Demokratia ja vakaus vastakkain Pohjois-Afrikassa

Huolimatta maailman huomion keskittymisestä Ukrainaan, ei kriisi Krimilla ole ainoa käristyvä konflikti Euroopan lähellä. Syyriassa käynnissä olevan sisällissodan ohella Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on kehittymässä väkivaltainen konflikti, joka on jäänyt hyvin vähälle huomiolle.

Kolme vuotta sitten näihin samoihin aikoihin Etelä-Sudanissa oli käynnissä kansanäänestys maan irtaantumisesta Sudanista. Tuolloin järjestetystä kansanäänestyksestä oli sovittu jo vuonna 2005 solmitussa rauhansopimuksessa, joka päätti 1,5 miljoonaa uhria vaatineen ja vuosikymmeniä kestäneen sisällissodan. Kansanäänestyksen tulos oli suuri voitto alueen asukkaille ja erityisesti Sudanin kansanvapautusarmeijalle, joka oli taistellut itsenäisyyden puolesta jo vuosikymmeniä.

Afrikan suurimman ja maailman 10. suurimman valtion hajoaminen sujui ongelmitta Sudanin hyväksyessä kansanäänestyksen tuloksen. Kuitenkin kaikkien yllätykseksi suurin ongelma Etelä-Sudanin vakaudelle, demokratialle ja elinkelpoisuudelle ei tullutkaan vasta itsenäistyneen maan ulkopuolelta vaan sen sisältä. Mahdollisuuksia uuden kansakunnan rakentamiseksi oli olemassa mutta itsenäisyyden kolme ensimmäistä vuotta eivät ole tuoneet sen enempää demokratiaa tai vaurautta eteläsudanilaisille. Kehittymätön hallinto ja ristiriidat öljyvarojen hallinnasta ovat nostaneet esiin pelot uuden sisällissodan syttymisestä. Tällä hetkellä maan armeija on jakautunut nykyisen presidentin ja entisen varapresidentin kannattajiin.

Kuohunta ja väkivaltaisuudet eivät ole viimeisen kolmen vuoden aikana rajoittuneet vain Etelä-Sudaniin Pohjois-Afrikassa. Arabikevään 2011 kansannousut useissa Pohjois-Afrikan valtiossa nostivat esille toiveet demokratian vyörymisestä alueelle. Suurimmalla osalla hallintojen kaatajista ei kuitenkaan ollut näin yleviä tavoitteita, enemmänkin ihmisillä oli toiveissa saada työtä ja ruokaa perheelle.

Vaikka demokratian siemenet on kylvetty, ei itäminen ole onnistunut. Hallitukset ovat vaihtuneet enemmän tai vähemmän demokraattisesti, mutta autoritaarinen hallintotapa on silti säilynyt. Tunisiassa avoimet väkivaltaisuudet ovat vähentyneet, mutta poliittiset ja uskonnolliset jännitteet eivät ole kadonneet. Libyassa maa on jakautunut eri heimojen hallitsemiin alueisiin, pääosin historiallisten maakuntien mukaan. Kriisissä olevien maiden joukkoon mahtuu vielä ainakin Mali ja Tšad sekä viimeisimpänä Keski-Afrikan tasavalta, josta on saatu viitteitä etnisistä puhdistuksista.

Suurin turvallisuusuhka koko Lähi-idän vakaudelle on kuitenkin Egypti. Maa oli 30 vuotta Hosni Mubarakin sotilasvallan alaisuudessa ja samalla tae rauhan säilymiselle Israelin ja arabimaiden välillä. Mubarakin syrjäyttäminen ja muslimiveljeskuntaa edustavan Mohammed Mursin nouseminen presidentiksi ajoivat arabimaailman voimakkaimmat asevoimat omaavan maan sisäiseen kaaokseen. Varsinkin länsimaissa nousi esiin pelot ääri-islamismin vahvistumisesta Egyptistä uuden hallinnon myötä.

Egyptin armeija on kuitenkin ottanut takaisin sille kuuluvan roolin maan politiikassa. Viime heinäkuussa tapahtunut presidentti Mursin syrjäyttäminen ja siitä alkaneet muslimiveljeskunnan vastaiset toimet, eivät ole nostaneet arvostelua länsimaiden joukossa, alueen vakaus kun on demokratiaa tärkeämpää. Länsimaiden ohella myös enemmistö egyptiläisistä on kannattanut armeijan toimia, ei vähiten maan 10 miljoonainen koptikristittyjen vähemmistö, joka sai nauttia uskonnollisesta vapaudesta Mubarakin valtakauden aikana.

Egyptin ja laajemminkin koko alueen tilanne osoittaa miten länsimainen demokratiakäsitys joutuu törmäyskurssille vakauden kanssa, kun sitä pyritään istuttamaan yhteiskuntiin, joilla ei ole koskaan ollut minkäänlaista kokemusta demokratiasta. Länsimaat on tunnuttu unohtaneen kuinka pitkän yhteiskunnallisenprosessi nykyinen länsimainen demokratia on vaatinut toimiakseen hyvin. Länsimaiden harjoittama politiikka suhteessa arabimaihin on useasti hyvin mustavalkoista, tunnumme tietävän paremmin miten alueiden asukkaiden tulisi elää ja hallintojen toimia. Ei kuitenkaan tiedosteta, että meidän näkemyksemme mukainen demokratia ei voi suoraan toimia vahvaan heimorakenteeseen ja uskontoon perustuvissa yhteiskunnissa, joita monet Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän valtiot edustavat. Ehkä olisi myös syytä kysyä, onko länsimainen demokratiakäsitys juuri se malli, joka tulisi pyrkiä ulottamaan kaikkialle maailmassa?