John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta

Yhdysvalloissa on viime aikoina muisteltu maan 35. presidentin John F. Kennedyn salamurhaa, josta on tullut tänään kuluneeksi 50 vuotta. Dallasissa 22.11.1963 ammutut laukaukset merkitsivät Camelotina tunnetun ajan päättymistä Yhdysvaltain politiikassa. Ajan, joka oli symboloinut uuden  toivon aikakauden alkamista Yhdysvalloissa 1960-luvun alussa.

John F. Kennedystä tuli heti kuolemansa jälkeen hyvin myyttinen hahmo. Sodassa hänestä tuli sankari. Kirjailijana hän voitti Pulitzerin palkinnon. Poliitikkona hänestä tuli presidentti. Myyttisyyttä ovat lisänneet hänen perheensä, Kennedyn klaanin loisto ja varaus sekä salamurha, jonka ympärille on syntynyt monia salaliittoteorioita. 

 

Huolimatta kriisien täyttämästä presidenttikaudesta ja konkreettisten poliittisten saavutuksien puutteesta, amerikkalaiset ovat säännöllisesti valinneet John F. Kennedyn yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista Yhdysvaltain presidenteistä George Washingtonin, Abraham Lincolnin, Franklin D. Rooseveltin ja Ronald Reaganin rinnalle.

Camelotin aika

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat oli syvän apatian vallassa. Voitokkaan sodan jälkeen alkanut talouskasvu oli 1950-luvulla alkanut taantua ja Yhdysvaltain päävastustajaksi kansainvälisestä hegemoniasta noussut Neuvostoliitto oli saavuttanut voittoja toisensa jälkeen Yhdysvalloista.

Senaattori John Fitzgerald Kennedy valittiin 43-vuotiaana Yhdysvaltain historian nuorimpana ja ensimmäisenä katolilaisena henkilönä maan presidentiksi. Vuoden 1960 presidentinvaaleissa hän päihitti republikaanisen puolueen ehdokkaana olleen varapresidentti Richard Nixon vain sadantuhannen äänen erolla. 

Kennedyn edeltäjän presidentti Dwight D. Eisenhowerin hallinto edusti vanhaa Amerikkaa, jota johtivat vanhat miehet. Kennedy nosti hallintoonsa nuoria miehiä itärannikon huippuyliopistoista, tunnetuimpina avustajakuntaa kuuluneet Kenneth O’Donnell, Arthur M. Schlesinger jr, McGreogor Bundy ja Theodore Sorensen, jonka kynästä olivat lähtöisin John F. Kennedyn historiaan jääneet puheet. Tärkeimmiksi ministereiksi kohosi henkilöitä talouselämän huipulta sekä akateemisesta maailmasta. Puolustusministeriksi nimitettiin Robert McNamara, josta tuli pitkäaikaisin puolustusministeri, ulkoministeriksi nousi Dean Rusk, republikaanisesta C. Douglas Dillonista tuli valtiovarainministeri ja presidentin veljestä Robert ”Bobby” F. Kennedystä oikeusministeri. Miehet tulisivat vaikuttamaan keskeisissä asemissa vielä pitkään John F. Kennedyn lyhyeksi jääneen presidenttikauden jälkeen.

Virkaanastujaispuheessaan tammikuussa 1961 John F. Kennedy innosti uutta amerikkalaisten sukupolvea työskentelemään niiden päämäärien eteen, joiden johdosta kansakunta oli syntynyt:

”Me emme uskalla unohtaa, että olemme tämän ensimmäisen vallankumouksen perillisiä. Levitköön sana tällä hetkellä ja tältä paikalta, sekä ystävien että vihollisten pariin, että soihtu on ojennettu uudelle amerikkalaisten sukupolvelle, joka on syntynyt tällä vuosisadalla, jota on karaistu sodalla, jota on koulittu kovalla ja katkeralla rauhalla, joka on ylpeä vanhasta perinnöstämme ja joka ei halua katsoa eikä sallia niiden ihmisoikeuksien hidasta rappeutumista, joita puolustamaan tämä kansa on aina ollut sitoutunut ja joita puolustamme tänään täällä kotona ja kaikkialla maailmassa.”

Yhdysvaltoihin syntyi uusi hallinto, jollaista ei ollut aikaisemmin nähty kansakunnan historiassa. Syntyi Camelot, kuningas Arthurin legendan mukaan. Valkoisesta talosta tuli tieteen ja taiteen tyyssija, joka henki loistoa, jollaista amerikkalaiset eivät olleet tottuneet näkemään maan ensimmäisessä perheessä.

Uusi rajaseutu

John F. Kennedyn hallinnon kantavaksi teemaksi tuli Franklin D. Rooseveltin New Deal – ohjelman hengessä New Frontier – uusi rajaseutu – ohjelma. 1960-luku käsitettiin uudeksi rajaseuduksi, jonka yli oli päästävä rakentamaan amerikkalaista yhteiskuntaa, joka oli syvän kuohunnanvallassa. 1960-lukvusta tuli tuntemattomien mahdollisuuksien rajaseutu, johon liittyivät sosiaalisten ja taloudellisten kysymysten lisäksi tieteen tarjoamat mahdollisuudet ja tavoite avaruuden valloittamiseksi sekä sodan ja rauhan ratkaisemattomat ongelmat Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä. 

New Frontier – ohjelmaan kuului laaja joukko taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia, joilla pyrittiin parantamaan köyhimpien amerikkalaisten asemaa. Merkittäviin uudistuksiin kuului työttömyysturvan parantaminen, avustukset kaupungeille asuntojen ja joukkoliikenteen parantamiseksi. Kongressi hyväksyi myös laajan joukon köyhyydenvastaisia lakeja, joihin kuuluivat mm. sosiaaliturvaan tehtävät lisäykset, minimipalkka, useat vähävaraisten asumista tukevat lait, ruokakupongit sekä kouluateriat. Kennedyn hallinnon aikana tehtiin myös kattavin maatalouslaki sitten vuoden 1938.

Sosiaali- ja talouspolitiikassaan Kennedy noudatti virkaanastujaispuheessaan esittämää periaatetta: ”ellei vapaa yhteiskunta pysty auttamaan niitä, jotka ovat köyhiä, se ei pysty pelastamaan niitä jotka ovat rikkaita”, lausahdusta, joka on ajankohtainen vielä tämänkin päivän maailmassa.

New Frontier tarkoitti myös uuden rajaseudun ylittämistä kansainvälisessä politiikassa. Kennedy perusti rauhanjoukot, Peace Corps, organisaation, jonka tarkoituksena oli tukea vapaaehtoistoimintaa Yhdysvaltain ulkopuolelle. Ohjelman tarkoituksena oli ja on edelleen teknisen avun tarjoaminen, sekä edes auttaa kulttuurien välistä vuoropuhelua Yhdysvaltain ja kolmannen maailman välillä. Rauhanjoukot liittyivät kiinteästi Kennedyn doktriiniin keskeisimpään periaatteeseen kommunismin vastustamisesta, erityisesti siirtomaavallasta vapautuneissa maissa. Nykyisin Kennedyn perustama Rauhanjoukot on edelleen keskeisessä asemassa Yhdysvaltain kehitysyhteistyössä.

