Kolumni julkaistu Keski-Suomen Viikko lehdessä 19.4.
Paavi Benedictus XVI vieraili taannoin Kuubassa parantamassa maan ja katolisen kirkon suhteita. Ennen Kuuban vierailuaan paavi oli antanut lausunnon, jossa hän totesi, ettei nykyaikana kommunismille ole enää yhteiskuntajärjestelmänä käyttöä. Lausunto edusti hyvin länsimaiden harjoittamaa ulkopolitiikkaa, jossa punnuksina toimivat idealismi ja realismi.
Kuuban tapauksessa julkisuuteen nostetaan usein maan hallinnon toisinajattelijoihin kohdistamat toimet ja sananvapauden rajoitukset. Harvemmin kuitenkin tuodaan esille sosialistisen Kuuban toista puolta, niitä asioita, joita on pystytty parantamaan. Harva edes tietää, että Kuubassa lukutaitoisten kansalaisten osuus väestöstä on läntisenpallonpuoliskon korkein. Maa päihittää näin kehittyneet G8 maat Yhdysvallat ja Kanadan. Kuubassa lääkäreidenkoulutus on korkealla tasolla ja maa lähettää vuosittain suuren joukon lääkäreitä Latinalaisen Amerikan muihin maihin auttamaan erityisesti slummien terveydenhuollon järjestämisessä.
Kuuba on vain yksi esimerkki siitä miten ulkopolitiikka on edelleen idealismin ja realismin välistä tasapainottelua, jossa säännöt eivät ole kaikille samat. Reaalipolitiikkaa sen vankimmassa muodossa, sillä useimmiten ulkopolitiikassa nähdään vain se mitä halutaan nähdä. Suomi ei ole poikkeus länsimaiden joukossa, sillä meilläkin ulkopolitiikan periaatteet vaihtelevat sen mukaan mistä maasta kulloinkin on kysymys. Varsinkin naapurimaiden kohdalla kielenkäyttö on tarkkaa. Itärajan takana on aina oleva suurvalta, on sen yhteiskuntajärjestelmä sitten mikä tahansa, ja tämän tosiasian kanssa on tultava toimeen. Euroopan ulkopuolisiin maihin, varsinkin kehitysmaihin, voidaan kuitenkin helposti soveltaa ”idealistista” ulkopolitiikkaa. Idealistinen ulkopolitiikka on hyvin harhainen termi sillä, sitä toteuttava valtio toimisi samojen arvojen mukaisesti, riippumatta mistä maasta kulloinkin on kysymys ja soveltaisi samoja periaatteita kaikkiin.
Tällä hetkellä ajankohtainen Lähi-idän tilanne toimii hyvänä esimerkkinä länsimaiden harjoittaman ulkopolitiikan kaksijakoisuudesta. Syyrian ja Iranin kohdalla maiden hallituksien toimet oikeutetusti tuomitaan, mutta Saudi-Arabian kohdalla silmät ummistetaan tosiasioilta. Kun Egyptissä puhkesi kansannousu, länsi siirtyi hyvin nopeasti tukemaan demokratisoitumista. Sen sijaan kun Bahrainissa maan hallitus Saudi-Arabian tuella aseellisesti tukahduttaa demokratiaa vaativien kansalaisten liikehdintää, niin tähän ei puututa. Päinvastoin jotkut maat käyvät vielä asekauppaa Saudi-Arabian kanssa.
Länsimaiden olisi hyvä harjoittamassaan ulkopolitiikassa oikeasti toimia arvojensa mukaisesti. Demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisen tulisi olla ensisijainen tavoite kaiken ulkopoliittisen toiminnan kanssa, hoidettiin suhteita sitten ystäviin tai vihollisiin.
torstai, 19. huhtikuuta 2012
perjantai, 10. helmikuuta 2012
Tarpeellisia uudistuksia tulossa
Useissa varuskunnissa soi Narvan marssi puolustusvoimauudistuksen johdosta. Varuskuntien lakkautukset ja toimintojen yhdistämiset ovat tyrmistyttäneet rajuudessaan useilla varuskuntapaikkakunnilla. Tärkeä lähtökohta puolustusvoimauudistuksessa on, että kenraalit tekevät suunnitelmat puolustuspolitiikka etusijalla, kuten nyt on tapahtunutkin. Varuskunnilla on tärkeä merkitys omilla alueillaan, mutta aluepolitiikalla ei voida puolustuspolitiikka tehdä. Pelkästään aluepoliittiset näkökulmat huomioonottaminen estäisi lähes kaikki konkreettiset uudistukset puolustusvoimien osalta politikoiden pitäessä kiinni omien alueidensa varuskunnista.
Uudistuksen jälkeenkin Suomi pitää kiinni sotilaallisen liittoutumattomuuden periaatteesta ja yleisestä asevelvollisuudesta. Myös koko maan puolustamisesta pidetään edelleen kiinni. Se miten käsite koko maan puolustaminen ymmärretään, tuntuu vaihtelevan suuresti julkisessa keskustelussa. Varuskuntien lakkautukset eivät myöskään heikennä maanpuolustustahtoa, vaikka tällaisia puheenvuoroja on jo kuultu. Muutoin tällä logiikalla suuressa osassa Suomea ei koskaan olisi edes ollutkaan maanpuolustustahtoa, jos se pelkästään on kiinni alueilla olevissa varuskunnissa.
Kenraalit ovat uudistuksessa hyvin täyttäneet tehtävänsä, mutta politikoinnilla on tainnut olla osuutta lakkautettavia varuskuntia valittaessa. Olisi mielenkiintoista kuulla mitkä puolustuspoliittiset perusteet puoltavat esim. Keuruun varuskunnan lakkauttamista ja Uudenmaan prikaatin säilyttämistä?
