutkijoita  ja varsin paljon toimittajia. Richard Nixon halusi käyttää hallintonsa resursseja listalla olevien henkilöiden vaientamiseksi, koska he olivat hänen tunnettuja ja äänekkäitä vastustajiaan.

Tänään Perussuomalaisten työmies Matti Putkonen julkisti nimilistan henkilöistä, jotka ovat kiihottaneet kansalaisia ja mediaa Perussuomalaisia vastaan. Listalta löytyy poliitikkoja, toimittajia ja tutkijoita. Yhteiskuntarauha on Putkosen mukaan vaarantunut näiden henkilöiden taholta.
 

Tällainen listaaminen tuntuu suorastaan vaaralliselta ja pelottavalta, millään puolueella ei demokraattisessa Suomessa pitäisi olla tarvetta tällaisille listoille. Tässä tapauksessa julkinen keskustelu Perussuomalaisten linjasta liittyen rasismiin ja monikulttuurisuuteen on olennainen osa vapaata keskustelua ja demokraattista yhteiskuntaa. Jokainen poliitikko ja puolue asettaa itsensä kohteeksi julkiselle arvostelulle. Jos haluaa olla politiikassa mukana, tämä täytyy vain kestää. Maahanmuutosta ja sen ongelmista pitää ja saa keskustella, mutta se ei voi tapahtua ihmisten leimaamisella heidän etnisyytensä, kielen tai uskonnon johdosta.

Richard Nixonin nimilistat ovat vain yksi esimerkki mihin tuollaiset listat ovat maailmanhistoriassa pahimmillaan johtaneet.

-----

Toinen hämmentävä tapaus Perussuomalaisten mediapelistä on kansanedustaja Olli Immosen tilapäinen ja vapaaehtoinen ero eduskuntaryhmästä. Tällaisella ratkaisulla Perussuomalaiset nokkelasti välttävät ottamasta kantaa koko tapaukseen ja välttävät Immosen rankaisemisen sekä irtiotin rasismista. Immonen saa uhriutua rauhassa ja Perussuomalaisten ei tarvitse ottaa riskiä äänestäjien menettämisestä kun heidän ei tarvitse tehdä asialle mitään. Olisin toivonut Perussuomalaisten itse erottaneen Olli Immosen eduskuntaryhmästä, jolloin heidän linjansa suhteessa rasismiin olisi tullut selkeästi esille. Nyt epäselvyys saa vain jatkua.

Tragikoomisuutta Perussuomalaisten lehdistötilaisuudessa tarjosi taustalla näkynyt mainoslause "saat mitä tilaat." Kuinkahan moni Perussuomalaisten äänestäjä on tilannut tällaista linjauksia?

Timo Soini ja kreikkalainen tragedia

"Perussuomalaiset eivät tule äänestämää Kreikka-kolmosen puolesta. (...) tätä moraalitonta politiikkaa emme ole jatkamassa." Näin linjasi Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini YLE:n Ykkösaamussa 28.3.2015 Kreikan talouskriisistä.

 

Viikolla Suomen hallitus antoi siunauksensa yli 80 miljardin euron suuruiselle Kreikka-kolmoselle. Timo Soinin henkeen ja vereen vastustama "moraaliton politiikka" saa jatkua. Voi hyvin kysyä Soinin omin sanoin "Kuinka te kehtaatte! Ja kehtaattehan te."

 

Omassa blogissaan puoluejohtaja Soini perusteli periaatteidensa myymistä seuraavasti: "Mikäli olisimme Suuressa Valiokunnassa äänestäneet hallituksen linjasta poiketen maassa olisi hallituskriisi. Tuloksena saattaisi hyvin olla punavihreiden pääsy hallitukseen- vaalien kautta tai ilman. Ei houkuttele. Sitäpaitsi se tukipaketti on läpi joka tapauksessa. Vihreät ja RKP tukivat sitä."

 

Valta. Siinä yksinkertainen ja ainoa syy Perussuomalaisten täkinkäännökselle. Periaatteet unohtuivat ministeriaudin kyydissä 75 päivässä. Kansalaisten silmissä muilta puolueilta tällaista on voinut odottaa mutta ei Perussuomalaisilta. Heidän politiikkansa on perustunut viimeisen 20 vuoden aikana Euroopan unionin ja euron vastustamiselle.

