Köysi Gaddafin ympärillä kiristyy

Massojen valtiossa massat ovat nyt kiihtyvällä tahdilla syrjäyttämässä maata neljäkymmentä vuotta johtanutta Gaddafin hallintoa. Suurin osa maasta on erilaisten sotapäälliköiden hallussa ja Gaddafin valta on kaventunut pääkaupungin Tripolin lähiseudulle. Viikolla Gaddafi syytti kansannousuun osallistuvia ”huumehöyryissä toimivaksi huligaanijoukoksi”. Gaddafin viimeisimpiä lausuntoja kuunnellessa vaikuttaa kyllä siltä, että maan johtaja on myös pössyttellyt jotain tajuntaa laajentavia aineita.

Libyan väkivaltaisuuksiin ovat lopulta heränneet myös YK ja EU. Päivin pohdiskelun jälkeen On päästy kansainväliseen sopuun toimintavoista, jotka aina tehdään tällaisessa tilanteessa. Sekä YK ja EU ovat julistaneet Libyan kauppasaartoon ja aseidenvientikieltoon. Eiköhän tässä vaiheessa luulisi kansainvälisen yhteisön tajuavan, ettei kauppasaarto ole toimiva keino väkivaltaisuuksien lopettamiseksi ja hallinnon vaihtamiseksi. Libya oli Lockerbien pommi-iskun jälkeen vuodesta 1988 lähtien kauppasaarrossa aina 2000-luvulle asti. Gaddafin valtaa kauppasaarto ei heikentänyt ja kuten yleisesti käy kauppasaarrosta kärsivät viattomat siviilit. Useat Afrikan maat – Liberia, Kongo, Angola, ovat olleet kauppasaarrossa väkivaltaisuuksien ja sisällissotien vuoksi ja tilanteet eivät ole niillä ratkennut. Myöskään YK:n Irakiin kohdistama kauppasaarto ei estänyt Husseinia kaasuttamasta omaa kansaansa. Myös matkustusrajoitukset ovat aika ponnettomia keinoja kansainväliseltä yhteisöltä. Esimerkkiä matkustusrajoituksien tehottomuudesta ei tarvitse etsiä edes Euroopan ulkopuolelta, Valko-venäjän saarto ei ole paljoa Lukashenkan hallintoa haitannut.

Tehokas keino tällaisessa tilanteessa olisi lähettää sotilaita maahan, amerikkalaisittain ilmaistuna ”boots on the ground”, lopettamaan väkivaltaisuudet ja avustamaan Libyan demokratiaryhmittymiä, eikä pidentää niitä toimimattomilla kauppasaarroilla. Tässä suhteessa Yhdysvalloista voisi ottaa oppia, sillä maa puuttuu hyvin nopeasti konfliktiin kuin konfliktiin (varsinkin kun maan elintärkeät edut ovat uhattuna). Tietysti täytyy pitää huoli, että voimatoimet noudattavat kansainvälistä lakia ja niihin on YK:n mandaatti. Sotilaallinen ratkaisu kriisiin saattaa olla tulossa, sillä Yhdysvaltain 6. laivasto on lippulaivansa USS Mount Whitneyn johdolla siirtymässä kohti Libyaa. Mikäli amerikkalaisten tai sotilasliitto Naton puuttuminen tilanteeseen koetaan poliittisesti liian tulenaraksi, voivat suurella rahalla ja vaivalla kasatut EU:n kriisinhallintajoukot puuttua tilanteeseen. Käsittääkseni ne on juuri tällaisia tilanteita varten perustettu ja Libya taitaa mahtua joukkojen toimintasäteen piiriin.

Libyan kriisiin puuttumiseen on aihetta, sillä muista arabikansannousuista poiketen, on kumouksesta tulossa hyvin verinen. Keskushallinnon romahtaminen ja avoimeksi jääneet asevarikot, voivat ajaa Libyan sisällissotaan, jossa nyt demokratian puolella olevat sotilasjohtajat alkavat kilvoitella vallasta. Sisällissota Euroopan Unionin etelärajalla olevassa maassa aiheuttaisi suuret pakolaistulvat ja unionia kohti ja olisi myös turvallisuuspoliittisesti suuri uhka.