Toinen aihe Narvan marssi soittamiselle koskee kuntia, kun paljon kohua herättänyt kuntauudistustyöryhmän loppuraportti julkaistiin. Monta kertaa on jo todettu, että kuntauudistus on tarpeellinen sillä kuntien taloudellinen tilanne ja väestöllinen huoltosuhde heikkenevät rajusti tulevien vuosien aikana. Laadukkaiden kuntapalveluiden säilyminen kaikissa maan kunnissa edellyttää suuria uudistuksia palveluiden järjestämisessä ja niiden rahoituksessa. Epädemokraattiset hallintohimmelit saadaan uudistuksen myötä kuopattua ja palautettua valta palveluista päätettäessä oikeisiin käsiin eli kuntalaisille.
Kuitenkaan palvelut eivät parane karttoja piirtämällä ja rajoja siirtelemällä, mikä näyttää nyt olevan uudistuksen pääkärki. Kuntien taloudelliset vaikeudet eivät johdu kuntien lukumäärästä vaan kunnille asetettujen velvoitteiden epäsuhdasta taloudellisiin resursseihin nähden. Kuntatyöryhmän 600 sivuisesta raportista yli puolet keskittyy kuntien yhdistämisen esittelyyn eikä niinkään itse palveluihin, jotka ainakin sosialidemokraateilla ovat uudistuksen lähtökohta. Tekemällä uudistusta palvelut etusijalla pystytään estämään terveyserojen kasvaminen, korjata sosiaalihuollossa olevat puutteet ja palauttaa kuntademokratia takaisin kuntalaisille. Näihin uudistuksiin ei tarvita pakkoliitoksia tai karttaharjoituksia.
Viikolla Keskusta on aloittanut meuhkaamisen kuntauudistuksen täydelliseksi kaatamiseksi, heittäen rationaalisen keskustelun ja yhteistyön syrjään. Lähihistoriaa muistellen Keskustalla ei kuitenkaan ole varaa esiintyä nyt kuntien puolustajana. Keskustajohtoisten hallitusten ja keskustalaisten kuntaministerien toimesta on edellisillä vaalikausilla luotu suurin osa epädemokraattisista palveluhimmeleistä, lähtien aina PARAS hankkeesta, ja estetty todelliset uudistukset kuntapalveluiden turvaamiseksi.
Uudistuksen jälkeenkin Suomi pitää kiinni sotilaallisen liittoutumattomuuden periaatteesta ja yleisestä asevelvollisuudesta. Myös koko maan puolustamisesta pidetään edelleen kiinni. Se miten käsite koko maan puolustaminen ymmärretään, tuntuu vaihtelevan suuresti julkisessa keskustelussa. Varuskuntien lakkautukset eivät myöskään heikennä maanpuolustustahtoa, vaikka tällaisia puheenvuoroja on jo kuultu. Muutoin tällä logiikalla suuressa osassa Suomea ei koskaan olisi edes ollutkaan maanpuolustustahtoa, jos se pelkästään on kiinni alueilla olevissa varuskunnissa.
Kenraalit ovat uudistuksessa hyvin täyttäneet tehtävänsä, mutta politikoinnilla on tainnut olla osuutta lakkautettavia varuskuntia valittaessa. Olisi mielenkiintoista kuulla mitkä puolustuspoliittiset perusteet puoltavat esim. Keuruun varuskunnan lakkauttamista ja Uudenmaan prikaatin säilyttämistä?
Toinen aihe Narvan marssi soittamiselle koskee kuntia, kun paljon kohua herättänyt kuntauudistustyöryhmän loppuraportti julkaistiin. Monta kertaa on jo todettu, että kuntauudistus on tarpeellinen sillä kuntien taloudellinen tilanne ja väestöllinen huoltosuhde heikkenevät rajusti tulevien vuosien aikana. Laadukkaiden kuntapalveluiden säilyminen kaikissa maan kunnissa edellyttää suuria uudistuksia palveluiden järjestämisessä ja niiden rahoituksessa. Epädemokraattiset hallintohimmelit saadaan uudistuksen myötä kuopattua ja palautettua valta palveluista päätettäessä oikeisiin käsiin eli kuntalaisille.
Kuitenkaan palvelut eivät parane karttoja piirtämällä ja rajoja siirtelemällä, mikä näyttää nyt olevan uudistuksen pääkärki. Kuntien taloudelliset vaikeudet eivät johdu kuntien lukumäärästä vaan kunnille asetettujen velvoitteiden epäsuhdasta taloudellisiin resursseihin nähden. Kuntatyöryhmän 600 sivuisesta raportista yli puolet keskittyy kuntien yhdistämisen esittelyyn eikä niinkään itse palveluihin, jotka ainakin sosialidemokraateilla ovat uudistuksen lähtökohta. Tekemällä uudistusta palvelut etusijalla pystytään estämään terveyserojen kasvaminen, korjata sosiaalihuollossa olevat puutteet ja palauttaa kuntademokratia takaisin kuntalaisille. Näihin uudistuksiin ei tarvita pakkoliitoksia tai karttaharjoituksia.
Viikolla Keskusta on aloittanut meuhkaamisen kuntauudistuksen täydelliseksi kaatamiseksi, heittäen rationaalisen keskustelun ja yhteistyön syrjään. Lähihistoriaa muistellen Keskustalla ei kuitenkaan ole varaa esiintyä nyt kuntien puolustajana. Keskustajohtoisten hallitusten ja keskustalaisten kuntaministerien toimesta on edellisillä vaalikausilla luotu suurin osa epädemokraattisista palveluhimmeleistä, lähtien aina PARAS hankkeesta, ja estetty todelliset uudistukset kuntapalveluiden turvaamiseksi.
tiistai, 7. helmikuuta 2012
Koko kansan presidentti?
