Barack Obaman Amerikka - Vol. 2

Artikkeli julkaistu Lippu - lehdessä 1/2013

Neljä vuotta sitten lähes kaksi miljoonaa ihmistä oli kerääntynyt Yhdysvaltain kongressin edustalla olevalle puistolle seuraamaan maan 44. presidentin virkaanastujaisia. Amerikkalainen demokratia oli ottamassa seuraavaa askeltaan: kansakunnan presidenttien joukkoon nousi yksi nuorimmista ja ensimmäinen afroamerikkalainen presidentti.

Haasteellisempaa hetkeä vallanvaihdokselle ei ollut koettu sitten Franklin D. Rooseveltin
virkaanastujaisten vuonna 1933. Barack Obama sai perinnökseen kaksi sotaa, romahtaneen talouden sekä vahvasti jakautuneen maan. Yhtenä nuorimpana virkaan valittuna, presidenttinä Barack Obama symboloi John F. Kennedyn kaltaista idealismia, nuorekkuutta ja tulevaisuuden uskoa Amerikan menestykseen. Tukeutumista niihin perusarvoihin, joille kansakunta luotiin yli kaksi sataa vuotta aikaisemmin. Barack Obaman valintaa seuranneiden neljän vuoden aikana Amerikka on alkanut käymään syvää yhteiskunnallista muutosta ja maan asema kansainvälisessä politiikassa on muuttumassa. Millaisia haasteita toiselle kaudelle valittu presidentti saa vastaansa?

Uuden aikakauden ulkopolitiikka

Ensimmäisellä kaudellaan Barack Obama keskittyi Yhdysvaltain ulkopolitiikan jälleenrakentamiseen. Suurimpia saavutuksia Obaman on vaikeaa päihittää toisella kaudellaan: läntinen liittokunta on yhtenäistetty, amerikkalaiset joukot ovat vetäytyneet Irakista, Osama Bin Laden on surmattu ja Al-Qaidan kyky suuriin terrori-iskuihin on murskattu.

Vaikka Obaman toinen virkaanastujaispuhe keskittyi poikkeuksellisen paljon sisäpoliittisiin
kysymyksiin, pidetään amerikkalaisten perusarvojen, vapauden ja demokratian, levittämistä edelleen Yhdysvaltain keskeisenä ulkopoliittisena tehtävänä. Toisella kaudella presidentti Obaman vahvana tahtona on tuoda Yhdysvallat entistä tiiviimmin mukaan kansainväliseen yhteistyöhön, Bushin kauden unilateralismi on vaihtunut laajaan yhteistyöhön perustuvaan politiikkaan.

Amerikkalaistenjoukkojen kotiuttaminen Afganistanista päättää pitkäkestoisen sodan mutta ei Yhdysvaltojen tekemiä sitoumuksia Afganistanille, maa tulee edelleenkin säilymään Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikan ytimessä. Afganistanista vetäytymisen jälkeen perusasetelma Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ei muutu, sillä pitkäkestoisina ja monitahoisina ongelmina säilyvät edelleen mm. Iran ja Pohjois-Korea.

Yhdysvaltain ja Iranin diplomaattisuhteet ovat olleet jäissä Iranin vuoden 1979 islamilaisesta
vallankumouksesta lähtien. Suhteiden lämpenemistä ei voida odottaa Obaman toisella presidenttikaudellakaan, sillä Iranin jatkuva pyrkimys ydinaseen luomiseksi tuo epävakautta koko Lähi-idän alueelle. Iranin ongelma ei ole ratkaistavissa pelkästään Yhdysvaltain sotilaallisella voimalla. Strateginen isku Iranin ydinlaitoksia vastaan käynnistäisi vastatoimet Yhdysvaltain asevoimia ja kansalaisia vastaan Lähi-idän alueella sekä todennäköisesti Israeliin. Ydinkriisin kärjistyminen aseelliseksi yhteenotoksi sulkisi Hormuzinsalmen ja lamaannuttaisi suurimman osan maailman öljyntuotannosta, globaalit vaikutukset olisivat tällöin mittavat. Lähi-idän alueella on kuitenkin ainoastaan varmaan se, että Yhdysvallat ei tule koskaan hyväksymään ydinasevaltaa nimeltä Iran.

Lähi-idässä Obamalle ongelmia aiheuttaa myös sen pitkäaikainen liittolainen Israel. Obama on suhtautunut edeltäjäänsä positiivisemmin palestiinalaisten vaatimuksiin itsenäisestä valtiosta ja hyvin kielteisesti Israelin siirtokuntahankkeisiin Länsirannalla. Israelin yksipuoliset toimet Irania vastaan vetäisivät myös Yhdysvallat mukaan uuteen konfliktiin, joka toteutuessaan olisi tuhoisampi ja pitkäkestoisempi kuin Irakin sota. Täysin poikkiteloin Israelia vastaan Obama ei voi kuitenkaan asettua, sillä Yhdysvalloissa vaikuttavat juutalaisjärjestöt pystyvät tehokkaasti lobbaamaan kongressissa asiansa puolesta.