Kennedyn doktriini

John F. Kennedy seurasi edeltäjiensä Trumanin ja Eisenhowerin linjaa muotoillessaan hallintonsa ulkopoliittista doktriinia:

”Tietäköön jokainen kansakunta, toivoopa se meille hyvää tai pahaa, että olemme valmiit maksamaan minkä tahansa hinnan, kantamaan minkä tahansa taakan, kestämään minkä tahansa kärsimyksen, tukemaan ketä tahansa ystävää, vastustamaan mitä tahansa vihollista varmistaaksemme vapauden säilymisen ja menestymisen.”

Yhdysvallat oli valmis toimimaan myös aseellisesti itsensä ja liittolaistensa turvaamiseksi sekä mobilisoimaan koko amerikkalaisen yhteiskunnan tätä tarkoitusta varten. Taistelua kommunismia vastaan ei kuitenkaan tultaisi käymään pelkästään sotilaallisin keinoin vaan ensisijaisesti talouden, amerikkalaisen kulttuurin ja erityisesti amerikkalaisten arvojen kautta. Kennedyn doktriinin pyrkimyksenä oli estää kommunismin leviäminen ja tukea kommunismin vastaisia voimia kaikkialla maailmassa. Yhdysvaltain sotilaallista voimaa pyrittiin käyttämään aseistariisunnan edistämiseksi sekä kansainvälisenyhteistyön lisäämiseksi. John F. Kennedy sitoikin Yhdysvallat vahvasti mukaan Yhdistyneiden Kansakuntien työhön.

Ulkopolitiikassa Kennedyn doktriini joutui koetukselle usean kerran ja yhteenotto Neuvostoliiton välillä oli mahdollisen moneen kertaan. Merkittävimmiksi tapahtumiksi Kennedyn hallinnon kauden ulkopolitiikassa muodostuivat epäonnistunut Sikojenlahden maihinnousu vuonna 1961 Fidel Castron hallinnon kaatamiseksi, Berliinin muurin rakentaminen sekä Wienin huippukokous 1961, Kuuban ohjuskriisi toi maailman ydinsodan partaalle 13 päivän ajaksi lokakuussa 1962, neuvonantajien ja sotilaallisen avun lisääminen Vietnamiin sekä Ydinasekieltosopimus 1963.

Tuhat päivää

Niiden tuhannen päivän aikana, jotka John F. Kennedy vietti valkoisessa talossa, hän aloitti uuden aikakauden suhteissa Latinalaiseen Amerikkaan, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton keskinäisissä suhteissa sekä transatlantisessa yhteistyössä. Sisäpolitiikassa Kennedy aloitti uuden aikakauden rotukysymyksen ratkaisemiseksi, uuden aikakauden avaruustutkimuksessa sekä finanssi- ja talouspolitiikassa.

Kennedyn merkitys historialle on ennen kaikkea siinä mitä hän aloitti kuin siinä mitä hän sai valmiiksi. Ne amerikkalaisuudenvoimat, jotka hän päästi valloilleen vaikuttavat yli sukupolvien. Vaatimukset, jotka hän asetti ja päämäärät, jotka hän suunnitteli määrittelivät maan politiikan suunnan vuosikymmeniksi. Esimerkiksi kansalaisoikeuskysymyksissä ja avaruudenvalloituksessa Johnsonista ja Nixonista tuli Kennedyn vision toteuttajia.

John F. Kennedyn suurin saavutus politiikassa ei ole konkreettiset saavutukset vaan hänen kykynsä inspiroida ihmisiä. Hän herätti henkeen amerikkalaisissa uskon itseensä ja heidän kykyihinsä menestyä kansakuntana kylmän sodan maailmassa. Monet presidentit ovat yrittäneet jäljitellä hänen johtajuuttaan juuri tässä asiassa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Amerikkalaiset ovat pitkään odottaneet uutta perinteistä poikkeavaa presidenttiä, ja monet ovatkin nähneet Barack Obamassa uuden sukupolven johtajan, 2000-luvun Kennedyn, joka on pystynyt uudelleen herättämään henkiin sen idealismin, joka 1961 puettiin sanoiksi erään toisen nuoren presidentin virkaanastujaispäivänä: 

”Maailman pitkän historian aikana vain harvoille sukupolville on annettu tehtäväksi vapauden puolustaminen sen suurimman vaaran hetkellä. En väistä tätä vastuuta, toivotan sen tervetulleeksi. En usko, että kukaan meistä haluaa vaihtaa paikkaa minkään muun kansan tai minkään muun aikakauden kanssa. Tarmo, usko ja antaumus, joilla omistaudumme tähän tehtävään, kirkastavat maamme ja kaikki ne, jotka palvelevat sitä, ja tämän tulen hehku valaisee maailman. Ja siksipä, amerikkalaiset, älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä puolestanne, kysykää, mitä te voitte tehdä maanne puolesta.”

Inhimillisesti ja taloudellisesti kestävä budjetti

Muuramen kunnanvaltuustossa tehtiin maanantaina pienimuotoista historiaa, sen hyväksyessä ensi vuoden talousarvion poikkeuksellisesti jo näin marraskuussa. Perinteisesti virkamiesten tekemän esityksen jälkeen talousarviota on palloteltu lautakuntien ja kunnanhallituksen välillä, ja hyväksytty vasta viime tipassa joulukuun puolenvälin jälkeen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan talousarviossa on myös onnistuttu pysymään yhdessä sovituissa raameissa ja menojen kasvu on erittäin maltillista. Tästä täytyy antaa kiitos lautakunnille, jotka ovat hoitaneet työnsä vastuullisesti, sekä erityiskiitos virkamiesjohdolle, jotka ovat onnistuneet hillitsemään merkittävästi toimintamenojen kasvua sekä kääntämään henkilöstömenot laskuun, ilman että näillä toimenpiteillä on suurta vaikutusta tämänhetkisten palveluiden laatuun tai saatavuuteen.

