Lokakuun ohjukset

Toisen maailmansodan jälkeen aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti maailma eli jatkuvan ydintuhon alaisena. Pienikin kansainvälinen selkkaus saattoi kehittyä ydinsodan syttymiseen supervaltojen välille. Kuitenkin kertaakaan ydinsota ei ollut yhtä lähellä kuin tasan 50 vuotta sitten lokakuussa 1962. 13 päivän ajan, 16.–28.10, maailma seurasi supervaltojen tasapainoilua rauhan ja sodan välillä Neuvostoliiton sijoitettua ydinohjuksia Kuubaan.

Kuuban kriisin taustalla olivat Kuuban vallankumous sekä Neuvostoliiton halu tasapainottaa kansainvälispoliittista tilannetta Yhdysvaltojen kanssa. Fidel Castron valtaannousu 1959 oli tehnyt Kuubasta kommunistisen ja saarivaltiosta Neuvostoliiton ainoan liittolaisen läntisellä pallonpuoliskolla. Presidentti Eisenhowerin hallinnon aikana laadittu suunnitelma Castron syrjäyttämiseksi kuubalaisten sissien avulla oli päättynyt täydelliseen katastrofiin Sikojenlahdella keväällä 1961. Operaation epäonnistumisesta vastuun kantoi vastavalittu presidentti John F. Kennedy, joka eväsi sisseiltä Yhdysvaltain suoran aseellisenavun.

Kennedyn hallinnon epäonnistuminen Castron syrjäyttämisessä sekä Yhdysvaltojen kyvyttömyys estää Berliinin muurin rakentaminen rohkaisivat Neuvostoliittoa tekemään Kuubasta strategisesti tärkeän ohjustukikohdan. 1960-luvun alussa Yhdysvalloilla oli lähes satakertainen etulyöntiasema mannertenvälisissä ydinaseissa Neuvostoliittoon nähden. Yhdellä napinpainalluksella Amerikan ohjukset pystyivät iskemään mihin tahansa kohteeseen Neuvostoliitossa. Yhdysvaltain asemaa vahvistivat keskimatkanohjusten sijoittaminen Turkkiin ja Italiaan, strategisten pommikoneiden lukumäärä sekä ydinsukellusveneet. Neuvostoliitolla oli ainoastaan muutamia ohjuksia, joista yksikään ei yltänyt Yhdysvaltoihin asti, Alaskaa lukuun ottamatta. Ohjuksien tarkkuus sekä toimintavarmuus jätti sijaa epäonnistumiselle.

Voimatasapainon palauttamiseksi Yhdysvaltain hallinto Kennedyn johdolla pohti neljää vaihtoehtoa: diplomatia, karanteeni, ilmaisku ja maihinnousu. Diplomaattinen tie oli hyvin hidas, varsinkin kun Neuvostoliitto kielsi pitkään ohjusten olemassaolon Kuubassa. Puhtaasti diplomaattisen ratkaisun takana oli ainoastaan Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs Adlai Stevenson. Karanteeni eristäisi Kuuban ja estäisi uusien ohjuksien pääsyn Kuubaan. Karanteeni ei kuitenkaan poistaisi saarella jo olemassa olevia ohjuksia ja saattaisi johtaa konfliktiin laivastojen välillä. Ilmaiskussa ei pystytäisi takaamaan kaikkien ohjuksien tuhoamista ennen kuin edes osa niistä olisi keritty laukaista. Maihinnousu poistaisi ohjukset ja kaataisi Castron hallinnon mutta aseellinen yhteenotto saarella olevien neuvostosotilaiden kanssa käynnistäisi Neuvostoliiton hyökkäyksen Berliiniä vastaan.

Kiihkeimmin aseelliseniskun puolesta puhuivat asevoimien edustajat, erityisesti ilmavoimien komentaja Curtis LeMay. LeMayn mukaan Yhdysvalloilla oli oikeus iskeä Kuubaan: ”kun punainen rakki kaivaa takapihalla, meillä on oikeus ampua se”. Kovan linjan haukkojen mielestä diplomaattinen tie antaisi Neuvostoliitolle ainoastaan lisäaikaa saattaa ohjukset toimintavalmiiksi sekä heikentäisi Yhdysvaltain kansainvälistä asemaa. LeMayn mukaan ainoa askel, jonka Kreml voisi ottaa Yhdysvaltojen iskiessä Kuubaa, olisi se jota he eivät tohtisi ottaa.