Obaman toisella kaudella Yhdysvaltain huomio tulee siirtymään entistä enemmän Tyynenmeren alueelle pois Euroopasta. Pohjois-Korean jatkuva epävakaus ja Kiinan vahvistuminen niin
taloudelliseksi kuin sotilaalliseksi suurvallaksi on saanut Yhdysvallat lisäämään läsnäoloaan alueella. Perinteisten liittolaisten Etelä-Korean, Japanin ja Taiwanin lisäksi, Yhdysvalloille on elintärkeää säilyttää jalansija Etelä-kiinan-merellä, erityisesti Filippiineillä. Saarivaltiolla on keskeinen asema terrorismin vastaisessa taistelussa Kaakkois-Aasiassa ja lähialueilla olevat energiavarat luonnollisesti kiinnostavat Yhdysvaltoja. Euroopan asema Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa tulee muuttumaan aktiivisesta toiminta-alueesta strategiseksi kumppanuudeksi.

Kahtiajakautunut kansakunta

Presidentti Obaman viimeaikaisista lausunnoista on pääteltävissä hänen haluavan keskittyä enemmän sisäpolitiikkaan toisella kaudella, Obaman mukaan ”maa, joka meidän täytyy nyt
jälleenrakentaa, on omamme”. Yhtä kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta ei ole Yhdysvalloissa koettu sitten 1960-luvun, kysymyksiin siirtolaisuudesta ja vähemmistöjenoikeuksista sekoittuu tällä kertaa myös talouskriisi.

Yhdysvaltain talous on edelleen hyvin epävakaassa tilassa, kestävää kasvua ei ole saatu aikaan republikaanien ja demokraattien kiistellessä talouspolitiikansuunnasta. Liittovaltion velkaantuminen, verotus ja menojenleikkaukset tulevat hallitsemaan keskustelua presidentin ja kongressin välillä.

Liittovaltionbudjetin vaatimat tasapainottamistoimenpiteet uhkaavat toistaa historiaa 1990-luvulta. Tuolloin, vuonna 1996, republikaanienemmistöinen edustajainhuone Newt Gingrichin johdolla vaati massiivia vero- ja menoleikkauksia. Silloinen presidentti Bill Clinton ei vaatimuksiin suostunut, jolloin pattitilanteessa liittovaltionhallinto ajettiin alas. Kansalaisille republikaanit näyttäytyivät tilanteen aiheuttajina, hyväosaisina, jotka eivät välittäneet pienituloisista amerikkalaisista. Tilanne ratkesi Clintonin voitoksi ja osaltaan edesauttoi hänen uudelleenvalintaansa.

Historia voi näin tarjota Obamalle ratkaisun avaimet, kansalaismielipide kun on enenevässä määrin kääntymässä republikaaneja vastaan. Vahvasta tahtotilasta budjettisovun aikaansaamiseksi kertoo Obaman valinta uudeksi valtiovarainministeriksi, Timothy Geithnerin tehtäviä nousee jatkamaan Valkoisen talon kansliapäällikkö Jacob Lew, joka oli jo 1990-luvulla mukana tasapainottamassa liittovaltionbudjettia Bill Clintonin hallinnossa.

Jakautunut kongressi on lisähaaste, joka tulee näkymään erityisesti rakenteellisissa uudistuksissa, republikaanit ja demokraatit kun ovat keskenään aivan erimielisiä siitä miten liittovaltionbudjetin tasapainottaminen tulee toteuttaa sekä missä menee liittohallituksen ja yksittäisten osavaltioiden toimivallanrajat. Obama tuskin kuitenkin sortuu liikaan myöntyväisyyteen republikaanien suhteen, kyseinen linja kun melkein romutti koko terveydenhuoltouudistuksen ensimmäisellä kaudella. Bill Clintonin entinen neuvonantaja ja poliittinen kommentaattori Paul Begala onkin todennut Obamalla olevan ainoastaan kolme keinoa republikaaneja vastaan: ”hyökätä, hyökätä, hyökätä”.

Uusi siirtolaispolitiikka voi olla terveydenhuoltouudistukseen verrattavissa oleva saavutus, jonka Obama pystyy toteuttamaan toisella kaudellaan. Siirtolaispolitiikan muutoksessa pyritään ennen kaikkea kontrolloimaan nyt hallitsemattomana rehottavaa maahanmuuttoa, varsinkin Yhdysvaltain Meksikon vastaisella rajalla sekä helpottamaan kansalaisuuden myöntämistä laittomille siirtolaisille. Kaikella tällä presidentti Obama haluaa osoittaa Yhdysvaltain olevan edelleen avoin ja suvaitsevainen luvattu maa kaikille sinne pyrkiville.

Lopuksi ei pidä myöskään unohtaa kongressinvälivaaleja vuonna 2014, jotka laittavat poliittisenkentän sekaisin hyvissä ajoin ennen vaaleja. Liittovaltionhallinnossa 33 senaattoria ja kaikki 435 kongressiedustajaa joutuvat uusimaan valtakirjansa. Osavaltiotasolla 36
osavaltiota valitsee uudet kuvernöörit, mm. kireästä siirtolaispolitiikasta tunnettu Arizona. Tämä yhdistettynä suuriin ulko- ja sisäpoliittisiin haasteisiin takaavat sen, ettei Barack Obama tule selviämään toisesta presidenttikaudesta yhtään sen helpommin kuin ensimmäisestäkään.