 

Poliittinen ehdottomuus ja linjakkuus, selkärangaksikin kutsuttu, on ollut helppoa kun ei ole ollut valtaa tai vastuuta. Tämä on näyttäytynyt useille äänestäjille ryhdikkyytenä ja nostanut Perussuomalaiset Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Tai kuten Soini on itse määritellyt linjansa: "Tavallisen rohkean ihmisen yksinkertainen teko on olla osallistumatta valheisiin, olla tukematta niitä. Tulkoot valheet maailmaan ja hallitkoot sitä, mutta ei minun kauttani."  Timo Soinin populistinen ja lennokas retoriikka toimii nyt häntä itseään vastaan. Ilman sitä takinkäännöksen selittäminen kansalaisille olisi ehkä hieman helpompaa. 

 

"Minä luulen, että piikki on auki taivasta myöten". Ja niinhän se on, kiitos Timo Soinin. Jos hän olisi toiminut kuten opettaa niin suomalaisten veronmaksajien rahoja ei kärrättäisi enää kolmatta kerta Kreikkaan. Zorbaksen tanssiminen minun ja sinun verorahoilla saa jatkua Soinin lyödessä tahtia.

 

Kansalaiset voivat kuitenkin ottaa oppia Timo Soinin omista sanoista: "Olemme solidaarisia omille äänestäjillemme. He voivat meidät valita ja he voivat meidät vaihtaa."

 

Kyllä kansa tietää ja toivottavasti muistaa.

Edustaja Immonen ja YLE:n toimittajat

Kansanedustaja Olli Immonen (ps.) on jälleen herättänyt keskustelua Facebook-sivuillaan haluamalla tällä kertaa selvittää Yleisradion toimittajien puoluetaustat. Hänen mukaansa YLE:ssä valtaapitävät liberaalit/punavihreät toimittajat, jolloin konservatiiviset toimittajat eivät pysty yhtiössä työskentelemään. Edustaja on yrittänyt ihan hallintoneuvoston kautta etsiä näkemyksensä mukaisia toimittajia siinä kuitenkaan onnistumatta.

 

Kansanedustajan olisi myös hyvä tiedostaa, ettei Yleisradion hallintoneuvoston tehtävänä ole työntekijöiden poliittistentaustojen selvittäminen vaan päättää yhtiön talouden ja toiminnan suurista strategisista linjauksista. Vapaan tiedonvälityksen kannalta on vain hyväksi, että hallintoneuvosto ja Yle:n ohjelmapolitiikka ovat mahdollisimman kaukana toisistaan.

 

Edustaja Immosen vaatimus toimittajien taustojen ja poliittisten kytkösten selvittämisestä liittyy perinteiseen Perussuomalaiseen retoriikkaan mediaa kohtaan. Toimittajien katsotaan lähtökohtaisesti vääristelevän puolueenjäsenten ja toimijoiden lausuntoja, sekä tarkoitushakuisesti jahtaavan skandaaleja. Epäoikeudenmukaiseksi myös koetaan se, että muista puolueista ei uutisoida samoin. On vaikea kuvitella miten yhdestäkään muusta puolueesta olisi voinut lähteä esimerkiksi edustaja Immosen vahvasti kansallismielinen taistelukutsu monikulttuurisuutta vastaan. Mikäli Perussuomalaiset haluavat toimittajien uutisoinnin muuttuvan, olisiko paikallaan keskittyä enemmän politiikan ja sanomisten sisältöön kuin median syyttelyyn?

 

Olisi erittäin huolestuttavaa jos yhteiskuntamme palaisi takaisin 1970-luvun ylipolitisoituneeseen kauteen, jolloin puoluekirja oli kaikki kaikessa. Jäsenkirjoin jyvitetyt toimittajat johtaisivat vain tiedonvälityksen vinoutumiseen, jolloin median rooli neljäntenä valtiomahtina ei palvelisi  kansalaisia. Journalismin periaatteisiin kuuluu ennen muuta objektiivinen tiedonvälitys, jossa toimittajien tausta eivät saa vaikuttaa tiedonvälitykseen.