Menojen rahoituksessa prosentit pysyvät samoina, kunnallisveron ollessa 19,50. Alustavien tietojen mukaan verotulot kasvaisivat ensi vuonna 2,9 prosenttia eli noin miljoona euroa. Edellisen valtuustokauden alussa sosialidemokraattien esityksestä tehty päätös veroprosentin nostamisesta 0,5 yksiköllä on osoittautunut erittäin hyväksi ratkaisuksi. Tuolloin tehdyllä korotuksella on pystytty viime vuosien aikana tasapainottamaan taloutta, pienentämään lainakantaa sekä luomaan puskuria edessä oleviin investointeihin. Ennakolta varautuminen on mahdollistanut sen, ettei Muuramessa ole ollut, kansantalouden syöksykierteestä johtuen, tarvetta paniikkiratkaisuihin kunnantalouden suhteen. Valtionosuuksissa Muurame liikkuu myös ensi vuonna valtakunnankeskiarvon alapuolella saaden vain noin 9,5 miljoonaa euroa. Tämä on noin 17 prosenttia koko kunnan talousarviosta. Muurame kantaa myös vastuunsa muiden kuntien taloudesta maksamalla ainoana Keski-Suomen kuntana verotulojentasausta ensi vuonna lähes 900.000 euroa. Muu Suomi elättää hyvin vahvasti maakuntaamme, sillä ensi vuoden aikana Keski-Suomen kunnat saavat yli 70 miljoonaa euroa verotulojentasausta.

Pari nostoa talousarviosta on syytä tehdä. Positiivista on terveydenhuollon palveluiden sekä erikoissairaanhoidon sekä kustannusten kasvun hidastuminen. Paljon parjattu terveydenhuollon yhteistoiminta-alue JYTE on selkeästi ottanut itseään niskasta kiinni ja kustannusten ei pitäisi enää ensi vuonna laukata aivan edellisen vuosien vauhtia. Vuoden 2012 tilinpäätökseen verrattuna kustannukset ovat itse asiassa yli 300.000 euroa pienemmät.

Kansatalouden pyöriä Muurame pitää omalta osaltaan pyörimässä investoimalla ensi vuonna yli 5,4 miljoonalla eurolla. Suurista investoinneista johtuen velkaantuminen kääntyy jyrkkään nousuun ja tämä on otettava vakavasti. Onneksi Muuramen velkaantuminen on ns. positiivista velkaantumista merkittävien investointikohteiden ollessa koulujen laajennuksia ja peruskorjauksia sekä uimahallin peruskorjaus. Siis sellaisia investointeja, joilla vahvistetaan kuntalaisten hyvinvointia sekä Muuramen mainetta hyvänä paikkana asua ja yrittää.  

Erittäin nopeasti laadittu ja hyväksytty, inhimillisesti sekä taloudellisesti kestävä talousarvio, on osoitus Muurame-hengen vahvuudesta. Huolimatta uudistuneesta valtuustosta ja virkamieskunnasta, perinne muuramelaisesta päätöksentekokulttuurista elää edelleen vahvana, yhdessä sovituissa raameissa on pysytty eikä yksikään puolue ole lähtenyt tekemään irtiottoja. Kaikki puolueet Vasemmistosta Kokoomukseen ovat toimineet ensisijaisesti kuntalaisten etua, eivätkä puolueen etua, ajatellen. Muuramen talousarvion linjaukset ja painotukset voikin kiteyttää yhteen lauseeseen: kunta on olemassa ensisijaisesti kuntalaisia varten.

Missä on aate? Missä on visio?

Kolumni julkaistu Keski-Suomen Viikko lehdessä 31.10.

SDP:n viimeiset vuodet eivät ole olleet ruusuilla tanssimista. Keskustelu puolueen tilasta ja kannatuksen jatkuvasta laskusta on kiihtynyt kuluneen vuoden aikana niin puolueen sisällä kuin myös julkisuudessa ja kritiikkiä on suunnattu milloin minnekin.

Kannatuksen laskun selitetään usein johtuvan, joko heikosta taloustilanteesta, Euroopan velkakriisistä, kunta- ja soteuudistuksesta tai hallitusyhteistyön vaikeudesta. Puhumattakaan puoluejohdon toistelemasta lauseesta ”no nämä nyt ovat vain gallupeja, todellinen gallup annettaan sitten vaalipäivänä.” Jos kannatusta tarkastellaan niiden todellisten galluppien eli vaalipäiväntuloksien mukaan, ei todellisuus ole toisenlainen. Eduskuntavaalien 1995–2011 välisenä aikana puolueemme kannatus on laskenut yli 9 prosenttia. Jos tähän yhdistetään tämänhetkinen galluptilanne, on kannatus romahtanut yli 12 prosenttia.

Mikäli ei oteta huomioon vuoden 2006 presidentinvaaleja, on SDP voittanut edellisen kerran eduskuntavaaleissa vuonna 2003. On siis kulunut yli 10 vuotta edellisestä vaalivoitosta, eriasteisia ”torjuntavoittoja” on otettu sitäkin enemmän. Näiden lukujen valossa voidaan kysyä onko meillä edes mahdollisuutta voittaa ensi kevään europarlamenttivaalit ja vuoden 2015 eduskuntavaalit?

Mikäli vaalit halutaan voittaa, tarvitaan perusteellisia muutoksia. Muuten torjuntavoittojen tie tulee jatkumaan ja ne saattavat jossain vaiheessa muuttua ihan oikeiksi vaalitappioiksi.

Ensinnäkin toimintatapojen täytyy muuttua. Puolueorganisaatiomme on luotu sellaiselle puolueelle, jossa toimi melkein satatuhatta jäsentä. Nykypäivänä tämänkaltainen organisaatio kaikkine hallinnontasoineen tekee toiminnasta hyvin kankeaa ja byrokraattista. Seuraavaan puoluekokoukseen onkin tulossa järjestöuudistusasiakirja, jota jäsenet voivat kommentoida jo nyt valmisteluvaiheessa. Toivottavasti mahdollisimman moni puolueenjäsen käyttää hyväkseen tämän mahdollisuuden vaikuttaa aidosti puolueen toimintaan tulevaisuudessa.

Toiseksi, puolueen johdossa on tapahduttava muutoksia. Nykyisessä poliittisessa kulttuurissa puolue personoituu vahvasti puheenjohtajaan, jolla joko on tai ei ole uskottavuutta. Jos puheenjohtajalla on jäsenistönsilmissä kannatusta ja kykyä hoitaa asioita, mutta ei uskottavuutta äänestäjien keskuudessa, ei puolueella ole mahdollisuutta menestyä.

Kolmas, ja ehkä suurin ongelma on lyhytnäköisyys ja kokonaiskuvan puuttuminen politiikasta. Viimeisen vuosikymmenen aikana tapahtuneen kannatuksen laskun syynä onkin arvojen himmeneminen, yltiökonsensushakuinen politiikka sekä kvartaaliajattelun siirtyminen osaksi politiikkaa. Politiikassa olemme jumiutuneet neljän vuoden sykleihin, ja puolueemme historian huomioon ottaen tämä on, presidentti Mauno Koiviston sanoin, väärää politiikkaa.