Nyt tarvitaan ulkomaisia joukkoja Libyaan ja nopeasti. Nykyisenkaltainen vitkastelu länsimailta johti aikoinaan 800.000 ihmisen kuolemaan Ruandan kansanmurhassa ja sama tilanne ei saa uusiutua Libyassa. Kansainvälisen yhteisön olisi myös syytä alkaa tehokkaammin avustaa demokratiaan pyrkivä maita. Tällä hetkellä yhdessä maassa toimivaa hallintoa ei ole ollenkaan, yksi on sotilasjuntan alaisuudessa, kolmas ajautumassa sisällissotaan ja arabianniemimaan maiden tilanteeseen on puututtu ainoastaan ”toivomalla malttia molemmilta osapuolilta”. Tästä on demokratia kyllä aika kaukana.

Puuttuivat länsimaat tilanteeseen tai eivät, köysi Gaddafin ympärillä kiristyy päivä päivältä, kirjaimellisesti.

Arabikatu jatkaa marssiaan

Reilu kuukausi sitten oli Tunisia, noin viikko sitten Egypti ja tällä viikolla arabivallankumouksen kohteena on Libya. Tähän asti väkivaltaisimmassa kumouksessa yritetään kaataa maata yli neljäkymmentä vuotta hallinneen Muammar Gaddafin hallinto. Koko hallintokautensa ajan Gaddafi on tunnettu hyvin eksentrisenä johtajana, jonka naisista koostuva henkivartiokaarti, beduiiniteltta-matkailuja ja kovan linjan puheet ovat pitäneet hänet hyvin vahvasti julkisuudessa huolimatta Libyan eristetystä asemasta.

Parin vuorokauden aikana Gaddafin hallinnon kontrolli kansalaisistaan on romahtanut ja suurin osa maasta ei ole enää hänen hallinnassaan. Sen verran vahvasti Libyan kansa on reagoinut, että uskon Gaddafin olevan syrjäytetty alle viikossa. Nopeasti toteutetusta syrjäyttämisestä huolimatta uhriluku tulee kasvamaan vielä sadoilla kun Gaddafin fanaattisimmat kannattajat yrittävät estää jo itsestään selvyytenä olevan vallankumouksen toteutumisen. Henkilö, joka uhkaa tappaa kaikki vastustajansa, kiihottaa kannattajiaan siihen ja sanoo kuolevansa marttyyrina, tuskin luopuu vallasta suosiolla. Itse pidän todennäköisenä sitä, että Gaddafi ei pakene maasta kuten muut syrjäytetyt arabijohtajat ovat tehneet vaan ”kuolee sankarillisesti taistelussa”. Hän päätynee samanlaiseen ratkaisuun kuin Salvador Allende hallintonsa viimeisinä päivinä (vertaamatta nyt yhtään Gaddafia ja Allendea toisiinsa) ja tekee itsemurhan. Marttyyrius on Gaddafin viimeinen keino osoittaa hänen puolustaneen Libyaa sekä sen kansaa vihollisia vastaan ja antaa näin kuvan kuolemisesta Libyan kansan puolesta.

Arabimaiden kansalaisten nousu hallituksiaan vastaan ja niiden kaatuminen on ollut ennenäkemättömän nopeaa. Liikehdinnän, joka levisi Tunisian ja Egyptin kautta Libyaan, voidaan katsoa alkaneen tunisialaisen kauppiaan polttoitsemurhasta joulukuun puolessa välissä. Kahdessa kuukaudessa kaksi vuosikymmeniä vallassa ollutta hallintoa on kaatunut, yksi on romahtamassa. Lisäksi kuohunta on levinnyt Marokkoon, Algeriaan, Jordaniaan, Bahrainiin, Iraniin ja Jemeniin. Arabimaiden vallankumouksia on verrattu Itä-Euroopan tapahtumiin vuonna 1989. Yhtymäkohtia käsitetasolla toki löytyy, mutta nopeudessaan ne eroavat suuresti. Itä-Euroopan kumouksien käynnistyminen puolasta alkuvuodessa 1989 päättyi melkein vuotta myöhemmin Romaniassa. Silloin hallinto vaihtui vain kuudessa maassa. Arabimaissa alle kuukaudessa kaksi autoritaarista hallintoa on jo romahtanut ja melkein kymmenen maata on jonossa.