Käydyt presidentinvaalit olivat yllätyksettömyydessään poikkeukselliset. Ensinnäkin vaalien tuloksen seurauksena päättyy sosialidemokraattien 30 vuotta kestänyt valtakausi presidentinlinnassa. Näissä vaaleissa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1968 vaalien, SDP:n ehdokas ei tullut valituksi Tasavallan presidentiksi. Myös vasemmistolaisen ehdokkaan puuttumista toiselta kierrokselta saadaan etsiä sotia edeltäneistä presidentinvaaleista.
Presidentinvaalit ovat perinteisesti saaneet kansalaiset muita vaaleja paremmin liikenteeseen. Tällä kertaa vaalit todella aktivoivat ihmisiä, mm. aiemmin passiivisina olleet nuoret lähtivät sankoin joukoin mukaan vaalityöhön ja sosiaalisessa mediassa käytiin raivoisaa vaalikampanjointia ehdokkaiden puolesta. Valitettavasti innostus ja aktivoituminen eivät realisoituneet äänestämiseksi. Äänestysaktiivisuus romahti 8,3 % päätyen 68,9 %. Yhtä huonoja lukuja presidentinvaaleissa on edellisen kerran saatu vuonna 1978. Tuolloin 64,3 % kansalaisista vaivautui uurnille. Vuoden 1978 vaaleissa on kuitenkin hyvä ottaa huomioon se, että tuolloin olivat ensimmäistä kertaa äänioikeutettuina 18-vuotiaat ja ulkosuomalaiset, jotka lisäsivät äänioikeutettujen määrää yli 900.000.
Äänestysaktiivisuus laski kautta maan, vähiten kuitenkin ehdokkaiden omissa vaalipiireissä Helsingissä ja Uudellamaalla. Yli viisi prosenttia äänestysaktiivisuus laski Pohjois-Savossa, Vaasassa, Keski-Suomessa ja Oulussa. Lapissa romahdus äänestysaktiivisuudessa oli peräti 9,4 %. Harvinaista on myös äänestysaktiivisuuden jääminen Manner-Suomen kunnissa alle 50 prosentin. Tällä kertaa tämä toteutui Rautavaaralla ja Hyrynsalmella. Luvut kertovat karua kieltä kansalaisten passivoitumisesta, mutta onko tulos sittenkään yllätys?
Pakkanen on aivan liian helppo ja epäuskottava selitys äänestysprosentille. En myöskään yhdy täysin YLEn vaaliasiantuntija Sami Borgin näkemykseen, että presidentinvaalien vaalitapa olisi aiheuttanut laskun. Sillä tietenkin on merkitystä äänestysaktiivisuudelle, mikäli vaalien tulos näyttää täysin selvältä jo ennen vaaleja. Suurin syy on kuitenkin itse ehdokkaissa, jotka olivat mielipiteiltään aivan liian lähellä toisiaan, moni äänestäjä ei pystynyt sanomaan selkeästi mikä erottaa Niinistön ja Haaviston toisistaan. Moni tuttuni, joista osa on käynyt viimeiset 40 vuotta äänestämässä, totesivat ensimmäisen kerran jättävän äänestämättä, koska heille ei ollut ehdokasta jota äänestää.
Kahden porvariehdokkaan välille ei syntynyt sellaista vastakkainasettelua, joka olisi innostanut kansalaisia. Valinnan tekeminen kahden kaupunkilaisen, realistin ja idealistin, välillä osoittautui erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomen vaalipiireissä ylivoimaiseksi, mistä kertoo äänestysaktiivisuuden raju lasku. Perinteisen oikeisto-vasemmisto jaon ja maaseutu vastaan kaupunki asetelman puuttuminen passivoi äänestäjiä entisestään. Myös hylättyjen äänien määrän kasvaminen yli 10.000 kertoo äänestäjien vaikeudesta tehdä valinta Niinistön ja Haaviston välillä. Jos vaaleissa suurin ero syntyy ehdokkaiden parisuhteen laadusta, niin se pelkästään ei motivoi suurinta osaa kansalaisista äänestämään. Ainoastaan niitä joille asialla on jostain syystä suuri merkitys.
Suuresta hypetyksestä huolimatta Pekka-ilmiö ei saanut tarpeeksi siipiä alleen. Ilakointi Haaviston kansansuosion jatkumisesta seuraaviin presidentinvaaleihin asti on ennenaikaista, sillä se tuskin kestänee seuraavaa kuutta vuotta. Hyvänä esimerkkinä on Elisabeth Rehn, joka vuoden 1994 presidentinvaaleissa hävisi Martti Ahtisaarelle vain muutamalla prosentilla saaden 46,1 % kannatuksen. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 2000, Lillan-ilmiö oli kutistunut 7,9 % kannatukseksi.
Sauli Niinistö sai vaaleissa vahvan mandaatin toimia presidenttinä, kukaan muu ei ole koskaan saanut suoran kansanvaalin historiassa yhtä suurta voittoa vastaehdokkaasta. Äänestäneiden perusteella Niinistö on todella koko kansan presidentti. Kuitenkin haastetta tuo kannatuksen kerääntyminen valitun presidentin osalta suuriin kaupunkeihin ja Etelä-Suomeen, jättäen maaseudun sekä Pohjois- ja Itä-Suomen ns. ilman presidenttiä. Sauli Niinistö on koko poliittisen uransa ajan ollut omantien kulkija ja tehnyt ratkaisuja, jotka eivät ole olleet kaikkien mieleen. Hänen aikaisempi poliittinen toimintansa ja mm. eilisen illan lausunnot kielivät siitä, että huolimatta perustuslain muutoksesta, Niinistö tulee toimimaan vahvana presidenttinä eikä tule jäämään pelkäksi kansakunnan keulakuvaksi.
Mielenkiintoista tulee olemaan kuinka hyvin Niinistö pystyy olemaan koko kansaa yhdistävä presidentti ja saavuttamaan samanlaisen kansansuosion kuin edeltäjänsä Tarja Halonen.