SDP on aina ollut uuden ajan airut, sillä tavoitteemme ovat aina tähynneet yli vaalikausien ja sukupolvien. Sillä vaikka kuinka hyvä yhteiskuntamme onkin, se ei ole vielä valmis ja hyvinvointivaltio tarvitsee edelleen rakentajia. Pelkkä retoriikka hyvinvointivaltion säilyttämisestä ei kuitenkaan innosta kansalaisia äänestämään SDP:tä. Tarvitaan kunnollinen visio suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuudesta, jossa pystytään yhdistämään sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen tasa-arvo.

Jos haluamme aidosti voittaa seuraavat eduskuntavaalit, tarvitaan kaikkien jäsenten aktiivista aatteellista keskustelua puolueen vision muodostamiseksi, jotta SDP pystyy palauttamaan sille kuuluvan aseman suomalaisessa politiikassa.

 

Jani Kokko

Puoluevaltuustonjäsen

Vastuuton kuntamalli

Mielipidekirjoitus julkaistu Keskisuomalaisessa 16.5.

Hallituksen jo pari vuotta pyörittelemä sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistus tuottaa entistä sekavampia lopputuloksia kunnille. Sote-soppaa ovat hämmentäneet lukemattomat työryhmät, mutta uudistus etääntyy entistä enemmän alkuperäisestä tavoitteestaan eli demokratian lisäämisestä ja hallinnon vähentämisestä. Sen sijaan, hallituksen poliittisen kompromissin seurauksena on syntymässä hallintohimmeleiden himmeli, jonka rinnalla Keskustan PARAS-hankekin kalpenee.

Kataisen hallituksen uudistusta vaivaa vaihtoehdottomuus. Näin mittava uudistus vaatisi perusteellisen valmistelun, eri vaihtoehtojen analysoinnin sekä laajapohjaisen keskustelun. Nämä kaikki ovat puuttuneet ja uudistus on ollut enemmän hallituksen ylhäältä ohjailua kuin kuntakentän todellista kuulemista. Näin ollen rakentavaa keskustelua valtion ja kuntien välille ei ole syntynyt. Uudistuksessa on kuntien tahtotila huomioitu vain suurten kaupunkien osalta, pienten ja keskisuurten kuntien mielipiteet on sivutettu täysin.

Hallituksen tarjoama vastuukuntamalli ei sen paremmin vahvista palveluiden demokraattista valvontaa saati takaa tehokasta resurssien käyttöä. Jo nyt on pystytty tutkimuksissa osoittamaan suurten kaupunkien olevan tehottomimpia sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä, tehokkaimmin palvelunsa ovat pystyneet tuottamaan väestöllisesti huomattavan pienemmät kunnat. Vastuukuntamallissa yksi toimija päättää palveluiden järjestämisestä, niiden laadusta sekä saatavuudesta, ja loput kunnat toimivat ainoastaan maksajina ilman todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa heidän kuntalaisilleen järjestettäviin palveluihin.

Miten kuntademokratia pystyy toimimaan tällaisessa tilanteessa, jossa alle 20 000 asukkaan kunnille on varattu ainoastaan maksajan rooli? Keski-Suomessa suurin osa kunnista joutuisi
rengin asemaan, maksajan ominaisuudessa eikä vaikuttajan. Kuntalaisten hyvinvoinnin kannalta on erittäin vaarallista siirtää yli puolet kuntien tehtävistä ja budjetista kuntalaisten oman demokraattisen valvonnan ulkopuolelle, tämä on myös ristiriidassa perustuslaissa taatun kunnallisen itsehallinnon kanssa.

Kataisen hallitus näyttää jatkavan edeltäjänsä linjoilla, pohjaamalla uudistuksensa hatusta vedettyihin väestöpohjavaatimuksiin, joille ei ole osoitettavissa minkäänlaista tieteellistä perustetta. Sen sijaan, että itsepintaisesti tuijotetaan kuntien asukaslukua, tulisi enemmänkin tarkastella väestön koostumusta, kunnan taloudellista tilannetta ja maantieteellistä kokoa.

Vastuukuntamallin ongelmat näkyvät hyvin Jyväskylän terveydenhuollon yhteistoiminta-alueella (JYTE), jossa tietoja ongelmista kantautuu niin Hankasalmelta, Muuramesta kuin myös
Uuraisilta. Muurame on saanut nauttia hallituksen tarjoamasta mallista terveyspalveluiden
osalta jo parin vuoden ajan. Tulokset ovat olleen sen verran negatiivisia, ettei vastaavaa mallia tule ulottaa kattamaan koko maakuntaa.

Nyt tarvitaan Keski-Suomen kuntien yhteistyötä. Ei sellaista yhteistyötä, jossa yksi toimija
määrää tahdin ja muut kunnat tulevat avoimen lompakon kanssa perässä. Vaan aitoa yhteistyötä; kaikki maakunnan kunnat yhdessä luovat koko maakunnan kattavan sosiaali- ja terveyspalvelumallin, jossa yhdistyvät perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon integraatio, taloudellisten resurssien tehokas käyttäminen sekä aidosti demokraattinen hallinto.

Jani Kokko (sd.)
Kunnanvaltuutettu
Sairaanhoitopiirinvaltuutettu
Muurame

SDP:n vappu kannatuksen aallonpohjassa

Näin vapunaattona, Yle Uutisten puoluekannatusmittauksen tulokset eivät nostattaneet punalippuja liehumaan kannatuksen aallonharjalla vaan päinvastoin. Gallupintulokset tulokset herättävät vakavia kysymyksiä SDP:n linjasta sekä puolueen tilasta.

Hallituksella ei tällä hetkellä näytä olevan käsissään muuta konkreettista kuin kaaoksia ja kriisejä. Demareiden saavutukset hallituksessa, kuten perusturvan merkittävä parantaminen, ovat jääneet ympärillä vellovan eurokriisin sekä kuntauudistuksen varjoon. Näiden lisäksi käynnissä on vielä muutama muu hanke, joiden osalta demareiden tilanne ei näytä ruusuiselta. Huolimatta vähän väliä nimitettävistä uusista työryhmistä sote uudistus polkee paikoillaan. Paljon hehkutettu vanhuspalvelulaki ei ole vielä edes voimassa, joten sen hyötyjä ei voi vielä todentaa. Viimeaikaiset talouslinjaukset ovat nostaneet esille huolen siitä, ymmärtävätkö ministerit edes mistä ovat päättämässä. Ainoana valopilkkuna on nuorisotakuu, joka näyttää etenevän suhteellisen kitkattomasti.

Kuluneiden 18 vuoden aikana SDP:n kannatus on laskenut yli 12 prosenttia. Vuosien 1995–2011 eduskuntavaaleissa kannatuksen laskua on ollut 9,1 prosenttia. Kysymyksessä ei siis ole pelkästään nykyisen hallituksen politiikasta aiheutuva laskusuhdanne vaan kyseessä on pitkäkestoisempi trendi. Tilanteen korjaamiseksi ja puolueen kannatuksen kääntämiseksi nousuun ei pelkät ja itsetutkiskelut auta vaan nyt tarvitaan tekoja. Ennen kaikkea SDP tarvitsee selkeän poliittisen linjan.