Maanpuolustuskorkeakoulun komentaja Juha-Antero Puistola sanoi 2.2 tehdyssä haastattelussa mm. Libyan olevan sillä hetkellä vakain arabimaa. Puistolan mukaan maa on Gaddafin rautaisessa otteessa ja ei-työllistettyjen nuorten joukko, joka on muissa arabimaissa toiminut kansannousun moottorina, puuttuu lähes kokonaan maista. Kuukausi sitten annettu lausunto kuvaa hyvin sitä nopeutta jolla dominoefekti on edennyt ja miten siihen ei ole millään tavalla pystytty varautumaan. Kun turvallisuuspolitiikkaa työkyseentutkiva henkilö menee arvioissaan näin pahasti pieleen, voiko kukaan sanoa edes suurin piirtein miltä Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka tulevat näyttämään vuoden lopulla.

Olemmeko nähneet demokratian voittokulun maissa, joita aina on hallittu autoritaarisesti. Vai todistammeko alueen maiden ajautuneen entistä syvempään kaaokseen, joka pahimmillaan on käynnistynyt aseelliseksi konflikti ja ruokkii ääri-islamin kasvua. Kuten edellisessä blogissani toin samasta aiheesta esille, kumoukset eivät ainoastaan kohdistu syrjäytettäviä hallintoja, vaan myös länttä vastaan. Näin lännen turvallisuuspoliittiselta kannalta tarkasteltuna edut ovat selkeästi uhattuna ja maat joissa ei koskaan ole ollut demokraattista järjestelmää pystyvät helposti luisumaan fundamentalistien käsiin. Kun kyseessä ovat maailman suurimmat öljyntuottajamaat, on ongelma hyvin suuri.

Talous kasvuun ja hyvinvointi nousuun SDP:n keinoilla

SDP julkaisi talous- ja veropoliittisen ohjelmansa viikonloppuna viidensadan puolueaktiivin joukolle Vantaalla. Ohjelma, jonka avulla SDP tulee voittamaan vaalit, on oikeudenmukaisin ja realistisin vaihtoehto verrattuna muiden puolueiden esityksiin. Tavoitteenamme on pysäyttää valtion velkaantuminen ensi vaalikauden aikana. Nykyisen porvarihallituksen järjettömän talous- ja veropolitiikan jälkiä on hyvin haasteellista korjata, mutta demarit ovat pystyneet tähän aikaisemminkin ja tämän raskaan työn ja vastuun tulemme hoitamaan nytkin.

SDP:n talous- ja vero-ohjelma on oikeudenmukaisempi kuin Keskustan. SDP:n ohjelma vastustaa viimeiseen asti verotuksen ajautumista kohti tasavero toisin kuin Kokoomuksen ohjelma. Perussuomalaisiin verrattuna meillä edes on talouspoliittinen ohjelma toisin kuin Soinin protestiliikkeellä. Luotan kuitenkin siihen, että Perussuomalaiset julkaisee oman talousohjelmansa, jahka ovat saaneet sellaisen kopioitua joltakin muulta puolueelta.