Presidentinvaalit ovat perinteisesti saaneet kansalaiset muita vaaleja paremmin liikenteeseen. Tällä kertaa vaalit todella aktivoivat ihmisiä, mm. aiemmin passiivisina olleet nuoret lähtivät sankoin joukoin mukaan vaalityöhön ja sosiaalisessa mediassa käytiin raivoisaa vaalikampanjointia ehdokkaiden puolesta. Valitettavasti innostus ja aktivoituminen eivät realisoituneet äänestämiseksi. Äänestysaktiivisuus romahti 8,3 % päätyen 68,9 %. Yhtä huonoja lukuja presidentinvaaleissa on edellisen kerran saatu vuonna 1978. Tuolloin 64,3 % kansalaisista vaivautui uurnille. Vuoden 1978 vaaleissa on kuitenkin hyvä ottaa huomioon se, että tuolloin olivat ensimmäistä kertaa äänioikeutettuina 18-vuotiaat ja ulkosuomalaiset, jotka lisäsivät äänioikeutettujen määrää yli 900.000.
Äänestysaktiivisuus laski kautta maan, vähiten kuitenkin ehdokkaiden omissa vaalipiireissä Helsingissä ja Uudellamaalla. Yli viisi prosenttia äänestysaktiivisuus laski Pohjois-Savossa, Vaasassa, Keski-Suomessa ja Oulussa. Lapissa romahdus äänestysaktiivisuudessa oli peräti 9,4 %. Harvinaista on myös äänestysaktiivisuuden jääminen Manner-Suomen kunnissa alle 50 prosentin. Tällä kertaa tämä toteutui Rautavaaralla ja Hyrynsalmella. Luvut kertovat karua kieltä kansalaisten passivoitumisesta, mutta onko tulos sittenkään yllätys?
Pakkanen on aivan liian helppo ja epäuskottava selitys äänestysprosentille. En myöskään yhdy täysin YLEn vaaliasiantuntija Sami Borgin näkemykseen, että presidentinvaalien vaalitapa olisi aiheuttanut laskun. Sillä tietenkin on merkitystä äänestysaktiivisuudelle, mikäli vaalien tulos näyttää täysin selvältä jo ennen vaaleja. Suurin syy on kuitenkin itse ehdokkaissa, jotka olivat mielipiteiltään aivan liian lähellä toisiaan, moni äänestäjä ei pystynyt sanomaan selkeästi mikä erottaa Niinistön ja Haaviston toisistaan. Moni tuttuni, joista osa on käynyt viimeiset 40 vuotta äänestämässä, totesivat ensimmäisen kerran jättävän äänestämättä, koska heille ei ollut ehdokasta jota äänestää.
Kahden porvariehdokkaan välille ei syntynyt sellaista vastakkainasettelua, joka olisi innostanut kansalaisia. Valinnan tekeminen kahden kaupunkilaisen, realistin ja idealistin, välillä osoittautui erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomen vaalipiireissä ylivoimaiseksi, mistä kertoo äänestysaktiivisuuden raju lasku. Perinteisen oikeisto-vasemmisto jaon ja maaseutu vastaan kaupunki asetelman puuttuminen passivoi äänestäjiä entisestään. Myös hylättyjen äänien määrän kasvaminen yli 10.000 kertoo äänestäjien vaikeudesta tehdä valinta Niinistön ja Haaviston välillä. Jos vaaleissa suurin ero syntyy ehdokkaiden parisuhteen laadusta, niin se pelkästään ei motivoi suurinta osaa kansalaisista äänestämään. Ainoastaan niitä joille asialla on jostain syystä suuri merkitys.
Suuresta hypetyksestä huolimatta Pekka-ilmiö ei saanut tarpeeksi siipiä alleen. Ilakointi Haaviston kansansuosion jatkumisesta seuraaviin presidentinvaaleihin asti on ennenaikaista, sillä se tuskin kestänee seuraavaa kuutta vuotta. Hyvänä esimerkkinä on Elisabeth Rehn, joka vuoden 1994 presidentinvaaleissa hävisi Martti Ahtisaarelle vain muutamalla prosentilla saaden 46,1 % kannatuksen. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 2000, Lillan-ilmiö oli kutistunut 7,9 % kannatukseksi.
Sauli Niinistö sai vaaleissa vahvan mandaatin toimia presidenttinä, kukaan muu ei ole koskaan saanut suoran kansanvaalin historiassa yhtä suurta voittoa vastaehdokkaasta. Äänestäneiden perusteella Niinistö on todella koko kansan presidentti. Kuitenkin haastetta tuo kannatuksen kerääntyminen valitun presidentin osalta suuriin kaupunkeihin ja Etelä-Suomeen, jättäen maaseudun sekä Pohjois- ja Itä-Suomen ns. ilman presidenttiä. Sauli Niinistö on koko poliittisen uransa ajan ollut omantien kulkija ja tehnyt ratkaisuja, jotka eivät ole olleet kaikkien mieleen. Hänen aikaisempi poliittinen toimintansa ja mm. eilisen illan lausunnot kielivät siitä, että huolimatta perustuslain muutoksesta, Niinistö tulee toimimaan vahvana presidenttinä eikä tule jäämään pelkäksi kansakunnan keulakuvaksi.
Mielenkiintoista tulee olemaan kuinka hyvin Niinistö pystyy olemaan koko kansaa yhdistävä presidentti ja saavuttamaan samanlaisen kansansuosion kuin edeltäjänsä Tarja Halonen.
maanantai, 26. joulukuuta 2011
Erään aikakauden loppu...