Historiansa valossa SDP:llä on mahdollisuus saavuttaa yli 30 prosentin kannatus vaaleissa kuin vaaleissa. Tätä käsitystä tukevat myös viimeaikoina tehdyt kannatuspotentiaalimittaukset, joissa SDP saa järjestelmällisesti reilusti yli 30 prosentin kannatuksen. Tällaisen potentiaalin realisoituminen edellyttää kuitenkin selkeitä muutoksia puolueen linjassa sekä tavassa toimia.

Viimeistään nyt tulisi huomata konsensuspolitiikan ajan olevan ohitse. Liiallinen konsensushakuisuus ei ole pelkästään SDP:tä vaivaa ongelma vaan se näkyy kaikissa puolueissa. Tavallinen kansalainen ei pysty erottamaan puolueita toisistaan ja tämä osaltaan näkyy kansalaisten passivoitumisena vaaleja kohtaan. Äänestämällä ei uskota pystyttävän vaikuttamaan, koska yhteiskunnallinen tilanne ei kansalaisten silmissä muutu, huolimatta siitä ketkä kulloinkin maata johtavat. Sen sijaan, että pyritään maksimoimaan kannatusta olemalla kaikkien kanssa samaa mieltä, tulisi keskittyä ajamaan SDP:n perinteisen kannattajakunnan asiaa; duunareiden ja vähempiosaisten asemassa riittää kyllä parannettavaa.

SDP:n keinot toimia ovat vanhastaan perustuneet laajaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, vahvaan organisaatioon sekä kansalaisten aktivoimiseen. Tämä toimi hyvin vakaassa maailmassa, jossa yhteiskunnan muutokset olivat ennustettavia, selkeitä ja hitaita. Nyt niin sisä- kuin ulkopoliittisetkin tilanteet muuttuvat entistä kiihtyvämmällä vauhdilla, ja kuten esim. eurokriisi on osoittanut, niiden suuntaan ei pystytä ennustamaan.

Vaaleihin passiivisesti suhteutuvien kansalaisten aktivoiminen ja liikkuvien äänestäjien houkutteleminen edellyttää selkeätä politiikkaa ja pitkäntähtäimen suunnitelmia, yli vaalikausien meneviä tavoitteita. SDP:n kannatus on aina ollut korkeimmillaan kun puolueella on ollut ”suuri tehtävä” suomalaisessa yhteiskunnassa, oli kysymyksessä sitten äänioikeustaistelu 1900-luvun alussa tai hyvinvointivaltion rakentaminen, SDP on aina ollut enemmän rakentava kuin säilyttävä puolue. Meidän demareiden tuleekin löytää uusi ”suuri tehtävä”, jota varten puolue on olemassa. Pelkkä hyvinvointivaltion säilyttäminen ei houkuta kansalaisia äänestämään SDP:tä tulevaisuudessa. Näin ollen valtiohoitajapuolueen asema, joka vastuullisesti hoitaa Suomen asioita, ei ole tavoiteltava asema vaan siitä on päästävä irti. 

Kuntauudistusrulettia

Tuskin kukaan meistä kuntapäättäjistä pystyy kiistämään kuntauudistuksen tarpeellisuutta. Kuntakentän täytyy tuntea vastuunsa hyvinvointivaltion säilymisestä ja muokkautua vastaamaan huoltosuhteen heikkenemistä, palvelutarpeiden kasvua ja kiristyvää taloudellista tilannetta.

Ratkaisu näihin haasteisiin ei kuitenkaan voi tapahtua luomalla yhteen Euroopan harvimmin asutuista maista maantieteellisesti suuria kuntia, vaan kuntien tilanteet on otettava yksilöllisesti huomioon. Pelkkä kuntien yhdistäminen ei tuo helpotusta tai lisää resursseja kuntapalveluiden järjestämiseksi.

Muuramen kunnan yksimielisesti hyväksytyssä lausunnossa todetaankin, että tulevien kuntarakenneselvitysten tulee olla objektiivisia selvityksiä liitosten eduista sekä haitoista, eikä pelkästään tavoitella suurkuntia. Valtion oikeus puuttua kunnalliseen itsehallintoon tulee sallia ainoastaan niissä tapauksissa, joissa kunta täyttää kaikki kriisikunnalle määritellyt kriteerit.

Reilu vuosi sitten kunnat antoivat lausuntonsa käynnissä olevasta uudistuksesta. Tuolloin suuri osa kunnista piti aikataulua liian nopeana ja kannattivat sosiaali- ja terveyspalveluidenuudistamista ennen kuntarakenteeseen puuttumista. Nyt kunnille annetusta esityksestä voidaan huomata, ettei kuntia tuolloin kuultu.

Tarpeellinen uudistus törmääkin kahteen ongelmaan: linjattomuuteen ja vaihtoehdottomuuteen.

Merkittävällä uudistushankkeella ei ole selkeätä linjaa tai yhteisestä koordinaatiosta. Yhtä aikaa yritetään viedä kuntarakenneuudistuksen kanssa eteenpäin uudistusta kuntalaista, valtionosuusjärjestelmästä sekä sosiaali- ja terveyspalveluista. Hankkeet etenevät eri tahtia ja väärässä järjestyksessä, joiden seurauksena lakihankkeet kaikilla rintamilla ovat enemmän tai vähemmän hajaannuksen tilassa.

Uudistusta vaivaa myös vaihtoehdottomuus. Näin suuri uudistus vaatii ehdottomasta perusteellisen valmistelun sekä laajan keskustelun. Nyt tällainen on puuttunut ja uudistus on ollut enemmän hallituksen ylhäältä ohjailua kuin kuntakentän todellista kuulemista. Tämä on nostanut vastarintaa ja rakentavaa keskustelua valtion ja kuntien välille ei ole syntynyt.

Selkeimmin vaihtoehdottomuus näkyy selvitysperusteissa, joihin uudistus pohjautuu. Perusteissa korostetaan palveluiden edellyttämää väestöpohjaa, työpaikkaomavaraisuutta, työssäkäyntiä, yhdyskuntarakennetta sekä kunnan taloudellista tilannetta. Kuitenkaan näille kriteereille ei ole annettu mitään tieteellistä perustaa pohjaksi tai edes järjellisiä perusteita.

20.000 asukkaan väestöpohja ei korreloi sen kanssa miten hyvin kunta pystyy palvelut järjestämään, tutkimusten valossa kun tehokkaimmin palvelunsa pystyvät tuottamaan 8.000 – 25.000 asukkaan kunnat. Väestöpohjaa enemmän tulisikin tarkastella väestön ikärakennetta sekä sen sosioekonomista rakennetta, joilla on suurempi merkitys palveluiden järjestämisen kannalta kuin pelkällä väestöpohjalla.