Vuonna 2007 työnsä aloittanut porvarihallitus pystyi muutamassa vuodessa muuttamaan kolme miljardia euroa ylijäämäisen valtiontalouden kahdeksan miljardia euroa alijäämäiseksi. Maailmantaloudenongelmat olisivat rantautuneet ja iskeneet yhtä voimakkaasti Suomeen huolimatta siitä ketkä olisivat olleet vallassa, sitä en kiistäkään. Mutta ero löytyy siitä miten näihin globaalintalouden haasteisiin olisi vastattu. Julkiset investoinnit, suuret rakennushankkeet olisivat tuottaneet kolme kertaa suuremman hyödyn kansataloudelle kuin verotuksenkevennykset. Investointien puolesta puhuivat monet kansantaloustieteen professorit eri yliopistoissa ja valtiovarainministeriön omat virkamiehet. Seuraavan vaalikauden suurin haaste on tuon porvarien jättämän aukon paikkaaminen valtiontaloudessa sosiaalisesti ja oikeudenmukaisesti kestävällä tavalla. SDP:llä on tarjota keinot siihen ja uskottava vaihtoehto nykyisten hallituspuolueiden linjalle:

Työllisyyttä vahvistavalla kasvu- ja investointiohjelmalla täytetään vajeesta kuusi miljardia euroa. Kuuden miljardin euron vajeen täyttäminen edellyttää noin kolmen prosentin kasvua kansantaloudessa ja tämä pystytään toteuttamaan demareiden ohjelmalla. Sen avulla saadaan luotua 100.000 uutta työpaikkaa ja nostamaan työllisyysaste 72 prosenttiin. Käsiin räjähtäneeseen nuorisotyöttömyyteen, johon työministeri Sinenmäki (vihr.) ei ole tarjonnut juuri mitään ratkaisuksi, otetaan nollatoleranssi.

Jäljelle jäävästä kahdesta miljardista 1,5 miljardia katetaan verotulojen lisäyksellä. Verotuksen kiristyminen kohdistuu varallisuuden ja pääoman verotukseen. Verotuksen tulee olla oikeudenmukaista ja tasa-arvoista, joten siksi veronkorotukset eivät kohdistu työn verottamiseen tai arvonlisäveroihin. Sosialidemokraatit eivät kannata arvonlisäveron nostamista, joka ajaa Suomen kohti tasaveroa, toisin kuin Kokoomus ja Keskusta, koska se ei ole oikeudenmukaista veropolitiikkaa sen iskiessä ankarimmin niihin joilla on pienet tulot. Lisäksi arvonlisäveron korottaminen iskee kipeimmin palvelualojen pieniin yrityksiin ja kiihdyttää inflaatio.

Loppu 500 miljoonaa paikataan säästöillä valtiontaloudesta. Säästöt on myös toteutettava oikeudenmukaisesti ja tämän laman kustannuksia ei saa maksattaa yhteiskunnan vähempiosaisilla – opiskelijoilla, työttömillä, eläkeläisillä. Siksi säästöt kohdistuvat elinkeinotukiin, varustelumenoihin ja hallinnon päällekkäisyyksien purkamiseen eli byrokratian vähentämiseen. Lisäksi harmaantalouden valvontaa tullaan tehostamaan ja se saatetaan verotukseen piiriin. Varovaisten arvioiden mukaan Suomen harmaassa taloudessa valtiolta jää saamatta verotuloja noin 10 miljardin euron arvosta, joten tähän ongelmaan on syytä puuttua ja sen torjuntaa ohjata resursseja.

Myöhemmin tulen avaamaan tarkemmin SDP:n talous- ja veropoliittisen ohjelman linjauksia kasvun, valtiontalouden ja verotuksen osalta.

Paavo-Gate

Ylireagoinnista ja vääristä päätelmistä käynnistynyt Paavo-Gate sai tänään yhden päätöksen kun Tasavallan Presidentti (TP) tapasi eduskunnan ulkoasianvaliokunnan jäseniä. Keskusteluissa sivuttiin Wikileaks-vuodosta noussutta kohua entisen puhemiehen mahdollisista keskusteluista Yhdysvaltain suurlähetystön kanssa. Mielenkiinnolla odotan Paavo Lipposen kommenttia kohun tiimoilta, hänen ollessa Lauantain ykkösaamun vieraana.