Tapaninpäivä 20 vuotta sitten vuonna 1991. 20 vuotta sitten sai päätöksensä maailmanjärjestys, jonka monet luulivat olevan ikuinen. Edes Berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989 ja Itä-Euroopan vallankumoukset eivät saaneet poliitikkoja näkemään edessä olevia vielä suurempia mullistuksia. Joulupäivänä Mihail Gorbatšov oli eronnut Neuvostoliiton presidentin tehtävistä ja seuraavana päivänä huipentui parin vuoden ajan jatkunut kehitys yhden aikakauden päättymiseen. Tapaninpäivänä 1991 laskettiin punalippu viimeisen kerran alas Kremlin lipputangosta päättäen 74 vuotta jatkuneen kommunistisen yhteiskuntakokeilun ja kylmän sodan. Toisesta maailmansodasta lähtien maailmaa hallinnut kahtiajako idän ja lännen, kommunismin ja kapitalismin, diktatuurin ja demokratian välillä, katosi yhdessä yössä.
Neuvostoliiton hajoaminen ei tapahtunut kuitenkaan hetkessä vaan se oli parin vuoden kehityksen huipentuma. Kommunistihallintojen kaatuminen Itä-Euroopassa 1989, osaksi Gorbatšoviin politiikan seurauksena, muutti Neuvostoliiton suhdetta entisiin liittolaismaihin merkittävästi. Gorbatšovin mukaan jokainen maa saisi valita oman tiensä pelkäämättä Budapestin 1956 tai Prahan 1968 toistumista. Kansandemokratioiden tapahtumien johdosta lakkautettiin tammikuussa 1991 Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto SEV, joka oli ollut Neuvostoliiton ja sen liittolaisten taloudellisenyhteistyön kulmakivi. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto lopetti tuen Kuuballe, joka oli ollut Fidel Castron valtaannoususta asti kommunismin etuvartio läntisellä pallonpuoliskolla. SEVin hajoamisen jälkeen loppunsa näki helmikuussa Naton vastapainoksi aikoinaan perustettu Varsovan liitto. Varsovan liiton hajoamisen myötä katkesivat viimeisetkin sotilaalliset siteet Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan välillä. Vuoden 1990 aikana suurin osa voittamattomasta puna-armeijasta oli vedetty entisistä kansandemokratioista. Maista, jotka se oli vapauttanut toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja joita se oli luvannut puolustaa lännen uhkaa vastaan.
Gennadi Janajevin ja muiden vanhoillisten kommunistien epäonnistunut vallankaappaus elokuussa vain nopeutti Neuvostoliiton hajoamista. Vallankaappausyrityksen jälkeen neuvostotasavallan yksi toisensa jälkeen julistautuivat itsenäisiksi Neuvostoliitosta. Supervalta, joka oli saanut asemansa Suuressa Isänmaallisessa sodassa, menetti olemassaolonsa oikeutuksen kun neuvostokansalaiset hylkäsivät järjestelmän.
Neuvostoliiton hajoaminen muutti Suomen ulkopolitiikan suunnan täysin. Tasapainoilu idän ja lännen välillä hävisi ja Suomi pystyi liittymään mukaan Euroopan integraatioon. Kaikuja menneistä ajoista on kuitenkin havaittavissa, sillä Venäjän suoranainen arvosteleminen vaikuttaa edelleen olevan tabu poliittisessa keskustelussa ja presidenttiehdokas Väyrynen on tuntunut jumittuvan kokonaan kahdenkymmenen vuoden takaisiin asetelmiin. Joku voisi käydä Paavolle sanomassa, että Neuvostoliitto on jo hajonnut. Väyryselle ja kaikille muillekin luettavaksi voin suositella professori Jaakko Blombergin vastikään ilmestynyttä teosta ”Vakauden kaipuu – kylmän sodan loppu ja Suomi”, joka on ensimmäinen perusteellinen kokonaisesitys kylmän sodan päättymisestä ja sen vaikutuksesta Suomen ulkopoliittiseen asemaan.
Suomen ohella Neuvostoliiton hajoaminen vaikutti koko maailmanpolitiikkaan, muuttaen kaksinapaisen maailman yhden supervallan hallitsemaksi, Yhdysvallat saattoi nyt toimia yksin pelkäämättä intressien törmäystä toisen supervallan kanssa. Tapaninpäivänä 1991 yksi historian merkittävimmistä aatteista – kommunismi – kuoli. 70 vuodessa aate osoitti tehottomuutensa kansalaisten vapauttajana ja hyvinvoinnin jakajana. Kommunismi kyllä vapautti venäläiset pienen aristokraattisen yläluokan vallasta, mutta toi tilalle stalinistisen diktatuurin. Neuvostoliiton hajoaminen olisi voinut päättyä vapauden ja demokratian voittoon entisissä neuvostotasavalloissa. Hyvin alkanut kehitys ei kuitenkaan voinut mitään vanhoille valtarakennelmille. Kommunistipuolueiden tilalle tuli kyllä uudet puolueet, mutta kommunisminajan johtajat säilyivät. 20 vuotta myöhemmin, erityisesti monessa Keski-Aasian entisessä neuvostotasavallassa on vallassa samat henkilöt kuin Neuvostoliiton aikana. Neuvostoliiton tilalle tullut Venäjä ei muuttunut diktatuurista demokratiaksi yhdessä yössä tai edes yhdessä vuosikymmenessä. Neuvostoliiton hajoamiseen ja kansojen vapauttamiseen merkittävästi vaikuttanut Boris Jeltsin ei luotsannut Venäjää kohti todellista demokratiaa vaan keskittyi vallankasaamiseksi itselleen ja hallitsevalle eliitille. 1990-luvun alun toiveikkuus kariutui vuoden 1993 vallankumousyrityksen tukahduttamiseen voimatoimin. Tuolloin, kuten myös vuonna 1991, vallankaappauksen käynnistäjänä toimi maan varapresidentti.