Myös työpaikkaomavaraisuuden ja työssäkäynnin osalta tulisi katsoa pintaa syvemmältä. Tilastoista tulisikin mm. siivota pois valtion ja kuntien yhteistoiminnan perusteella syntyneet työpaikat, jotka nykytilastoissa vääristävät alueiden työpaikkaomavaraisuutta sekä työssäkäyntiä merkittävästi.

Lain perusteissa tukeudutaan vahvasti työssäkäyntiin sekä yhdyskuntarakenteeseen. Kuitenkin samaisen lakiesityksen yleisperusteissa todetaan asukkaiden arjen näkökulmasta työssäkäynnin ja yhdyskuntarakenteen merkityksen olevan vähäinen. On erikoista, miksi nämä tekijät kuitenkin o nostettu keskeiseen asemaan selvitysperusteissa?

Kaiken kaaoksen keskellä olisi nyt hyvä havahtua huomaamaan mitä varten kunta on olemassa: kunnan tehtävä on järjestää palveluita kuntalaisille. Uudistuksessa tulisi ensin keskittyä määrittelemään kuntien tehtävät, saada selvyys sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä sekä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon integraatiosta, ja vasta sitten ryhtyä rakentamaan näiden tehtävien vaatimia kuntia. Ratkaisuissa on myös syytä tarkastella kokonaisvaltaisesti kuntien rahoituksen ja kunnille asetettujen velvoitteiden epäsuhtaa, joka on tällä hetkellä suurin syy kuntien talouden huonontuneeseen tilaan. Nyt uudistuksessa on edetty toisinpäin. On ensin päätetty ”oikeasta kuntakoosta” ja vasta tämän jälkeen on ryhdytty miettimään mitä tehtäviä nämä uudet kunnat sitten hoitaisivat.

Vahvana peruskuntana Muuramella on resurssit huolehtia kaikkien muuramelaisten palveluista, vahvana peruskuntana Muuramella on tahto säilyä itsenäisenä kuntana, vahvana peruskuntana Muuramella on kyky tehdä rakentavaa yhteistyötä naapurikuntien kesken sekä koko maakunnan kanssa.

Barack Obaman Amerikka - Vol. 2

Artikkeli julkaistu Lippu - lehdessä 1/2013

Neljä vuotta sitten lähes kaksi miljoonaa ihmistä oli kerääntynyt Yhdysvaltain kongressin edustalla olevalle puistolle seuraamaan maan 44. presidentin virkaanastujaisia. Amerikkalainen demokratia oli ottamassa seuraavaa askeltaan: kansakunnan presidenttien joukkoon nousi yksi nuorimmista ja ensimmäinen afroamerikkalainen presidentti.

Haasteellisempaa hetkeä vallanvaihdokselle ei ollut koettu sitten Franklin D. Rooseveltin
virkaanastujaisten vuonna 1933. Barack Obama sai perinnökseen kaksi sotaa, romahtaneen talouden sekä vahvasti jakautuneen maan. Yhtenä nuorimpana virkaan valittuna, presidenttinä Barack Obama symboloi John F. Kennedyn kaltaista idealismia, nuorekkuutta ja tulevaisuuden uskoa Amerikan menestykseen. Tukeutumista niihin perusarvoihin, joille kansakunta luotiin yli kaksi sataa vuotta aikaisemmin. Barack Obaman valintaa seuranneiden neljän vuoden aikana Amerikka on alkanut käymään syvää yhteiskunnallista muutosta ja maan asema kansainvälisessä politiikassa on muuttumassa. Millaisia haasteita toiselle kaudelle valittu presidentti saa vastaansa?

Uuden aikakauden ulkopolitiikka

Ensimmäisellä kaudellaan Barack Obama keskittyi Yhdysvaltain ulkopolitiikan jälleenrakentamiseen. Suurimpia saavutuksia Obaman on vaikeaa päihittää toisella kaudellaan: läntinen liittokunta on yhtenäistetty, amerikkalaiset joukot ovat vetäytyneet Irakista, Osama Bin Laden on surmattu ja Al-Qaidan kyky suuriin terrori-iskuihin on murskattu.

Vaikka Obaman toinen virkaanastujaispuhe keskittyi poikkeuksellisen paljon sisäpoliittisiin
kysymyksiin, pidetään amerikkalaisten perusarvojen, vapauden ja demokratian, levittämistä edelleen Yhdysvaltain keskeisenä ulkopoliittisena tehtävänä. Toisella kaudella presidentti Obaman vahvana tahtona on tuoda Yhdysvallat entistä tiiviimmin mukaan kansainväliseen yhteistyöhön, Bushin kauden unilateralismi on vaihtunut laajaan yhteistyöhön perustuvaan politiikkaan.

Amerikkalaistenjoukkojen kotiuttaminen Afganistanista päättää pitkäkestoisen sodan mutta ei Yhdysvaltojen tekemiä sitoumuksia Afganistanille, maa tulee edelleenkin säilymään Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikan ytimessä. Afganistanista vetäytymisen jälkeen perusasetelma Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ei muutu, sillä pitkäkestoisina ja monitahoisina ongelmina säilyvät edelleen mm. Iran ja Pohjois-Korea.

Yhdysvaltain ja Iranin diplomaattisuhteet ovat olleet jäissä Iranin vuoden 1979 islamilaisesta
vallankumouksesta lähtien. Suhteiden lämpenemistä ei voida odottaa Obaman toisella presidenttikaudellakaan, sillä Iranin jatkuva pyrkimys ydinaseen luomiseksi tuo epävakautta koko Lähi-idän alueelle. Iranin ongelma ei ole ratkaistavissa pelkästään Yhdysvaltain sotilaallisella voimalla. Strateginen isku Iranin ydinlaitoksia vastaan käynnistäisi vastatoimet Yhdysvaltain asevoimia ja kansalaisia vastaan Lähi-idän alueella sekä todennäköisesti Israeliin. Ydinkriisin kärjistyminen aseelliseksi yhteenotoksi sulkisi Hormuzinsalmen ja lamaannuttaisi suurimman osan maailman öljyntuotannosta, globaalit vaikutukset olisivat tällöin mittavat. Lähi-idän alueella on kuitenkin ainoastaan varmaan se, että Yhdysvallat ei tule koskaan hyväksymään ydinasevaltaa nimeltä Iran.

Lähi-idässä Obamalle ongelmia aiheuttaa myös sen pitkäaikainen liittolainen Israel. Obama on suhtautunut edeltäjäänsä positiivisemmin palestiinalaisten vaatimuksiin itsenäisestä valtiosta ja hyvin kielteisesti Israelin siirtokuntahankkeisiin Länsirannalla. Israelin yksipuoliset toimet Irania vastaan vetäisivät myös Yhdysvallat mukaan uuteen konfliktiin, joka toteutuessaan olisi tuhoisampi ja pitkäkestoisempi kuin Irakin sota. Täysin poikkiteloin Israelia vastaan Obama ei voi kuitenkaan asettua, sillä Yhdysvalloissa vaikuttavat juutalaisjärjestöt pystyvät tehokkaasti lobbaamaan kongressissa asiansa puolesta.