TP ei ollut ärtynyt Lipposen toimista, toisin kuin toimittajat antoivat ymmärtää. TP:n mielestä on luonnollista, että tällaisista ulkopoliittisista kysymyksistä käydään luottamuksellisia keskusteluja ulkovaltojen kanssa, toisin kuin toimittajat antoivat ymmärtää. TP:llä on suuri luottamus Lipposeen, toisin kuin toimittajat, no ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Paavo-Gateissa uunoitettiin mediaa 6-0. Parin viikon aikana yli-innokkaat sopulit (eli toimittajat) ilman mitään lähdekritiikkiä tai kunnollista taustojen selvittämistä juoksivat olemattoman uutisen perässä kuin sokeat kanat. Uutisoitiin täytenä totena sellaista mitä ei välttämättä ollut edes tapahtunut. Uutisoitiin suurella kohulla sellaista, jossa ei edes ole mitään uutisoitavaa. Olisiko toimittajilla nyt pikkuisen syytä katsoa peiliin ja palauttaa mieleen journalismin perusasioita?

Kuten taannoisessa Wikileaks kirjoituksessa toin esille ja mitä Tasavallan Presidentti tänään sanoi: Wikileaksin paljastukset eivät välttämättä ole yksi yhteen totuuden kanssa. Kysynkin edelleen: mitä hyötyä ja ihannoitavaa on wikileaksin toiminnassa?

Se mitä puhemies Lipponen, kansliapäällikkö Jarmo Viinanen ja ulkoministeriön virkamiehet mahdollisesti tekivät, kuului heidän toimenkuvaansa. Jos emme voi luottaa valtiollisessa protokollassa toisena olevan henkilön kykyyn ymmärtää mistä voi ja mistä ei voi keskustella vieraan maan suurlähetystön kanssa. Tietojenvaihto kuuluu olennaisesti diplomatiaan. On hyvä, että kerromme (tässä tapauksessa yhdysvaltalaisille) oman näkökulmamme keskusteluista, koska Moskovasta amerikkalaiset ovat kyllä saaneet Venäjän näkökulman keskusteluihin selville.

Diplomatiassa keskustelut perustuvat luottamuksellisuuteen kansakuntien välillä ja tähän kuuluu olennaisesti ajoittainen toimiminen ”suljettujen ovien takana” julkisuudelta piilossa joten, Paavo Lipposta lainatakseni, so what!

Kriisi arabimaissa

Viime viikkojen tapahtumia Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä on verrattu kansandemokratioiden vapautumiseen kommunismin ikeestä 1989. Monet olettavat Egyptin presidentti Hosni Mubarakin kokevan saman kohtalon kuin Tunisian presidentti Ben Ali ja vuoroaan odottavat mm. Jemenin ja Jordanian hallitukset. Itä-Euroopan kumouksessa ja nyt nähtävässä arabimaiden kuohunnassa on kuitenkin yksi selkeä ero: 1989 kapinoitiin Neuvostoliitto vastaan lännen tuella, nyt kumouksellinen toiminta kohdistuu länttä vastaan. Egypti on ollut lännen merkittävä liittolainen alueella monen vuosikymmenen ajan. Kun maa lopetti vihollisuudet Israelin kanssa 1979, on Yhdysvallat sen jälkeen tukenut maan armeijaa miljardilla dollarilla vuodessa. Hosni Mubarakilla on ollut suuri rooli Lähi-idän edes jonkinasteisessa vakaudessa, hänen kolmivuosikymmentä kestäneen hallinnon aikana Egypti ei ole kertaakaan ollut sodassa Israelin kanssa ja maa on panostanut huomattavasti Lähi-idän rauhan aikaansaamisessa. Länsivaltojen johtajat ovat olleet yleinen näky Kairossa ja maan ihmisoikeustilanteesta ei ole moitittu. Nyt kasvoja yritetään pelastaa kehottamalla Mubarakia väistymään ja tekemään uudistuksia. Miksi näitä vaatimuksia ei esitetty jo kaksikymmentä vuotta sitten?

