Kylmän sodan tuulia eduskunnassa

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta käytiin eduskunnassa yllättävän realistista ja rakentavaa keskustelua, aina siihen asti kunnes joku mainitsi nelikirjaimisen organisaation ja Suomen suhteen siihen. Riippuen puhujan poliittisesta taustasta tämä suhde oli, joko liian tiivis, liian etäinen tai jotain siltä väliltä.

Rationaalinen keskustelu Suomen suhteista Pohjois-Atlantin puolustusliittoon, sen hyödyistä ja haitoista, vaikuttaa olevan tabu aihe, joka kantaa suunnatonta historian painolastia. Erityisesti Vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuoroa kuunnellessa toivoi, että puolue tulisi vihdoin pois Neuvostoliiton kainalosta tähän päivään, tai ainakin edes 2000-luvulle.

Syy siihen, miksi suomalaiset poliitikot eivät kannata Nato jäsenyyttä, tulee historiasta. Monille Nato edustaa kylmän sodan aikaista sotilasliittoa, liittokuntaa, joka on suunnattu Venäjän sotilaallista uhkaa vastaan. Tämä on myös syy siihen miksi mm. Baltian maat hakivat Naton jäsenyyttä, myös heille nykyinen Nato on kylmän sodan aikainen Nato. Sotilasliitto, joka turvaa Baltian itsenäisyyden Venäjää vastaan. Molemmat näkevät Naton sen historiallisessa muodossa. Ei ole huomattu tai ymmärretty Naton vastustajien ja kannattajien leireissä maailman, Suomen lähialueen ja Naton muuttuneen viimeisten 20 vuoden aikana.

Kun lähtökohdat ovat tällaiset, ei ole mikään ihme ettei rakentavaa keskustelua ole mahdollista käydä. Pohjanoteerauksen eilisessä keskustelussa teki Vasemmistoliiton Annika Lapintie, joka piti Natoa ja Yhdysvaltoja yhtenä ja samana asiana, nämä kaksi ovat yhtä synonyymeja toisilleen kuin Lappi Suomelle.

Yhdysvaltain ja Naton rinnastaminen kertoo paljon puhujan ideologisesta taustasta sekä historian ymmärtämättömyydestä. Naton keskeinen tehtävä koko liittokunnan olemassaolon ajan on ollut kollektiivisen puolustuksen järjestäminen Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Yhdysvallat on keskeinen elementti Nato rakenteessa, mutta ei ainoa. Nato ei ole Yhdysvaltain käsikassara, liittokunta ei lähde sotimaan pelkästään Yhdysvaltain tahdosta, varsinkaan sen toiminta-alueen ulkopuolelle ilman Pohjois-Atlantin neuvoston yhteistä päätöstä.

Naton harvoin toteuttamilla sotilasoperaatioilla on myös ollut Yhdistyneiden Kansakuntien valtuutus, tällaisia operaatioita ovat olleet mm. ISAF 2001, Merikilpi 2009 ja Libya 2011. Toisin kuin edustaja Lapintie väitti, Nato ei ollut mukana Irakin sodassa, ei edes rauhanturvatehtävissä kuten Afganistanissa. Yksittäisiä Nato maita sotaan kyllä osallistui, mutta niiden osallistuminen pohjautui puhtaasti kansalliseen päätökseen.

Ainoan kerran Nato on käyttänyt sotilaallista voimaansa ilman YK:n valtuutusta estääkseen tuhoisimman kansanmurhan Euroopassa sitten toisen maailmansodan. Sekä Bosnian että Kosovon sodissa 1990-luvulla Nato pyrki ilmapommituksilla murtamaan Jugoslavian liittoarmeijan kyvyn käydä sotaa Jugoslaviasta irtautuneita tasavaltoja vastaan sekä estämään etnisenpuhdistuksen serbien asuttamilla alueilla. Jugoslavian tapauksessa Nato toimi itsenäisesti, koska suurvallat olivat halvaannuttaneet YK:n turvallisuusneuvoston päätöksenteon.

Politiikassa on hyvä välillä katsoa historiaan. Historian tuntemuksesta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä, jos se tehdään ideologisten silmälasien läpi ja tarkoituksellisesti ymmärretään väärin. Ottamatta sen enempää kantaa Suomen suhteesta Natoon, toivoisi poliittisen keskustelun nousevan vihdoin pois ajasta, jolloin Eurooppaa jakoi vielä rautaesirippu ja itänaapurissa oli kommunistinen supervalta.