Köysi Gaddafin ympärillä kiristyy

Massojen valtiossa massat ovat nyt kiihtyvällä tahdilla syrjäyttämässä maata neljäkymmentä vuotta johtanutta Gaddafin hallintoa. Suurin osa maasta on erilaisten sotapäälliköiden hallussa ja Gaddafin valta on kaventunut pääkaupungin Tripolin lähiseudulle. Viikolla Gaddafi syytti kansannousuun osallistuvia ”huumehöyryissä toimivaksi huligaanijoukoksi”. Gaddafin viimeisimpiä lausuntoja kuunnellessa vaikuttaa kyllä siltä, että maan johtaja on myös pössyttellyt jotain tajuntaa laajentavia aineita.

Libyan väkivaltaisuuksiin ovat lopulta heränneet myös YK ja EU. Päivin pohdiskelun jälkeen On päästy kansainväliseen sopuun toimintavoista, jotka aina tehdään tällaisessa tilanteessa. Sekä YK ja EU ovat julistaneet Libyan kauppasaartoon ja aseidenvientikieltoon. Eiköhän tässä vaiheessa luulisi kansainvälisen yhteisön tajuavan, ettei kauppasaarto ole toimiva keino väkivaltaisuuksien lopettamiseksi ja hallinnon vaihtamiseksi. Libya oli Lockerbien pommi-iskun jälkeen vuodesta 1988 lähtien kauppasaarrossa aina 2000-luvulle asti. Gaddafin valtaa kauppasaarto ei heikentänyt ja kuten yleisesti käy kauppasaarrosta kärsivät viattomat siviilit. Useat Afrikan maat – Liberia, Kongo, Angola, ovat olleet kauppasaarrossa väkivaltaisuuksien ja sisällissotien vuoksi ja tilanteet eivät ole niillä ratkennut. Myöskään YK:n Irakiin kohdistama kauppasaarto ei estänyt Husseinia kaasuttamasta omaa kansaansa. Myös matkustusrajoitukset ovat aika ponnettomia keinoja kansainväliseltä yhteisöltä. Esimerkkiä matkustusrajoituksien tehottomuudesta ei tarvitse etsiä edes Euroopan ulkopuolelta, Valko-venäjän saarto ei ole paljoa Lukashenkan hallintoa haitannut.

Tehokas keino tällaisessa tilanteessa olisi lähettää sotilaita maahan, amerikkalaisittain ilmaistuna ”boots on the ground”, lopettamaan väkivaltaisuudet ja avustamaan Libyan demokratiaryhmittymiä, eikä pidentää niitä toimimattomilla kauppasaarroilla. Tässä suhteessa Yhdysvalloista voisi ottaa oppia, sillä maa puuttuu hyvin nopeasti konfliktiin kuin konfliktiin (varsinkin kun maan elintärkeät edut ovat uhattuna). Tietysti täytyy pitää huoli, että voimatoimet noudattavat kansainvälistä lakia ja niihin on YK:n mandaatti. Sotilaallinen ratkaisu kriisiin saattaa olla tulossa, sillä Yhdysvaltain 6. laivasto on lippulaivansa USS Mount Whitneyn johdolla siirtymässä kohti Libyaa. Mikäli amerikkalaisten tai sotilasliitto Naton puuttuminen tilanteeseen koetaan poliittisesti liian tulenaraksi, voivat suurella rahalla ja vaivalla kasatut EU:n kriisinhallintajoukot puuttua tilanteeseen. Käsittääkseni ne on juuri tällaisia tilanteita varten perustettu ja Libya taitaa mahtua joukkojen toimintasäteen piiriin.

Libyan kriisiin puuttumiseen on aihetta, sillä muista arabikansannousuista poiketen, on kumouksesta tulossa hyvin verinen. Keskushallinnon romahtaminen ja avoimeksi jääneet asevarikot, voivat ajaa Libyan sisällissotaan, jossa nyt demokratian puolella olevat sotilasjohtajat alkavat kilvoitella vallasta. Sisällissota Euroopan Unionin etelärajalla olevassa maassa aiheuttaisi suuret pakolaistulvat ja unionia kohti ja olisi myös turvallisuuspoliittisesti suuri uhka.

Nyt tarvitaan ulkomaisia joukkoja Libyaan ja nopeasti. Nykyisenkaltainen vitkastelu länsimailta johti aikoinaan 800.000 ihmisen kuolemaan Ruandan kansanmurhassa ja sama tilanne ei saa uusiutua Libyassa. Kansainvälisen yhteisön olisi myös syytä alkaa tehokkaammin avustaa demokratiaan pyrkivä maita. Tällä hetkellä yhdessä maassa toimivaa hallintoa ei ole ollenkaan, yksi on sotilasjuntan alaisuudessa, kolmas ajautumassa sisällissotaan ja arabianniemimaan maiden tilanteeseen on puututtu ainoastaan ”toivomalla malttia molemmilta osapuolilta”. Tästä on demokratia kyllä aika kaukana.

Puuttuivat länsimaat tilanteeseen tai eivät, köysi Gaddafin ympärillä kiristyy päivä päivältä, kirjaimellisesti.