Vaikka miljoonat ihmiset tervehtivät ilolla NKP:n yksinvallan päättymistä 20 vuotta sitten, ovat miljoonat ihmiset kaivanneet takaisin entistä supervaltaa. Monille kansalaisille 1990-luvulla kaaokseen vajonnut Venäjä oli kaikilta osin Neuvostoliiton täydellinen vastakohta eikä tilanne ole tästä parantunut Putinin ja Medvedevin yrityksen supervalta-aseman palauttamiseksi. Demokratian ei myöskään ole nähty toimivan tarpeeksi hyvin venäläisessä yhteiskunnassa ja neuvostovallan aikainen hallinnointi tuntuu jatkuvan, oli vallassa kuka tahansa tai mikä ryhmittymä tahansa.
On mielenkiintoista seurata miten syksyn parlamenttivaalien vilppisyytöksistä alkunsa saaneet vaatimukset aidosta demokratiasta toteutuvat Venäjällä. Onko kenties odotettavissa valtarakenteiden perusteellinen muutos kuin 20 vuotta sitten vai jatkuuko entinen meno presidentin vaihtuessa pääministeriksi ja päinvastoin? Ainakaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana demokratia ei ole osoittanut sopeutumiskykyä venäläiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Historian valossa Venäjän ovat valistuneet itsevaltiaat luoneet, diktaattorit säilyttäneet ja demokraatit tuhonneet. Venäjän tilannetta kuvaa hyvin kirjailija Eugene O’Neillin toteamus: ”ei ole nykyisyyttä tai tulevaisuutta, on vain menneisyys, joka toistuu nyt uudestaan ja uudestaan”. Venäjän tilanteessa, kuten muissakin suurissa mullistuksissa, historia valitettavasti toistaa itseään.
Neuvostoliiton hajoaminen ei tapahtunut kuitenkaan hetkessä vaan se oli parin vuoden kehityksen huipentuma. Kommunistihallintojen kaatuminen Itä-Euroopassa 1989, osaksi Gorbatšoviin politiikan seurauksena, muutti Neuvostoliiton suhdetta entisiin liittolaismaihin merkittävästi. Gorbatšovin mukaan jokainen maa saisi valita oman tiensä pelkäämättä Budapestin 1956 tai Prahan 1968 toistumista. Kansandemokratioiden tapahtumien johdosta lakkautettiin tammikuussa 1991 Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto SEV, joka oli ollut Neuvostoliiton ja sen liittolaisten taloudellisenyhteistyön kulmakivi. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto lopetti tuen Kuuballe, joka oli ollut Fidel Castron valtaannoususta asti kommunismin etuvartio läntisellä pallonpuoliskolla. SEVin hajoamisen jälkeen loppunsa näki helmikuussa Naton vastapainoksi aikoinaan perustettu Varsovan liitto. Varsovan liiton hajoamisen myötä katkesivat viimeisetkin sotilaalliset siteet Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan välillä. Vuoden 1990 aikana suurin osa voittamattomasta puna-armeijasta oli vedetty entisistä kansandemokratioista. Maista, jotka se oli vapauttanut toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja joita se oli luvannut puolustaa lännen uhkaa vastaan.
Gennadi Janajevin ja muiden vanhoillisten kommunistien epäonnistunut vallankaappaus elokuussa vain nopeutti Neuvostoliiton hajoamista. Vallankaappausyrityksen jälkeen neuvostotasavallan yksi toisensa jälkeen julistautuivat itsenäisiksi Neuvostoliitosta. Supervalta, joka oli saanut asemansa Suuressa Isänmaallisessa sodassa, menetti olemassaolonsa oikeutuksen kun neuvostokansalaiset hylkäsivät järjestelmän.
Neuvostoliiton hajoaminen muutti Suomen ulkopolitiikan suunnan täysin. Tasapainoilu idän ja lännen välillä hävisi ja Suomi pystyi liittymään mukaan Euroopan integraatioon. Kaikuja menneistä ajoista on kuitenkin havaittavissa, sillä Venäjän suoranainen arvosteleminen vaikuttaa edelleen olevan tabu poliittisessa keskustelussa ja presidenttiehdokas Väyrynen on tuntunut jumittuvan kokonaan kahdenkymmenen vuoden takaisiin asetelmiin. Joku voisi käydä Paavolle sanomassa, että Neuvostoliitto on jo hajonnut. Väyryselle ja kaikille muillekin luettavaksi voin suositella professori Jaakko Blombergin vastikään ilmestynyttä teosta ”Vakauden kaipuu – kylmän sodan loppu ja Suomi”, joka on ensimmäinen perusteellinen kokonaisesitys kylmän sodan päättymisestä ja sen vaikutuksesta Suomen ulkopoliittiseen asemaan.
Suomen ohella Neuvostoliiton hajoaminen vaikutti koko maailmanpolitiikkaan, muuttaen kaksinapaisen maailman yhden supervallan hallitsemaksi, Yhdysvallat saattoi nyt toimia yksin pelkäämättä intressien törmäystä toisen supervallan kanssa. Tapaninpäivänä 1991 yksi historian merkittävimmistä aatteista – kommunismi – kuoli. 70 vuodessa aate osoitti tehottomuutensa kansalaisten vapauttajana ja hyvinvoinnin jakajana. Kommunismi kyllä vapautti venäläiset pienen aristokraattisen yläluokan vallasta, mutta toi tilalle stalinistisen diktatuurin. Neuvostoliiton hajoaminen olisi voinut päättyä vapauden ja demokratian voittoon entisissä neuvostotasavalloissa. Hyvin alkanut kehitys ei kuitenkaan voinut mitään vanhoille valtarakennelmille. Kommunistipuolueiden tilalle tuli kyllä uudet puolueet, mutta kommunisminajan johtajat säilyivät. 20 vuotta myöhemmin, erityisesti monessa Keski-Aasian entisessä neuvostotasavallassa on vallassa samat henkilöt kuin Neuvostoliiton aikana. Neuvostoliiton tilalle tullut Venäjä ei muuttunut diktatuurista demokratiaksi yhdessä yössä tai edes yhdessä vuosikymmenessä. Neuvostoliiton hajoamiseen ja kansojen vapauttamiseen merkittävästi vaikuttanut Boris Jeltsin ei luotsannut Venäjää kohti todellista demokratiaa vaan keskittyi vallankasaamiseksi itselleen ja hallitsevalle eliitille. 1990-luvun alun toiveikkuus kariutui vuoden 1993 vallankumousyrityksen tukahduttamiseen voimatoimin. Tuolloin, kuten myös vuonna 1991, vallankaappauksen käynnistäjänä toimi maan varapresidentti.