 

Erääseen Keski-Euroopan maahan perustettiin vuonna 1933 kansanvalistus- ja propagandaministeriö vahtimaan mm. toimittajien uutisointia ja tiedonvälitystä. Tuon propagandan aiheuttaman massapsykoosin seuraukset jättivät maailmaan tuhoisat jäljet.

Nato ja kansalaismielipide

Äskettäin Pew Reasearch Centerin julkaisema kysely kahdeksan suurimman Nato-maan kansalaisten suhtautumisesta sotilasliittoon osoittaa jakautumista liittokunnan sisällä. Yhdysvallat yhdessä perinteisten liittolaistensa Kanadan, Iso-Britannian ja Puolan kanssa, ovat vahvemmin sitoutuneet sotilaalliseen voimankäyttöön kuin Ranskan, Saksan ja Italian muodostama kolmikko, ainakin mitä tulee kansalaismielipiteeseen. 

Liittokunnan perusperiaate kollektiivisesta puolustuksesta ei saa kannatusta Saksan, Ranskan ja Italian kansalaisten keskuudessa. Yli 50 prosenttia maiden asukkaista ei halua Naton soveltavan artikla 5. velvoitetta yhteisestä puolustuksesta, mikäli tilanne sitä vaatisi. Kyselyn toinen merkittävä jakolinja näyttäytyy kansalaisten luottamuksessa Yhdysvaltain kykyyn tai haluun puolustaa liittolaisiaan Euroopassa. Tulokset oat hyvin huolestuttavia liittokunnalle, varsinkin kun ne edustavat keskeisimpiä jäsenmaita.

Puolalaiset muodostavat poikkeuksen kyselyssä kahdelta osin. Ensinäkin puolalaiset ovat vankimmin kollektiivisen puolustuksen takana, mutta toisaalta melkein kolmannes puolalaisista epäilee Yhdysvaltojen kykyä puolustaa Puolaa sotilaallisessa konfliktissa. Puolalaisten epäilyillä on hyvin vahvat historialliset syyt. Puolan historiasta löytyy useita kertoja, jolloin liittosopimuksista huolimatta, maa on jäänyt yksin kriisiaikoina. Historiallinen painolasti vaikuttaa edelleen kansalaismielipiteeseen.

Kyselyntuloksista seuraa kaksi kysymystä:

1. Miten Nato pystyy tarvittaessa käyttämään sotilaallista voimaa, jos kansalaiset vastustavat sen käyttöä?
2. Onko Yhdysvalloilla mahdollisuuksia tai halua lieventää eurooppalaisten pelkoja maan sitoutumisesta Euroopan puolustukseen?

Naton periaatteet edellyttävät liittymishaluisten maiden kansalaisenemmistön tukea ennen kuin maa voi liittyä Naton jäseneksi. Näin pyritään alusta lähtien hakemaan oikeutusta sotilasliiton toiminnalle. Kansalaistuen vähenemisestä ei kuitenkaan keskustella mitään, joka kuitenkin on selkeä uhka sotilasliiton toiminnalle. Merkittävän konfliktin puhjetessa, sotilaallisenvoiman käyttäminen ei välttämättä ole mahdollista, mikäli kansalaiset sitä vastustavat. Tämä heikentää Naton uskottavuutta pienempien jäsenmaiden ja myös potentiaalisten vastustajien silmissä.

Yhdysvaltain vastaus eurooppalaisten huoleen tuli viikonloppuna maan siirtäessä raskasta sotilaskalustoa Baltiaan 5000 sotilaan tarpeita ajatellen. Sotilaallisesti panostus on mitätön, mutta symbolitasolla merkittävä. Presidentti Obaman vakuuttelut siitä, että Tallinna, Riika ja Vilna ovat yhtä tärkeitä kuin Lontoo, Pariisi ja Berliini ovat saaneet nyt katetta, mutta varmuus sitoutumisesta saadaan vasta tosipaikan tullen.

Pew Research Centerin kyselytutkimus heittää haasteen Suomen natohaukoille: miten markkinoida suomalaisille Nato-jäsenyyttä, jos nykyisissäkään jäsenmaissa ei haluta Naton toimivan tai luoteta sen kykyyn puolustaa jäsenmaitaan?