Kansannousu ei ole pelottanut Lähi-idän vahvaa miestä ja presidentti Mubarak aikoo pysyä vallassa kautensa loppuun asti. Presidentin tukijat ovat ensimmäistä kertaa ilmestyneet kaduille ja ovat näyttäneet, etteivät kaikki egyptiläiset ole hallintoa vastaan. Tosin heidät on ehditty leimata lahjotuiksi hulinoitsijoiksi median taholta, edes selvittämättä hallituksen puolustajien kantoja. Maan vähemmistöt tukevat vahvasti Mubarakia, sillä hänen sekulaarinen hallinto on taannut mm. koptikristittyjen turvallisuuden (joita on noin 10 prosenttia maan väestöstä). Erityisesti uskonnolliset vähemmistöt pelkäävät nykyisen hallinnon kaatumisen jälkeen valtaan nousevan islamilaisenhallinnon.

Egyptin tilanne on saanut valtavasti huomiota ja sosiaalisessa mediassa on kerääntynyt yhteen vallankumouksen tukijoita ympäri maailmaa, itsellenikin tuli kutsu ”virtuaaliseen marssiin Egyptin protestoijien tueksi”. Mieleen tulee periaatteellinen kysymys siitä, voidaanko vallankumousta tekeviä tai protestoijia pitää lähtökohtaisesti aina oikeassa? Juhlittaisiinko islamilaista vallankumousta nykypäivänä samalla tavalla kansan rohkeana toimintana hallitusta vastaan, tilannehan oli silloin samanlainen Iranissa kuin nyt Egyptissä. Epäilen vahvasti ettei.

Reaalipoliittisesti tarkasteltuna Mubarakin ja hänen hallintonsa väistyminen vallasta on länsimaille katastrofaalisin tilanne Lähi-idässä vuosikymmeniin. Egyptin hajanainen oppositio ei pysty kasamaan vahvaa keskushallintoa ja tällä hetkellä käydyt kahden suuren blokin yhteenotot voivat pilkkoutua eri ryhmien väliseksi valtataisteluksi. Egyptin keskusvallan heikentyminen heijastuu suoraan alueen status quohon ja uhkaa mm. Israelin turvallisuutta, maan armeija IDF on korottanut valmiuttaan ja pääministeri Netanjahu vaati länsimaita tukemaan Mubarakin hallintoa.

Myöskään demokraattisen hallinnon muodostuminen ei ole reaalipoliittisesti riskitön vaihtoehto Egyptin naapurimaille, länsivalloille tai edes egyptiläisille itselleen. Demokratiassa kun on se vaara olemassa, että kansalaiset äänestävät ”väärin”. Tällainen mahdollisuus ei ole täysin hatusta vedetty sillä tämä tapahtui joiden mielestä Ruotsin viimeisissä parlamenttivaaleissa Ruotsidemokraattien päästessä valtiopäiville. Arabimaiden ääriliikkeet ovat huomattavasti radikaalimpia kuin Eurooppalaiset vastineensa ja niiden vallankasvusta löytyy esimerkkejä. Algeriassa vuoden 1991 parlamenttivaaleissa voiton vei islamilainen pelastusrintama, jonka istuva hallitus lopulta syrjäytti ja mitätöi vaalituloksen. Tämä tapahtui Yhdysvaltojen ja Euroopan tuella.

Kaikesta huolimatta länsimaat voivat kuitenkin antaa Egyptin nykyisen hallinnon kaatua, tapahtuma ei ole niin paha kuin vallankumous eräässä toisessa arabimaassa. Saudi-Arabiassa Egyptin kaltaista tapahtumaa ei voi syntyä ja tilanteessa länsi ei ainakaan olisi yhtä toimettomana kuin nyt Egyptin tapauksessa. Maailman suurimman öljyntuottajamaan ajautuminen demokraattisiin käsiin on niin iso riski jota länsimaat, erityisesti Yhdysvallat, eivät voi sallia. Yksissä vaaleissa valtaan voi nousta ääri-islamilainen hallinto, mikä ei olisi yhtään ihme, sillä onhan Saudi-Arabia radikaalin islamin tyyssija.