Vaikka miljoonat ihmiset tervehtivät ilolla NKP:n yksinvallan päättymistä 20 vuotta sitten, ovat miljoonat ihmiset kaivanneet takaisin entistä supervaltaa. Monille kansalaisille 1990-luvulla kaaokseen vajonnut Venäjä oli kaikilta osin Neuvostoliiton täydellinen vastakohta eikä tilanne ole tästä parantunut Putinin ja Medvedevin yrityksen supervalta-aseman palauttamiseksi. Demokratian ei myöskään ole nähty toimivan tarpeeksi hyvin venäläisessä yhteiskunnassa ja neuvostovallan aikainen hallinnointi tuntuu jatkuvan, oli vallassa kuka tahansa tai mikä ryhmittymä tahansa.
On mielenkiintoista seurata miten syksyn parlamenttivaalien vilppisyytöksistä alkunsa saaneet vaatimukset aidosta demokratiasta toteutuvat Venäjällä. Onko kenties odotettavissa valtarakenteiden perusteellinen muutos kuin 20 vuotta sitten vai jatkuuko entinen meno presidentin vaihtuessa pääministeriksi ja päinvastoin? Ainakaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana demokratia ei ole osoittanut sopeutumiskykyä venäläiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Historian valossa Venäjän ovat valistuneet itsevaltiaat luoneet, diktaattorit säilyttäneet ja demokraatit tuhonneet. Venäjän tilannetta kuvaa hyvin kirjailija Eugene O’Neillin toteamus: ”ei ole nykyisyyttä tai tulevaisuutta, on vain menneisyys, joka toistuu nyt uudestaan ja uudestaan”. Venäjän tilanteessa, kuten muissakin suurissa mullistuksissa, historia valitettavasti toistaa itseään.
torstai, 15. joulukuuta 2011
Vaalit itänaapurin tyyliin
Kolumni julkaistu Keski-Suomen Viikko lehdessä.
Venäjällä käytiin reilu viikko sitten paljon keskustelua herättäneet parlamenttivaalit. Olin itse opiskelijajohtajien kanssa opintomatkalla Pietarissa juuri joulukuun alussa tutustumassa politiikan harjoittamiseen Venäjällä. Ennakko-oletuksena oli räiskyvän vaalikampanjoinnin näkemistä ja vilkasta poliittista keskustelua. Todellisuus kuitenkin iski vastaan Pietarissa vaalien näkymättömyytenä, sillä kaupungin keskustassa lauantaina liikkuessa ei olisi uskonut maassa käytävän parlamenttivaalit seuraavana päivänä. Useat oppositioryhmät olivat aikaisemmin ilmoittaneet boikotoivansa vaaleja eivätkä näin ollen kampanjoisi. Myöskään valtapuolue Yhtenäinen Venäjä ei kampanjointia tehnyt, ellei muutamia katukuvassa näkyviä mainoksia lasketa. Vaalien läheisyyden huomasi ainoastaan silloin kun Venäjän kommunistisen puolueen jäsenet tyrkkivät Pravdaa metroasemilla ohikulkevien mukaan.
Vaalien tuloksen seurauksena kansa on tullut kaduille ainakin Pietarissa ja Moskovassa eikä mielenosoituksille ainakaan vielä ole näkynyt loppua. Venäjällä kansalaiset osoittavat nyt ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tyytymättömyyttä maan poliittista johtoa vastaan ja vaativat demokratian kunnioittamista. Venäjän tämän hetkinen kehitys edustaa tänä vuonna tutuksi tullutta linjaa, jossa turhautuneet kansalaiset vaativat muutosta. Onneksi Venäjällä kansa ei innostu niin helposti barrikadeille kuin arabimaissa, jolloin Pohjois-Afrikassa näkyneet muutokset eivät ole kertarysäyksellä mahdollisia Venäjällä. Pidän venäläisten hidasta syttymistä siksi onnekkaana, että on aina huolestuttavaa kun ydinasevallan sisällä alkaa tapahtua poliittisia muutoksia joiden kulkua ei voida selkeästi ennakoida. Tämä ei mielestäni ole inhorealismia vaan reaalipoliittista ajattelua. Venäjän kohdalla muutoksen oikeusvaltioperiaatteita kunnioittavaksi ja demokraattisesti johdetuksi valtioksi tulee tapahtua hallitusti.
Venäjän tämän hetkinen tilanne on mielenkiintoinen, sillä tasan 20 vuotta sitten maassa kuohui myös. Tapaninpäivän iltana 1991 maailma sai seurata kuinka punalippu laskettiin viimeisen kerran alas Kremlin lipputangosta ja Neuvostoliiton 74 vuotta kestänyt kommunistinen yhteiskuntakokeilu oli ohitse. Maailmalla juhlittiin Neuvostoliiton hajoamista ja kylmän sodan päättymistä, mutta Venäjällä alunjuhlinta muuttui karuksi todellisuudeksi. Se mikä olisi voinut johtaa demokratian voittoon, muuttui suurvallan sisäiseksi kaaokseksi ja henkiseksi hajanaisuudeksi. Siirtyminen nopeasti suunnitelmataloudesta markkinatalouteen aiheutti valtaisia ongelmia, joita ei ole saatu korjattua edes 20 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kaikki eivät kokeneet Jeltsinin järjestelmää omakseen. Vaikka miljoonat ihmiset olivat vihanneet kommunistista diktatuuria, olivat monet neuvostokansalaiset aidosti ylpeitä isänmaastaan. Olihan Neuvostoliitto kylmän sodan aikana kiistatta maailman toinen supervalta. Asema, jonka se oli saanut lyötyään Saksan Suuressa Isänmaallisessa Sodassa. Tällainen historiankuva ei ollut pelkkää propagandaa vaan se oli juurtunut syvälle kansalaisten tietoisuuteen.