Obaman toisella kaudella Yhdysvaltain huomio tulee siirtymään entistä enemmän Tyynenmeren alueelle pois Euroopasta. Pohjois-Korean jatkuva epävakaus ja Kiinan vahvistuminen niin
taloudelliseksi kuin sotilaalliseksi suurvallaksi on saanut Yhdysvallat lisäämään läsnäoloaan alueella. Perinteisten liittolaisten Etelä-Korean, Japanin ja Taiwanin lisäksi, Yhdysvalloille on elintärkeää säilyttää jalansija Etelä-kiinan-merellä, erityisesti Filippiineillä. Saarivaltiolla on keskeinen asema terrorismin vastaisessa taistelussa Kaakkois-Aasiassa ja lähialueilla olevat energiavarat luonnollisesti kiinnostavat Yhdysvaltoja. Euroopan asema Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa tulee muuttumaan aktiivisesta toiminta-alueesta strategiseksi kumppanuudeksi.

Kahtiajakautunut kansakunta

Presidentti Obaman viimeaikaisista lausunnoista on pääteltävissä hänen haluavan keskittyä enemmän sisäpolitiikkaan toisella kaudella, Obaman mukaan ”maa, joka meidän täytyy nyt
jälleenrakentaa, on omamme”. Yhtä kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta ei ole Yhdysvalloissa koettu sitten 1960-luvun, kysymyksiin siirtolaisuudesta ja vähemmistöjenoikeuksista sekoittuu tällä kertaa myös talouskriisi.

Yhdysvaltain talous on edelleen hyvin epävakaassa tilassa, kestävää kasvua ei ole saatu aikaan republikaanien ja demokraattien kiistellessä talouspolitiikansuunnasta. Liittovaltion velkaantuminen, verotus ja menojenleikkaukset tulevat hallitsemaan keskustelua presidentin ja kongressin välillä.

Liittovaltionbudjetin vaatimat tasapainottamistoimenpiteet uhkaavat toistaa historiaa 1990-luvulta. Tuolloin, vuonna 1996, republikaanienemmistöinen edustajainhuone Newt Gingrichin johdolla vaati massiivia vero- ja menoleikkauksia. Silloinen presidentti Bill Clinton ei vaatimuksiin suostunut, jolloin pattitilanteessa liittovaltionhallinto ajettiin alas. Kansalaisille republikaanit näyttäytyivät tilanteen aiheuttajina, hyväosaisina, jotka eivät välittäneet pienituloisista amerikkalaisista. Tilanne ratkesi Clintonin voitoksi ja osaltaan edesauttoi hänen uudelleenvalintaansa.

Historia voi näin tarjota Obamalle ratkaisun avaimet, kansalaismielipide kun on enenevässä määrin kääntymässä republikaaneja vastaan. Vahvasta tahtotilasta budjettisovun aikaansaamiseksi kertoo Obaman valinta uudeksi valtiovarainministeriksi, Timothy Geithnerin tehtäviä nousee jatkamaan Valkoisen talon kansliapäällikkö Jacob Lew, joka oli jo 1990-luvulla mukana tasapainottamassa liittovaltionbudjettia Bill Clintonin hallinnossa.

Jakautunut kongressi on lisähaaste, joka tulee näkymään erityisesti rakenteellisissa uudistuksissa, republikaanit ja demokraatit kun ovat keskenään aivan erimielisiä siitä miten liittovaltionbudjetin tasapainottaminen tulee toteuttaa sekä missä menee liittohallituksen ja yksittäisten osavaltioiden toimivallanrajat. Obama tuskin kuitenkin sortuu liikaan myöntyväisyyteen republikaanien suhteen, kyseinen linja kun melkein romutti koko terveydenhuoltouudistuksen ensimmäisellä kaudella. Bill Clintonin entinen neuvonantaja ja poliittinen kommentaattori Paul Begala onkin todennut Obamalla olevan ainoastaan kolme keinoa republikaaneja vastaan: ”hyökätä, hyökätä, hyökätä”.

Uusi siirtolaispolitiikka voi olla terveydenhuoltouudistukseen verrattavissa oleva saavutus, jonka Obama pystyy toteuttamaan toisella kaudellaan. Siirtolaispolitiikan muutoksessa pyritään ennen kaikkea kontrolloimaan nyt hallitsemattomana rehottavaa maahanmuuttoa, varsinkin Yhdysvaltain Meksikon vastaisella rajalla sekä helpottamaan kansalaisuuden myöntämistä laittomille siirtolaisille. Kaikella tällä presidentti Obama haluaa osoittaa Yhdysvaltain olevan edelleen avoin ja suvaitsevainen luvattu maa kaikille sinne pyrkiville.

Lopuksi ei pidä myöskään unohtaa kongressinvälivaaleja vuonna 2014, jotka laittavat poliittisenkentän sekaisin hyvissä ajoin ennen vaaleja. Liittovaltionhallinnossa 33 senaattoria ja kaikki 435 kongressiedustajaa joutuvat uusimaan valtakirjansa. Osavaltiotasolla 36
osavaltiota valitsee uudet kuvernöörit, mm. kireästä siirtolaispolitiikasta tunnettu Arizona. Tämä yhdistettynä suuriin ulko- ja sisäpoliittisiin haasteisiin takaavat sen, ettei Barack Obama tule selviämään toisesta presidenttikaudesta yhtään sen helpommin kuin ensimmäisestäkään.

Kylmän sodan tuulia eduskunnassa

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta käytiin eduskunnassa yllättävän realistista ja rakentavaa keskustelua, aina siihen asti kunnes joku mainitsi nelikirjaimisen organisaation ja Suomen suhteen siihen. Riippuen puhujan poliittisesta taustasta tämä suhde oli, joko liian tiivis, liian etäinen tai jotain siltä väliltä.

Rationaalinen keskustelu Suomen suhteista Pohjois-Atlantin puolustusliittoon, sen hyödyistä ja haitoista, vaikuttaa olevan tabu aihe, joka kantaa suunnatonta historian painolastia. Erityisesti Vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuoroa kuunnellessa toivoi, että puolue tulisi vihdoin pois Neuvostoliiton kainalosta tähän päivään, tai ainakin edes 2000-luvulle.

Syy siihen, miksi suomalaiset poliitikot eivät kannata Nato jäsenyyttä, tulee historiasta. Monille Nato edustaa kylmän sodan aikaista sotilasliittoa, liittokuntaa, joka on suunnattu Venäjän sotilaallista uhkaa vastaan. Tämä on myös syy siihen miksi mm. Baltian maat hakivat Naton jäsenyyttä, myös heille nykyinen Nato on kylmän sodan aikainen Nato. Sotilasliitto, joka turvaa Baltian itsenäisyyden Venäjää vastaan. Molemmat näkevät Naton sen historiallisessa muodossa. Ei ole huomattu tai ymmärretty Naton vastustajien ja kannattajien leireissä maailman, Suomen lähialueen ja Naton muuttuneen viimeisten 20 vuoden aikana.