Kennedy tulkitsi, että ohjuksien poistaminen voimatoimin johtaisi väistämättä neuvostosotilaiden kuolemaan Kuubassa. Vastauksena tähän Neuvostoliitto käynnistäisi toimet todennäköisesti Berliinin suunnalla. Yhdysvallat olisi tässä tapauksessa joutunut pitämään kiinni sitoumuksistaan Länsi-Berliinille ja käynnistämään kollektiivisen puolustuksen Naton puitteissa. Seuraavana askeleena Kreml olisi laukaissut ohjuksensa ja Washington omansa. Ydinsodanriskin ollessa ilmeinen presidentti Kennedy, hänen veljensä oikeusministeri Bobby Kennedy, puolustusministeri McNamara ja ulkoministeri Rusk kannattivat kuitenkin merisaartoa, jolle saatiin Amerikan valtioiden järjestön OAS:n yksimielinen hyväksyntä. Neuvostoalukset pysäytettäisiin karanteenilinjalla, tarkastettaisiin ja aseita kuljettavat alukset käännytettäisiin takaisin. Rio-sopimuksen mukaisesti kansainvälisellä merialueella oli mahdollista pystyttää karanteeni-linja läntisenpallonpuoliskon puolustamista varten.

Kuuban kriisiin sisältyi useita tuloksettomia yrityksiä diplomatian saralla, sapelinkalistelua asevoimien kesken ja Kennedyn veljesten tasapainoilemista hyökkäystä vaativien haukkojen ja diplomatiaa kannattavien kyyhkyjen välillä. Tutustumiseksi Kuuban kriisin nyansseihin ja kulkuun voin suositella Robert F. Kennedyn kirjoittamaa teosta ”13 päivää kuilun partaalla”, joka on kuvaus pienestä sisäpiiristä Yhdysvaltain hallinnossa sekä sen keskusteluista ja toimista noina lokakuun 13 päivänä.

Kuuban kriisin ratkeaminen diplomatian voitoksi ei ollut puhdasta sattumaan. Mikäli vuoden 1960 presidentinvaalit olisivat päätyneet toisin Richard Nixonin voittoon, olisi kriisin ratkaiseminen aseellisesti ollut lähes väistämätöntä. Kennedyn taitavan diplomatian ansiosta Hrutsov ja Neuvostoliitto joutuivat perääntymään ja Yhdysvalloista tuli kriisin ”voittaja”. Neuvostoliitto veti ohjuksensa pois Kuubasta, vastineeksi Yhdysvallat lupautui olla hyökkäämättä tai olla avustamatta ketään hyökkäämään Kuubaan. Julkisuudelta piilossa Yhdysvallat sitoutui poistamaan ohjuksensa Turkista. Vanhentuneiden Jupiter-ohjusten poistaminen Turkista ei ollut iso hinta, vaikka maan asevoimat vastustivat kaupankäyntiä.

Merkittävää osaa Kennedyn tahtotilassa ratkaista kriisi rauhanomaisesti esitti hänen lukemansa teos ensimmäisen maailmansodan synnystä. Barbara Tuchmanin teos ”elokuun tykit” kuvaa Euroopan valtioiden johtajien ”varmoja” olettamuksia vastapuolen toiminnasta. Kennedy mukaan ensimmäisen maailmansodan synty oli varoittava esimerkki siitä kuinka tuhoisaksi liian vahvoihin olettamuksiin perustuvat suurvaltapolitiikka johti. Presidentti halusikin kaikkien Yhdysvaltain hallinnossa lukevan tuon teoksen ja olla toistamatta historian virheitä. Mikäli John F. Kennedy olisi kuunnellut asevoimien suosituksia, jotka perustuivat olettamuksiin Neuvostoliiton reaktioista, olisi Kuuban kriisi saattanut päätyä lopputulokseen, joka olisi lopettanut kaikki sodat ja kaiken inhimillisen elämän maan päältä.