Joulun lähestyessä on hyvä unohtaa hetkeksi maailman melskeet ja rauhoittua lataamaan akkuja tulevaa vuotta varten. Voimien kerääminen on tarpeen sillä, tiistain välikysymyskeskustelua seuratessa ja aina vaan uusien uutisten tulviessa Euroopan talouskriisistä, ongelmat eivät näytä olevan poissa Joulun jälkeenkään. Edessä olevista haasteista huolimatta haluan toivottaa kaikille Keski-Suomen Viikon lukijoille oikein punaista ja rauhallista Joulua!
Venäjällä käytiin reilu viikko sitten paljon keskustelua herättäneet parlamenttivaalit. Olin itse opiskelijajohtajien kanssa opintomatkalla Pietarissa juuri joulukuun alussa tutustumassa politiikan harjoittamiseen Venäjällä. Ennakko-oletuksena oli räiskyvän vaalikampanjoinnin näkemistä ja vilkasta poliittista keskustelua. Todellisuus kuitenkin iski vastaan Pietarissa vaalien näkymättömyytenä, sillä kaupungin keskustassa lauantaina liikkuessa ei olisi uskonut maassa käytävän parlamenttivaalit seuraavana päivänä. Useat oppositioryhmät olivat aikaisemmin ilmoittaneet boikotoivansa vaaleja eivätkä näin ollen kampanjoisi. Myöskään valtapuolue Yhtenäinen Venäjä ei kampanjointia tehnyt, ellei muutamia katukuvassa näkyviä mainoksia lasketa. Vaalien läheisyyden huomasi ainoastaan silloin kun Venäjän kommunistisen puolueen jäsenet tyrkkivät Pravdaa metroasemilla ohikulkevien mukaan.
Vaalien tuloksen seurauksena kansa on tullut kaduille ainakin Pietarissa ja Moskovassa eikä mielenosoituksille ainakaan vielä ole näkynyt loppua. Venäjällä kansalaiset osoittavat nyt ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tyytymättömyyttä maan poliittista johtoa vastaan ja vaativat demokratian kunnioittamista. Venäjän tämän hetkinen kehitys edustaa tänä vuonna tutuksi tullutta linjaa, jossa turhautuneet kansalaiset vaativat muutosta. Onneksi Venäjällä kansa ei innostu niin helposti barrikadeille kuin arabimaissa, jolloin Pohjois-Afrikassa näkyneet muutokset eivät ole kertarysäyksellä mahdollisia Venäjällä. Pidän venäläisten hidasta syttymistä siksi onnekkaana, että on aina huolestuttavaa kun ydinasevallan sisällä alkaa tapahtua poliittisia muutoksia joiden kulkua ei voida selkeästi ennakoida. Tämä ei mielestäni ole inhorealismia vaan reaalipoliittista ajattelua. Venäjän kohdalla muutoksen oikeusvaltioperiaatteita kunnioittavaksi ja demokraattisesti johdetuksi valtioksi tulee tapahtua hallitusti.
Venäjän tämän hetkinen tilanne on mielenkiintoinen, sillä tasan 20 vuotta sitten maassa kuohui myös. Tapaninpäivän iltana 1991 maailma sai seurata kuinka punalippu laskettiin viimeisen kerran alas Kremlin lipputangosta ja Neuvostoliiton 74 vuotta kestänyt kommunistinen yhteiskuntakokeilu oli ohitse. Maailmalla juhlittiin Neuvostoliiton hajoamista ja kylmän sodan päättymistä, mutta Venäjällä alunjuhlinta muuttui karuksi todellisuudeksi. Se mikä olisi voinut johtaa demokratian voittoon, muuttui suurvallan sisäiseksi kaaokseksi ja henkiseksi hajanaisuudeksi. Siirtyminen nopeasti suunnitelmataloudesta markkinatalouteen aiheutti valtaisia ongelmia, joita ei ole saatu korjattua edes 20 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kaikki eivät kokeneet Jeltsinin järjestelmää omakseen. Vaikka miljoonat ihmiset olivat vihanneet kommunistista diktatuuria, olivat monet neuvostokansalaiset aidosti ylpeitä isänmaastaan. Olihan Neuvostoliitto kylmän sodan aikana kiistatta maailman toinen supervalta. Asema, jonka se oli saanut lyötyään Saksan Suuressa Isänmaallisessa Sodassa. Tällainen historiankuva ei ollut pelkkää propagandaa vaan se oli juurtunut syvälle kansalaisten tietoisuuteen.
Joulun lähestyessä on hyvä unohtaa hetkeksi maailman melskeet ja rauhoittua lataamaan akkuja tulevaa vuotta varten. Voimien kerääminen on tarpeen sillä, tiistain välikysymyskeskustelua seuratessa ja aina vaan uusien uutisten tulviessa Euroopan talouskriisistä, ongelmat eivät näytä olevan poissa Joulun jälkeenkään. Edessä olevista haasteista huolimatta haluan toivottaa kaikille Keski-Suomen Viikon lukijoille oikein punaista ja rauhallista Joulua!
Jani Kokko
Kunnanvaltuutettu
Muurame
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