Kun lähtökohdat ovat tällaiset, ei ole mikään ihme ettei rakentavaa keskustelua ole mahdollista käydä. Pohjanoteerauksen eilisessä keskustelussa teki Vasemmistoliiton Annika Lapintie, joka piti Natoa ja Yhdysvaltoja yhtenä ja samana asiana, nämä kaksi ovat yhtä synonyymeja toisilleen kuin Lappi Suomelle.

Yhdysvaltain ja Naton rinnastaminen kertoo paljon puhujan ideologisesta taustasta sekä historian ymmärtämättömyydestä. Naton keskeinen tehtävä koko liittokunnan olemassaolon ajan on ollut kollektiivisen puolustuksen järjestäminen Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Yhdysvallat on keskeinen elementti Nato rakenteessa, mutta ei ainoa. Nato ei ole Yhdysvaltain käsikassara, liittokunta ei lähde sotimaan pelkästään Yhdysvaltain tahdosta, varsinkaan sen toiminta-alueen ulkopuolelle ilman Pohjois-Atlantin neuvoston yhteistä päätöstä.

Naton harvoin toteuttamilla sotilasoperaatioilla on myös ollut Yhdistyneiden Kansakuntien valtuutus, tällaisia operaatioita ovat olleet mm. ISAF 2001, Merikilpi 2009 ja Libya 2011. Toisin kuin edustaja Lapintie väitti, Nato ei ollut mukana Irakin sodassa, ei edes rauhanturvatehtävissä kuten Afganistanissa. Yksittäisiä Nato maita sotaan kyllä osallistui, mutta niiden osallistuminen pohjautui puhtaasti kansalliseen päätökseen.

Ainoan kerran Nato on käyttänyt sotilaallista voimaansa ilman YK:n valtuutusta estääkseen tuhoisimman kansanmurhan Euroopassa sitten toisen maailmansodan. Sekä Bosnian että Kosovon sodissa 1990-luvulla Nato pyrki ilmapommituksilla murtamaan Jugoslavian liittoarmeijan kyvyn käydä sotaa Jugoslaviasta irtautuneita tasavaltoja vastaan sekä estämään etnisenpuhdistuksen serbien asuttamilla alueilla. Jugoslavian tapauksessa Nato toimi itsenäisesti, koska suurvallat olivat halvaannuttaneet YK:n turvallisuusneuvoston päätöksenteon.

Politiikassa on hyvä välillä katsoa historiaan. Historian tuntemuksesta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä, jos se tehdään ideologisten silmälasien läpi ja tarkoituksellisesti ymmärretään väärin. Ottamatta sen enempää kantaa Suomen suhteesta Natoon, toivoisi poliittisen keskustelun nousevan vihdoin pois ajasta, jolloin Eurooppaa jakoi vielä rautaesirippu ja itänaapurissa oli kommunistinen supervalta.  

Uusi kausi, vanhat haasteet

Muuramen uuden kunnanvaltuuston ensimmäinen kokous sujui hyvin yllätyksettömästi, ryhmien neuvotteluissa sovituista henkilövalinnoistakin päästiin sopuun ilman sen suurempia muutoksia. Suuria linjauksia Muuramen suunnasta ei eilisessä kokouksessa vielä tehty, mutta tilaisuuksia linjauksiin tulee jo heti lähikuukausina mm. kuntarakenneuudistukseen liittyen.

Hallituksen kuntauudistus on yksi niistä tulevaisuuden haasteista, joka heittää mustan varjon Muuramen kuntapalveluiden ylle. Pystymme tällä hetkellä ja kuntaministeri Virkkusen tilastojen mukaan myös vuonna 2030 vastaamaan hallituksen kriteereihin laadukkaista kuntapalveluista. Kuntaliitokselle ei ole Muuramen näkökulmasta tarvetta ja tästä ollaan kuntapäättäjien, virkamiesten ja kuntalaisten kanssa harvinaisen yksimielisiä. Mikäli hallitus ei anna julistusta pakkoliitoksista, olen vakuuttunut, että Muurame juhlii satavuotista taivaltaan hyvinvoivana, kehittyvänä ja itsenäisenä kuntana vuonna 2021.

Kuntauudistus ei kuitenkaan ole ainoa haaste, jonka Muurame saa eteensä tulevalla valtuustokaudella. Kuntamme kohdalla haasteita tuovat maakunnan nuorekkain ja nopeasti kasvava väestö. Nämä ”positiiviset ongelmat” aiheuttavat eniten ongelmia investointeihin. Tällä valtuustokaudella tulee tarkastella kriittisesti tulevien vuosien investointikohteita ja tarpeen tullessa arvottaa niitä, kaikkeen kun ei ole kerralla varaa. Tasainen investointivauhti on yksi keino pitää menot ja palvelut tasapainossa väestönkasvuun nähden.

Monissa kunnissa luullaan, usein virheellisesti, Muuramen olevan Keski-Suomen Kauniainen. Kunta, jossa rahaa riittää pelloille kylvettäväksi ja kultamunia kerättäväksi. Asia ei kuitenkaan ole näin. Siksi myös käyttötaloudessa on syytä harjoittaa tarkkaa taloudenpitoa, sielläkään kun ei ole kaikkeen varaa. Terve talous on itsenäisen Muuramen tae.

Yksi keino menojen hillitsemiksi on panostaminen ennaltaehkäisyyn. Edellisellä kaudella hyväksyttiin Muuramen lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma, jossa tarjotaan konkreettisia keinoja nuorten syrjäytymisen ja pahoinvoinnin ennaltaehkäisemiseksi. Tämän ennaltaehkäisevän linjan tulee päteä myös mm. sosiaalipuolella sekä vanhustenhoidossa. Ennaltaehkäisyllä pystytään vähentämään huomattavasti inhimillistä kärsimystä sekä saamaan aikaan säästöjä.

Miten näistä ja monista muista, niin suurista kuin pienistäkin, haasteista tullaan valtuustokaudella selviämään? Muuramessa ratkaisuna on kolme asiaa: yhteistyö, yhteistyö ja yhteistyö. Muuramessa on aina osattu asettaa kunnan ja kuntalaisten etu puolueiden tai yksittäisten poliitikoiden oman edun edelle, asioita on hoidettu hyvässä yhteishengessä eri vaikuttajaryhmien kesken. Toivottavasti tällä valtuustokaudella pystytään nostamaan esiin perinteinen Muurame – henki asioiden hoitamisessa ja ryhmittyä puolueeseen katsomatta yhtenäisen Muurame puolueen taakse. Nyt on sen aika.